Blogi       ::       #Gottfrid       ::       #HFG       ::       Muistoissa       ::      

5.8.2018

Ennätysprosentit ja iloista mieltä!

Lauantai oli suuri päivä. Olimme lähdössä koulukilpailuihin melko läheiselle Ryhlyn tallille. Siellä oli tällä kertaa tarjolla kilpailuharjoitukset ja luokkatarjontaa helppo D:stä alkaen. Tiesin kalenteriin katsomattakin, että päivä olisi vapaana töistä, sillä olin varautunut lähtemään kaksi kuukautta sitten Ponynäyttelyyn. Onneksi en varsaani sinne ilmoittanut, sillä viikolla ongelmana oli kaviopaise, jonka vuoksi emme olisi päässeet lähtemään. Mutta Eppo ilmoitettiin koulukinkereihin miettimättä yhtään sen enempää.


Vanhempi tyttäreni Aino sai kunnian viedä oman poninsa ensimmäistä kertaa kisoihin. Toisin kuin voisi luulla, viimeinen viikko oli Eppolla täyttä lomaa. Tyttäret lähtivät viettämään viimeisiä lomapäiviään mummolaan, aivan toisaalle Suomea, joten treenit jäivät tauolle. Jo ennen lomaa treenit jäivät tauolle sen takia, että ponin satula ja ohjat lähtivät valjasverstaalle. Minä pidin mieheni kanssa kisaponin mieltä virkeänä, käyttämällä Eppoa iltakävelyllä Kottin kanssa.

Lauantai aamuna poni oikein hörähdellen juoksi laitumelta pientä tyttöä vastaan. Olikohan sillä ollut oikeasti ikävä tyttöjä? Ei se meitä vastaan juokse, saati hörähtele, odottaa vain laitumen toisessa päässä ja naureskellen laskee askeliamme. Poni pestiin ensimmäistä kertaa meillä ollessa. Mitenhän se antaa pestä? Hyvin antoi, ylähuuli pitkällä nautti viilentävästä saippuapesusta. Pesun jälkeen teimme ratsastajan kanssa verkkoletin, vaaleanpunaisilla ponnareilla, tietenkin! Ratsastuskoulumme Ravijärven hevostila lahjoitti Ainolle ja Eppolle oikean kisahuovan ja nyt se pääsi tositoimiin.

Poni koppiin, ei ihan yhtä sujuvasti kuin isommat ponit, mutta hyvin kuitenkin. Pelipaikalla poni pois trailerista ja puunaamaan viimeiset silaukset, satula selkään ja ratsastaja kyytiin. Verryttelyn aikana kävimme läpi vielä perusjutut siitä kuinka rata menee, miten tuomaria tervehditään ja kuinka kauan seisotaan pysähdyksissä paikallaan.


Allekirjoittanut sai kunnian olla avustajana radalla. Mikäli treenejä olisi ollut takana viikon ajalta, olisi tyttö voinut ratsastaa radan ilman avustajaakin. Mutta meillähän ei oikeastaan ollut edes tietoa kuinka Eppo käyttäytyy uudessa paikassa ja maneesissa olikin hieman pelottavaa, etenkin tuomareiden päädyssä. Oli siis hyvä, että avustaja oli mukana antamassa tukea. Rata videoitiin ja videon oli tarkoitus päätyä tännekin. Mutta tiedostojen siirto kortilta koneelle epäonnistui ja koko video hävisi. Siispä ratavideota ei ole. 

Rata meni hyvin, tyttäreni ratsasti siististi ja minä neuvoin koko radan ajan mistä mennään. Olen painottanut hänelle alusta asti tarkkaa linjojen seuraamista ja sehän tuotti tällä reissulla sitten ansaitusti tulosta. Lopputulemana paperissa luki monessa kohtaa tarkka tie ja alapisteissä oikeiden teiden seuraaminen toi jopa 9,5 pistettä. Lopputulemana prosentteja 82,894%


Tästä jatketaankin treenejä kohti oman seuran kilpailuja, joissa toiveena olisi, että ratsastaja pystyisi suorittamaan radan ilman avustajaa. Mummolle on jo vihjailtu kisavaatteiden budjetoinnista, sillä kyllähän pieni ratsastaja tarvitsisi valkoiset housut ja siistin kisapaidan tulevaisuuteen. Jos vaikka joulupukki innostuisi poniratsastajaa sponsoroimaan. 



30.7.2018

Eppo ehostettuna kameran edessä


Millainen poni sitä tulikaan hankittua? Nuo otukset näyttävät niin erilaisilta satula selässään, kuin ilman satulaa. Eppon ensimmäiset rakennekuvat meillä otettuina. Tältä poni näyttää heinäkuun 29. päivä. Harmittaa, ettei tullut kuvattua heti ponin saapuessa, sillä olisi ollut mahtavaa nyt katsoa, onko silmä vain tottunut, vai onko ponilta hävinnyt vatsan alta reppua. Vieläkin ylimääräistä painolastia on, mutta eipä ne kilot hetkessä lähde ja uskottelen itselleni, että suunta on oikea. 


Tällainen kaveri se on. Rakenteeltaan hyvin shetlanninponimainen, korkeudeltaan vain suurempi. Eppolla on meille saapuessaan jo ollut hyvinkin selkeästi näkyvillä olevat vanhat lihasvauriot. Ne on molemmin puolin kylkeä, sekä samalla korkeudella takamuksessa, kenties aisojen aiheuttamia? Mutta ei lainkaan hullumman näköinen mies, vaikka itse sanonkin. Ja poseeraamisen Eppo osasi tehdä lähes ammattilaisten tavoin, liekö joskus harjoitellut sitäkin? 

27.7.2018

Palkintopöydän putsausta harjoiteltu

Petri Volanen
Menin ja ilmoitin varsaponini KotHamCity open näyttelyyn, jossa oli NF-poneille rotunäyttely, arabien lisäksi. Nuori oriimme Hillside Forgotten Gold 52NF oli matkaamassa elämänsä kolmanteen arvostelutilaisuuteen. Tapahtumaan, joista itse en oikein perusta, mutta ehkä oriina olo, etenkin näin nuorena velvoittaa vähän tällaisiin tapahtumiin osallistumista. Vanhemiten hankkikoon menestystä sitten oikeissa kilpailuissa. Varsamme on kasvanut ja miehistynyt ponioripäivien jälkeen aivan mielettömästi, joten sikäli vähän jännitti, mitä siitä ollaan mieltä. Vaikka omaansa ei saisikaan kehua, niin pakko sanoa, että hienohan se kyllä on ja sanoinkin jo kengittäjällemme, että ruunaksihan vien samoilla vauhdeilla, jos ei ykköstä ponille tule. Mielestäni kuitenkin jalostusyksilöllä on rakenne oltava sellainen, että näyttelyistä ykkönen irtoaa aikalailla automaattisesti, etenkin oriin ollessa kyseessä.

Ennen näyttelyä poni lassottiin preerialta kahtena iltana. Ensin hierontaan ja seuraavaksi kavioiden huoltoon. Hieronta siksi, että Kotti hierottiin ja Frodolla oli tapaturma-altis kesän alku. Näyttelypäivänä poni pestiin, lastattiin ja matka saattoi alkaa. Muita valmisteluja emme näyttelyä varten tehneet, sillä en katsonut tarpeelliseksi häiritä orien kesälomaa. Frodo käyttäytyi kutosen luonteelleen ominaisesti koko päivän. Seistä töpötti rauhassa trailerin vieressä, rouskutellen heiniään. Sitä ei paljoa kiinnostanut pitää meteliä itsestään. Juuri sellainen, kuin mielestäni orin kuuluu olla, mikäli halajaa olla ori jatkossakin. Ei se nyt aivan ruunasta mene, mutta ihmisen vieressä ollaan hevosiksi. Aina!

Kolkko.net

Oman kehänsä voittaja. Sehän olikin jo suuri saavutus, kun luokassa oli ruhtinaaliset yksi osallistuja. Mutta saihan se toki myös odotusten mukaisesti sen ykköspalkinnonkin, jonka suorastaan piti ollakin itsestään selvyys. On tätä miestä kuitenkin hevosalan ammattilaisten kanssa katsottu sen verran monta kertaa kriittisesti, että johan olisi ihme ollut, jos he olisivat väärässä olleet. Poni sai kehuja ryhdistä, hyvästä rotutyypistä, vahvasta ylälinjasta, hyvän muotoisesta kaulasta ja ilmeikkäästä päästään. Liikkeissä olisi haluttu nähdä vähän jotain enemmän. Forestithan lähtökohtaisesti ovat todellisia Totilaksia, mutta minun reppanavarsalla ei se etupolvi vielä turpaan asti nouse. Poni on kuitenkin vasta kaksi, ja liikkeet rakennetaan sitten myöhemmin treenillä, joten en ole ollenkaan huolissani, kyllä tästä varmasti vielä jonkinlainen Totilas saadaan. Sen lisäksi tila oli aika pieni noin suurelle ponilleni, joka on hetkessä kasvanut paljon. Sen koordinaatio ja tasapaino ei vain vielä riitä tuollaiseen tilaan näyttämään liikekapasiteettiaan. Ulkokentällä poni olisi varmasti liikkunut vähän näyttävämmin, mutta pienessä maneesissa yksin ollessa ei kannata show'ta järjestää. Mielestäni tärkeintä kuitenkin on liikkeiden tahti, säännöllisyys ja puhtaus, swungi tehdään muulla tavoin. 

Frodo sai siis jatkaa luokan voittajana BIS kehään. Ennen sitä meille tuli extempore matka jälkeläisryhmään, sillä isäoriilla, nykyisin ruunalla Vernons Visionilla oli jopa kolme jälkeläistä itsensä lisäksi. Jälkeläisryhmä sai ykköspalkinnon. Näytillä oli Frodon lisäksi yksi- ja kaksivuotiaat tammat.

BIS kehään saapui ensin kuusi ponia, joista vain yksi ei ollut lainkaan Frodolle sukua. Mukana oli isä, sekä sen kolme jälkeläistä ja sen lisäksi Frodon mummoponi.  Lopuksi olikin vain Frodo, isä Vernons Vision ja sen vuotias tammavarsa Rivercreek's Brianna. Kolmen parhaimmisto. Frodo nappasi tästä kolmannen sijan, ollen siis BIS III. Varsa olisi saatava liikkumaan Totilaksen lailla mieliäksemme näyttelyn voittajaksi. Eipä se niin justiinsa ole meille se tärkein titteli ja ihan tyytyväisiä tuohon kolmanteen sijaankin olimme. 

Näyttelyreissulta napsahti siis rusetteja matkaan vaikka ja kuinka. Mutta eihän me vielä niihin tyydytty, sillä olin ilmoittanut ponini agilityyn. Ajattelin, että kyllä sitä joku ilta kerkeää treenata, mutta eipä tullut kertaakaan ponia laitumelta otettua treenejä varten. Siispä kaksivuotiaan oriin kanssa aivan kylmiltään mm. pujottelemaan, kävelemään sillan ja pressun yli, peruuttelemaan, hyppäämään estettä ja pussijuoksua. Kymmenen esteen rata oli edessä.

Kärsin itse urheiluvammoista reisilihaksissa, jonka vuoksi en kyennyt edes itse esittämään varsaamme näyttelyssä. Kaikki liikkuminen, kävelyä kummemmin aiheuttaa valtavan kivun revähdysvammoissani. Mutta agilityyn mentiin silti. Poni tuotiin minulle maneesiin valmiiksi, sillä jos se olisi tehnyt jonkin ylimääräisen koikkaloikan matkalla, en olisi kyennyt sitä pitelemään, sillä kipu todella vie jalat altani. Ei tehnyt. Koko reissun aikana hyppäsi BIS kehässä yhden kerran takajaloilleen, kun takana olleet kaverit poistuivat maneesista ja varsaponini luuli jäävänsä ypöyksin. Eikä se tehnyt typeryyksiä radallakaan. Ponitäti otti taskut leipää täyteen ja houkutteli rohkean ison varsansa kaikista esteistä ylitse. Paitsi "vesiputouksesta" jossa piti mennä suikaloidusta kankaasta tehdyn seinän läpi. Kangassäikeet tarttuivat ohjiin ja vaatteisiin niin, että välillä oltiin aivan solmussa. Joten, kun muutamalla yrittämällä ponini ei siitä suostunut tulemaan, päätin ohittaa esteen. Kaikki muu sujuikin oikein hyvin. Nostelin ponini etujalat hulahularenkaan sisään ja porkkanakin maistui pojalle.



Meillä meni yllättävän hyvin. Monille tuotti vaikeuksia mennä samaisen "vesiputouksen" läpi, saada ponin jalat renkaaseen tai ylipäätään niinkin arkinen asia kuin peruutus. Näin ollen me olimme Frodon kanssa lopulta lopputuloksissa kolmansia! Minun kaksivuotias, kutosen luonteen omaava, mitään tekemätön hulttio varsani oli aika pätevä! Ja mikä parasta, palkinnoksi (kahden ruusukkeen lisäksi!) saimme suomalaisille jonottamisen arvoisen ämpärin! Ja siellä sisällä oli vielä kaiken kukkuraksi porkkanapussi. Kyllä kannatti, sankoja ei ole koskaan liikaa. Agility itsessään oli tosi hauskaa ja paljasti kyllä Frodon luonnetta ja luotettavuutta hyvin. Jokainen voi viedä oman kaksi vuotiaan samanlaiselle radalle, näyttämättä mitään esteistä etukäteen, tai no esteenhän Frodo on joskus nähnyt, ja kokeilla, kuinka hyvin se varsa tulee perässä, täysin vieraassa paikassa. 

Kaikki ruusukkeet eivät mahtuneet nuoren miehen päähän. Reissulta niitä napsahti mukaan yhteensä kuusi kappaletta.


Kamalia etikettivirheitähän me teimme, suitsituksen, harjan pituuden ja sen sellaisten kanssa. Mutta yhtä näyttelyä varten en varsaltani paarmasuojaa kaulasta lyhyemmäksi nyhdä, enkä todellakaan osta näyttelyiden takia varsalleni toisia suitsia. Kai tässä nyt kuitenkin on enemmän tarkoitus arvostella ponia, kuin sen varusteita tai harjan pituutta. Eikä suitsitus kyllä käynyt missään kohtaa mielessäkään. Perinteeseen kuuluu ilmeisesti vain tavallinen englantilainen turparemmi, eli ns. yläturparemmi, ilman alaosaa. Ei mikään Pioneer tai Micklem -malli. Harjasta minulla on useampi visio kuultuna, enkä ole ihan varma, mikä niistä on se virallisin. Mutta ilmeisesti vain varsalliset tammat, maitovarsat sekä villiponit (joita Suomessa ei ole) saisivat olla tukkansa kanssa rauhassa. Muilta harja olisi siistittävä lyhyeksi. Tämä ei kuitenkaan perustu millään tapaa 100% faktaan, mutta enkuissa kyllä vuotiailta varsoiltakin harja oli leikattu lyhyeksi näyttelyihin. 


Nyt on varsaa näytetty koko rahan ja huvin edestä näyttelyissä. Seuraavaksi suuntaamme laatuponikilpailuihin, mikäli olosuhteet antavat myöten. Kasvavan kanssa on mentävä hetki kerrallaan ja katsottava tilannetta lähempänä tapahtumaa. Epäedullisessa kasvuvaiheessa niitä ei kannata viedä näytille. 

18.7.2018

Tarina siitä, kuinka tädin saa miltei tippumaan satulasta


Kuumassa Lappeenrannassa kesäflunssan ja kuumeen kourissa. Houkuttelevaa eikö? Sellaiset kaksi päivää kisoissa, mittarin näyttäessä jopa yli 30 lämpöastetta. Kotiin saavuttua kuoleman kaltainen koomatila sängynpohjalla, palellen peiton alla, molempina päivinä. Lauantaina meillä oli vaativan debytointi. Ratana FEI vaativa b esiohjelma 6v. hevosille. Aika helppo, hyvin rullaava rata. Avo- ja sulkutaivutukset, sekä vaihdot ja lisätyt askellajit. Niistä se vaativuus koostui. Olimme treenanneet vaihtoja viisi viikkoa. Poni teki perjantain valmennuksessa kertaalleen kummassakin laukassa hyvät vaihdot, myös vaikeammasta suunnasta, oikeasta vasemmalle. Kovin varmoilla vaihdoilla ei kisoihin lähdetty, mutta periaate oli napsia pisteet kotiin muista tehtävistä. 

Lähdimme kisoihin ponin kanssa kahdestaan, sillä groomimme oli estynyt tulemaan mukaan. Kottin kanssa matkustaminen ja toimiminen kisapaikoilla onnisuu onneksi todella mutkattomasti. Sain suojien riisumiseen ja kisatakin kantoon apua kisakaveriltamme, joten homma sujui hyvin. Verryttelyyn varasin noin puolituntia, sillä keli oli aivan järkyttävä. Se riitti meille oikein hyvin ja lähdimme hyvillä mielin radalla. Ponteva poni pötki tavanomaiseen tapaansa hienosti. Minä ratsastin sitä kaikilla olemassa olevillani voimilla, raviohjelma ja taivutukset sujuivat hyvin, käynti rullasi ja lopulta oli laukan vuoro. Poni tuntui hyvältä ja osasi jo odottaa vaihtoja, joten pienellä raipan hipaisulla vahvistaakseni apua, saimme vaihdot kumpaankin suuntaan, joskin pukin saattelemana. Lopputervehdyksessä oli maailman onnellisin poniratsastaja. Meidän ensimmäinen vaativa B oli takana, eikä pahasti edes tuntunut siltä, että jotain olisi mennyt penkin alle. 


Täti meinasi tippua satulasta, kun avustajamme luki meille tuloksia. 70,400% !! Ja sillä tuloksella olimme lopulta neljänsiä luokassamme. Ja jotkut vielä kehtaavat väittää, ettei tavanomaisesti liikkuvalla ponilla voi näissä luokissa pärjätä! Onnellisena, mutta kamalan väsyneenä lähdimme ponin kanssa kotiin. Meinasin nukahtaa jo kotimatkalla rattiin, mutta pääsimme kuin pääsimmekin kotiin asti. Olin niin onnellinen poniini, se suoritti hienosti ensimmäisen vaativan ratansa. Ja tyytyväinen sain olla omaan ratsastukseenikin. Ja siihen, että lähdimme ylipäätään yrittämään ponia viedä näihin kisoihin, tähän luokkaan. Vielä kaksi kuukautta sitten se olisi ollut aika utopistinen tavoite. 


Seuraavana päivänä vuorossa oli vielä FEI  helppo A, loppukilpailuohjelma 5v. hevosille. Sain mukaan groomin, joten pystyin huolettomammin olemaan kisoissa. Groomistamme oli todella paljon hyötyä, sillä yksin en olisi jaksanut toista kisapäivää olla. Olimme Kottin kanssa keskittyneet niin kovin lauantain luokkaan, että olin unohtanut opetella tämän radan. Olemme sen kaksi kertaa viime vuonna menneet, joten helpostihan perusteet kaivoin muistista, mutta yksityiskohdat piti vielä tarkentaa.  Verryttelyaikaa lyhensin hieman, sillä en vain enää jaksanut hellettä, kuumetta ja ratsastusta. Radalle mentiin aika löysästi ja rennosti. Ja samalla moodilla taaplasimme koko radan läpi. Meistä oli poissa terävyys, jonka vuoksi toinen vastalaukka meni rikki. Muutoin aika perus rikkeetön suoritus, mutta koska lineaarinen arvostelu, pitäisi siitä löytyä se viimeinen swungi ja terävyys. Jota ei nyt esitetty. Halusin tämän radan ratsastaa oikeastaan vain siitä syystä, että tämä on ponibreedersin toisen päivän rata. Prosentit jäi alhaisiksi 67,200% joka toki on enemmän, kuin mitä viime vuonna tästä saimme, mutta nyt meidän suorittaminenkin oli todella löysää ja ala-arvoista. Olisi pitänyt ottaa ohjat käteen ja ratsastaa hevonen kunnolla pohkeesta kohti ohjaa, pyöreämmäksi ja rehellisesti peräänantoon. No, tällaista löysää suoritusta en aio tehdä seuraavissa kisoissa. Oli kuitenkin kiva huomata, että poni sai näinkin huonosta suorituksesta ihan ok tuloksen, koska tämä oli ehdottomasti meidän tämän vuoden radoista huonoiten ratsastettu. Poniini suoritti kaksi kuumaa kisapäivää hienosti, ratsastajasta ei voi sanoa samaa. Mutta tyytyväisiä ollaan, kipeänä tehtyihin suorituksiin. Alla vielä sunnuntain rata. 


10.7.2018

Mitä Eppo on viikossa opettanut


Pienten lasten kehitys on huimaa. Vaikka tämä blogi onkin alun perin tehty aivan toisenlaisessa elämäntilanteessa, on tämä nyt matkan varrella muuttunut puoliverisistä poneihin ja nyt vielä lisäksi saa osansa Eposta ja tytöistä, joidenka yhteistä taivalta aion jatkossa kertoa täällä. Se on sitten kiva muisto myöhemmin. Ja toisaalta auttaa ymmärtämään myös itseäni, kuinka kannattava tuon ponin osto on ollut (tai ei!).


Eppohan tuli meille jo keskiviikkona, mutta tyttäreni pääsivät ihastelemaan oman ponin ihanuutta lauantaina. Tytöillähän on omistuksissaan jo kaksi ponia, eikä ihan mitä tahansa, mutta allekirjoittanut on vielä toistaiseksi ominut ponit omaan käyttöönsä. Siispä blogissa seuraillaan jatkossa Eppotiimin turinoita säännöllisesti. Eppotiimin ensimmäisen viikon kootut kohokohdat tulevat. 

Eppotiimiin kuuluu kaksi ratsastajaa, joista pikainen pieni esittely tässä, ettei aivan tyhjän päältä lähdetä tarinoimaan.


Saga vuosimallia 2014, pikkusisko. Luonteeltaan rauhallinen, harkitseva ja kykenee keskittymään pitkäksikin aikaa mm. hamahelmien työstämiseen. Ratsastuskokemusta "kolme kertaa Kottin selässä". Seurannut ratsastusta maneesin penkillä useita tunteja. Ihastelee maisemia satulassa ja nauttii luonnon tuoksuista.


Aino, vuosimallia 2011, isosisko. Luonteeltaan äkkipikainen, reikäpää. Suuttuu ja hermostuu hetkessä, kiihtyy nollasta sataan alle nanosekunnin. Mutta on kovin päättäväinen ja tekee hartaudella sitä, mistä oikeasti tykkää. Ratsastuskokemusta yksi lukuvuosi ponikoulun talutustunneilla. Aloitti ratsastamisen Nemolla 6kk iässä, mutta ratsastellut kotona vain hetkittäin käyntiä, Kottilla myös ravia, ponikoulun lisäksi.


Eppo, arvioitu vuosimalli 2002. Risteytysponi, ylikorkean shetlanninponin muodot, hyvällä kaulalla ja ryhdikkäällä olemuksella. Liikettäkin löytyy ravista. Ratsukokemusta useita vuosia, hyvin koulutettu ja osaava pieni poni. Herkkä ja menevä, jarrut hieman ruosteessa, mutta liian lujaa ei kuitenkaan mene, haluaisi vain ravata ja laukata.



Lähtötilanne oli siis ratsastajien osalta aika kokematon. Aino on istunut satulassa jo useita tunteja, joten ihan perusavut kääntämisen, liikkeelle lähdön ja jarruttamisen osalta olivat hyvin tutut, sekä kevennystäkin on harjoiteltu. Mutta ratsastuskouluponit, nuo kultaiset työmyyrät ovat pitkälti Epon vastakohta. Ne kyllä pysähtyy ja kävelee mielellään, mutta ravi onkin haasteellisempaa osaamattoman ratsastajan kanssa. 


Viikossa Eppo on kotiutunut hyvin. Ymmärtänyt, että miehenikin on ihan hyvä tyyppi, sillä poni ensin karsasti miestäni ja oli epäluuloinen häntä kohtaan. Eppo on saanut parhaan kaverin Kottista ja ponipojat ovatkin kuin paita ja peppu. Se on ehkä hieman hetkellisesti laihtunut, sillä laidunelämässä, vaikka ruokaa onkin, on myös paljon liikuntaa. Vapaata poni ei ole saanut vielä viettää päivääkään, siitä asti, kun lapset tulivat kotiin kesälomalta, eli mummolasta. Ja luulen, että seuraava vapaa ponilla on vielä ennen koulun alkua sitten, kun tyttäret käyvät mummolassa toisen kerran. Mutta eipä tuo poni paljoa treenissämme rasitu, joten mitään ylimääräisiä vapaita se sen takia tuskin tarvitseekaan. 


Saga on ratsastanut Epolla hieman vähemmän kuin Aino. Hänen ratsastuksensa tapahtuu vielä täysin talutuksessa. Tyttö on kuitenkin ottanut jo monenmonta pitkää sivua ravissa. Harjoitellut vähän kevennystä sekä käynnissä, että ravissa. Pyllyn nostaminen satulasta ei olekaan ihan niin helppoa, kuin miltä se saattanee näyttää. Pääasiassa ratsastus on tapahtunut suorilla urilla, sillä tärkeintä on ollut, että tyttö pysyy kyydissä, mutta nyt viimeisillä ratsastuskerroilla olemme jo harjoitelleet ponin kääntämistä. Harjaus, kavioiden puhdistus, juoksutus ja taluttaminen on tytölle tullut jo tutuksi. 


Aino on kehittynyt viikossa valtavasti! Hän on vähän arka, jonka vuoksi on ollut erittäin mahtavaa nähdä, kuinka Eppon kanssa on kuitenkin uskallettu tehdä vaikka ja mitä. Hoitotoimenpiteet kuten harjaus ja talutus on Ainolla jo niin selkärangassa, että hän opettaa jo pikkusiskoakin. Kavioiden puhdistus on suurin harppaus, jonka tyttö on ottanut hoitotoimissa, sillä aiemmin se ei ole onnistunut ilman apua. Nyt onnistuu. Satulointiakin on harjoiteltu, mutta Eppo on siihen vielä aika korkea ja satula lähes yhtä painava kuin tyttö itsekin. Ratsastuksellisesti Ainoasta on puhjennut uusi rohkeuden osa-alue esiin. Pelkäsin itse kovasti, että tyttö saattaa säikähtää ensimmäisestä laukasta ja heittää hanskat tiskiin seuraavaksi talveksi. Mutta mitä vielä, keskiviikkona otetut ensimmäiset kolme laukka-askelta olivat torstaina jo useita kierroksia ympyrällä ja perjantaina tyttö ei meinannut edes äidin käskystä alkaa hidastamaan ponia, kunnes kypärä valahti silmille ja oli pakko.. Tasapaino, kevennys ja ponin hallinta on parantuneet viikossa aivan valtavasti. Aino on myös päässyt tällä toisella viikolla ravaamaan kenttää pitkin ilman talutusta, tehden samalla keskiympyröitä ja pääty-ympyröitä.

Muutama video havainnollistamaan viikon tapahtumia, 
ylempi on kuvattu 6.7.2018 ja toinen 10.7.2018 





Kottiakaan ei olla unohdettu.

8.7.2018

Moniponi valmistautuu vaativaan

Kottin tyylinäyte maastoestetreeneistä Pauliina Swindellsin valmennuksessa

Kottin kanssa olemme treenanneet määrätietoisesti kohti Lappeenrannan kisoja, ensimmäistä vaativan rataa. Lähtökohtaisesti tavoitteena on saada vain reilusti hyväksytty rata, sillä vasta viime kuussa päätimme, että nostamme ponin vaativiin tänä vuonna. Eikä me sitä tehtäisi, ellei poni olisi siihen kykenevä, mutta kieltämättä tämä viimeinen kuukausi on ollut yhtä uuden oppimista ja opettelua sekä ponille, että myös minulle.  On opeteltu vaihtoja, "baby avot" on vaihdettu aikuisten hevosten vaatimustasolle ja sulkutaivutukset on kaiveltu esiin ihan tosissaan. Kokoamisastetta, lisättyjä askellajeja ja siirtymisiä. Melko tuhti paketti lyhyelle aikaa raapaista kisakuntoon. Tyhjästähän me emme toki ole lähteneet tekemään, vaan kaikkia asioita on jo ponille esitelty jo aiemmin ja ponia on koko aika valmisteltu tulevaan, mutta nyt niitä on työstetty ihan oikeasti  ratavalmiiksi. Oikeastaan kaikki muu tuleekin yhtä varmasti kuin junan vessan toiminta, mutta vaihdoissa on vielä keskeneräisyyttä ja ajoittain hankaluuksia. Ne eivät tule varmasti kouluratsastustyylillä tyylipuhtaasti. Mutta radalla tehdään sitten toimintasuunnitelmat sen mukaan miltä poni tuntuu, joko vaihdetaan lennosta puhtaasti tai käynnin kautta. Tai kaikkea siltä väliltä levaden ja pierupukkiloikkien kera. 

Huhtikuun Ainon kisoista © aaveen.net

Treenit ovat olleet pääasiassa valmennuksissa. Olemme vähän myös kaksistaan treenanneet helpompia asioita, kuten laukanvaihtoa valmistelevia käyntivaihtoja, jotka onnistuvat ponin kanssa oikein hyvin. Lisäksi vaihtojen vastapainoksi on täytynyt pitää huolta myös vastalaukasta, sillä ne eivät saa estää toisiaan. Kun poni hoksasi vaihdot, hävisi vastalaukat hetkeksi täysin, sillä Kotti tarjosi vain vaihtoja -> helpotti omaa työtään vaihtamalla myötälaukaksi. Taivutuksia varten olemme tehneet paljon ympyrällä taivutteluja, jotta ponista on saatu irtonainen kaulastaan. Rokotuksen jäljiltä sen kaula jäi pitkäksi aikaa tönköksi. 

Poni on myös saanut nauttia hieronnasta, maastoilusta ja kesästä. Kuivan kauden takia maastoilumme on painottunut hitaampiin askellajeihin, pääasiassa käyntiin ja raviin. Normaalisti meillä on viikottain yksi laukkatreeni, jossa vain laukataan eteenpäin isoa laukkaa, niin pitkälle kuin reitit antavat myöten. Kuivuus on kuitenkin kovettanut tiet niin koviksi, että olemme joutuneet pitämään taukoa tästä ja se näkyy kyllä ponissa. Se olisi niin kroppaa avaavan laukkatreenin tarpeessa etenkin, kun sitä on nyt koottu ja kasailtu sileällä toden teolla. 

Kotti on käynyt myös estetreeneissä viikottain. Tällä viikolla olikin kokonainen viikonloppu kenttäratsastaja Pauliina Swindellsin rataeste- ja maastoestetreenien muodossa. Kotti suoritti vaaditut tehtävät tyypilliseen tapaansa. Elämänsä ensimmäinen kolmoissarjakin tuli hypättyä. On se vaan sellainen poni, että tuskin toista samanlaista koskaan tapaammekaan. Oikea monitoimiponi!

© aaveen.net

7.7.2018

Kaksivuotiaan kesä - yhtä ylämäkeä


Varsaponin, joka ei pian ole enää mikään varsa vaan nuori, elämä on ollut yhtä vuoristorataa. Laidunkaverin, suomalaisen Onnin kanssa kesä on vierähtänyt mukavasti. Siitä päivästä lähtien, kun Frodon pitkäaikainen kaveri Roki poistui meidän tallin muonavahvuuksista karkailujen vuoksi, olen saanut itsekin nauttia kesästä. Enää ei tarvitse kikkailla ja miettiä, missä poni pysyy ja miten sen saa kiinni. Frodo ei onnekseni karkaillut kaverin kanssa, mutta olisi varmasti pian sen oppinut. Onni on oikein lupsakka kaveri, vielä vähän vauva, mutta kiltti ja todellakin sopiva kaveri meidän rauhaa rakastavalle Frodolle.

Vaikka elämä sinänsä on ollut Frodon kohdalla hyvinkin mukavaa, laitumella 24/7 jo kahden kuukauden ajan, on sillä ollut myös huolia matkassa. Eräänä päivänä varsani oli kuin puujaloilla. Tönkköä ja epämääräistä liikkumista, josta ei oikein ottanut selvää, missä mahtoi olla ongelma. Tilanne helpottui hieman muutamassa tunnissa, mutta priimaksi varsa ei tullut. Kolmantena päivänä kutsuin eläinlääkärin käymään. En hetkeäkään epäillyt mitään "laidunsairautta", kuten kaviokuumetta. Eikä se sitä todella ollutkaan.


Eläinlääkärin käynnistä ei tultu yhtään viisaammaksi, mutta tuikattiin rokotteet samoilla matkakuluilla molemmille pojille. Eppoa ei meillä vielä tuolloin ollut. Samantien ponini kuukahti käytävälle, kuin olisi saanut valtavan annoksen rauhoitusta. Emme tajunneet tilanteen johtuvan rokotteesta, vaan enemmänkin siitä, että Frodo on väsynyt laidunelämästä. Varsat pääsivät takaisin laitumeen ja Frodon olemus kohentui heti, mutta illalla varsa oli taas heikommassa hapessa. Sen kaula oli kosketusarka, sillä oli neurologisia oireita liikkuessaan - se meinasi kaatua nurin, kun joutui kääntymään. Pää ja kaula oli vinossa, eikä ponini pystynyt sen koommin niitä liikuttamaankaan. Se kuitenkin söi ja joi, joten aivan yöhön kuolemassa se ei ollut. Seuraavana päivänä ponini sai kipulääkettä, joka helpotti heti oloa. Yksi annostus riitti, toista ei ole tarvittu. 

Frodo sai myös elämänsä ensimmäisen hierojan käsittelyn, sillä ontuman paikannukseen tarvittiin nyt lihasexperttiä. Selästä löytyikin kipeitä kohtia, ponini mitä ilmeisemmin on venäyttänyt selkänsä. Hierojan käsittely tuntui Frodosta mitä parhaimmalta, ja ori osaa sen näyttää monella tapaa. ;) Lääkkeeksi saimme laidunta, arnikaa ja yöksi loimitusta, jottei selkä ota kylmää. Pian hieronnan jälkeen ponini liikkuikin jo paljon paremmin. Elämä alkoi voittaa ja sitä rataa. 



Poninäyttelyyn oli tänä vuonna tarkoitus lähteä. Ei lähdetä. Unohdin viimeisenä ilmoittautumispäivänä ilmoittaa ponini sinne ja minusta on kohtuutonta maksaa 10€ extraa seuraavana päivänä ilmoittautumiseen. En tietenkään voinut aiemmin ilmoittautua, kun orini oli kuolemassa ja jalaton, tai pitäisi kai sanoa, että selätön. Kipeää hevosta ei ilmoiteta yhtään mihinkään, vaikka tapahtumaan olisi kuukausia aikaa! Toisaalta hitusen harmittaa, että pääsi unohtumaan ilmoittautuminen, sillä orini olisi oikeasti aivan mielettömän hyvässä kunnossa kaksivuotiaaksi. Mutta ei voi mitään, tämä on niin kallista harrastusta ilman korotusmaksujakin, joten näin nyt sitten kävi. 

Onneksi Haminassa on parin viikon päästä NF-rotunäyttely (toivottavasti!) mikäli osallistuvia poneja on riittävästi. Näyttely siellä on joka tapauksessa, mutta käsittääkseni tämän statuksen rotunäyttelystä saa vain, mikäli osallistujia on x-määrän verran. Sinne sitten ilmoitin Frodoliinin. Kottinkin oli tarkoitus mennä, mutta loppujen lopuksi totesin, ettei kannata, koska olin taas tarkan markan täti -mentaliteetilla liikenteessä. Kottia ei ole koskaan oikein arvotettu rotunsa edustajana, joten miksipä mennä pahoittamaan mieltänsä? Se on äärimmäisen lahjakas käyttöponi ja painonsa arvosta kultaa ilman näyttelyitäkin ja se saa kerätä rusetit muualta kodin seinää koristamaan. Siispä vain yhden ponin kanssa näyttelyyn. 


Kaikki alkoi näyttää jo erinomaisen valoisalta Frodon elämässä, kunnes hetken karsinassa oleskelun tuotoksena oli ponin pelastusoperaatio seinältä. Jokseenkaan en käsitä, miten yksikään hevonen tulee toimeen huomattavasti pienemmissä karsinoissa! Meillä on oikeasti isot, tilavat karsinat jopa isolle hevoselle, saati sitten poneille. Ja silti ne saavat itsensä piehtaroitua seiniä vasten. Onneksi olimme koko ajan paikalla, ponin ei tarvinnut odotella karsinassa apua. Sen verran nopeasti tuo otus kuitenkin luovutti, ettei se apuun rientäessäni enää itse yrittänyt ollenkaan. Onneksi minulla oli Onnin omistaja apuna, niin saimme pienen, maailmaa vastatuuleen kulkevan ponipojan takaisin tähän maailmaan. Kovin oli pieni poni huojentunut, kerkesi varmaan käymään jo taivaan porteilla, mutta onneksi mamma kävi vielä nykäisemässä pojan takaisin. Siinä se sitten painoi ison päänsä syvälle syliini ja olisi varmasti tullut aivan kokonaankin, mutta on ymmärtänyt jo, ettei aivan kokonaan enää syliin mahdu, häntä jää jo sylin ulkopuolelle.. Sellainen mamman poika se on! 

Nyt, koputamme puuta ja toivomme, että vastoinkäymiset tämän oriin osalta olisivat vaikka tässä. Ihan liikaa on kaksivuotiaan nuoren miehen elämässä ollut huonoa tuuria ja surkeita sattumuksia.   

5.7.2018

Ensimmäiset treenit uuden ponin kanssa


Tallin uusinpaan tulokkaaseen Eppoon on tutustuttu oikein olan takaa ja enemmänkin. Poni on päässyt täyttämään toivottuja saappaitaan ja opettamaan pienistä ihmisen aluista ratsastajia, sekä ennen kaikkea hevosnaisen alkuja. Oma poni eroaa ratsastuskoulun tuntiponeista sillä, että sen kanssa saa ja pitää tehdä niin paljon enemmän. Pelkkä ratsastaminen ei riitä, eikä se, että sen tunnin jälkeen jättää karsinaan. Periaatteessa tytöillekin oli tiedossa, että poni on työllistävä eläin, ovathan he eläneet koko elämänsä talleilla äitiä autellen. Mutta nyt olen siirtänyt hoitovastuuta suuremmassa määrässä tytöille. Eppo on sopivan kokoinen, joten sen harjaus onnistuu tytöiltä täysin, myös sieltä selän päältä. Kavioiden puhdistuskin on ulkoistettu tytöille, sillä Eppo nostaa jalat valmiiksi, kun oikeassa järjestyksessä muistaa kavioita putsailla. Epon mielestä oikea järjestys on ensin vasemmalta edestä ja takaa, sen jälkeen sama oikealta. Ponilla on siis perinteinen ponikirjatyyli, joka passaa erittäin hyvin. Itse olen sen verran perinteitä rikkova, että puhdistan hevosen harjauksesta alkaen juuri siitä kohtaa, missä satun olemaan, enkä noudata mitään kaavaa. Pienet tallityttökokelaat ovat joutuneet myös aamuisin ja iltaisin tallihommiin, sillä ponit on saatava ulos ja sisälle. Eppo onkin oikein mainio poni, sillä se kulkee tyttöjen taluttamana ihan minne vain ja tottelee niitä parhaan mahdollisen taitonsa mukaan. En ole vielä ihan varma, onko Eppo todella todellinen poni, eihän tällaisia ole?! 



Sen lisäksi, että Eppon kanssa olemme harjoitelleet hoitotaitoja, on Eppo saanut toimia muussakin roolissa. Eräs tuulinen päivä Eppo opetti tytöt juoksutuksen saloihin. Poni menee niin kiltisti ympyrällä, nostaa ravin ja laukan pelkästä maiskautuksesta ja hidastaa R-kirjainta harjoittelevien lasten Prrrr -sanasta. Käsittämätön otus! Tiedossa kyllä oli, että Eppo on hyvin koulutettu, mutta että näin taitava ja monipuolinen, en kuuna päivänä edes osannut ajatella moista. 

Oikeiden hevosmiestaitojen lisäksi olemme harjoitelleet sitä ratsastustakin. Ensimmäiset päivät olivat hieman haasteellisia, sillä täällä oli jokin kesämyrskyn kaltainen tuuli. Ja kun täällä meren äärellä tuulee tuntuvasti, se todellakin tuulee ja kovasti! Kentän vieressä olevat postilaatikot eivät meinanneet pysyä rivissään, puita kaatuili sieltä täältä ja sen sellaista. Mutta rohkeasti vain kokeilemaan ponin sietokykyä. Tuuli jännitti Eppoa melkoisesti, sillä joka puolelta kuului ääniä, mutta hyvin poni pysyi nahoissaan ja pienet tytöt selässä talutuksessa. Kun sitten lopulta tuli vähän poniystävällisemmät kelit, oli aika kokeilla vähän enemmän. Vanhempi tyttäristä, eli kuusivuotias, on käynyt ponikoulussa talutustunneilla yhden talven ajan. Hän osaa jo kohtuullisen hyvin kääntää ponia ohjalla, pysäyttää ja käyttää tarvittaessa napakasti pohjetta. Yksin hän ei ole ratsastanut muuten kuin Kottilla vähän käyntiä. Ravia on ratsastuskoulussa otettu pitkillä sivuilla, samalla harjoitellen kevennystä. Jos nyt ei aivan valehdella, niin onhan tyttö mennyt yhden raviohjelman kisoissakin ja sijoittunut toiseksi! Mutta ratsuna olikin tasainen ja varma Poppeli ja itse olin mukana hölkkääjän roolissa. Laitoin tytön kuitenkin sen enempää kyselemättä Epon selkään, liinan päähän. Ei se koskaan opi, jos odotetaan vain sitä täydellistä hetkeä, sellaista ei olekaan! Siispä aikalailla luotin lähes tuntemattomaan poniin ja tyttäreni ratsastustaitoon, joka on varsin alkeistasolla. Siinä äiti antoi ohjeita ohjien pituudesta ja mainitsi vahingossa, uskallatko ravata? Johon poni vastasi samantien  sanomalla, kyllä rouva, ravia siis! Ja pieni tyttö selässä oli yhtä hymyä, etsiessään ponin askeleisiin sopivaa kevennystä. "Äiti minä en ole koskaan ennen saanut tällä tavalla ravata!.." Monen ympyrän jälkeen pyysin ottamaan hallintalaitteiden kokeilutuokion, siirtämällä Epon käyntiin. Eppo on menevä poni, se mieluummin menee ravilla tai laukalla, kuin käynnillä. Jarrut siltä kyllä löytyy, mutta se on pian kyselemässä, joko saisi uudelleen ravata. Ja tyttöhän ravasi, oikein innoissaan, mutta ehkä vielä enemmän äitinä olin ylpeä siitä, kuinka onnistunut ostos tuo poni onkaan. Voiko mikään olla parempi opettaja tähän kohtaan tyttärieni ratsastusharrastusta kuin tällainen poni? 

Jottei menisi vain vanhemman tytön ja hänen taitojensa ylistämiseen, mainittakoon, että pienempikin on ottanut Eposta osansa. Ensimmäiset raviaskeleet ikinä ja jo toisella kertaa halusi harjoitella kevennystä, sillä sen verran aikaa on katsomossa vietetty isosiskon ratsastuksia katsellen, että itse osasi sanoa "äiti minä nostan pyllyn ylös!". 

  

Kaiken muun hyvän lisäksi eilen tytöt tahtoivat ratsastaa kaatosateessa, vaikka sokerista tehty äiti vähän ämpyilikin vastaan. Jos olisi jokin keino, jolla päästä pois kaatosateesta, olisin tarttunut siihen. Eppo sen sijaan päätti oman osuutensa laittaa sadetreeneihin sanoen, että nopeamminhan tyttö kehittyy, kun esitellään hänelle kaikki askellajit. Siispä myös laukka-askeleet on nyt koettu. 



Nyt kun tätä uutta on hehkutettu riittämiin, on ehkä seuraavaksi tulossa kuulumisia tallin muistakin asukkaista. Meillä on reilun viikon päästä elämämme ensimmäinen vaativa B:n startti!

28.6.2018

Tervetuloa kotiin Eppo!

Täydellinen, vaaleanpunaharjainen yksisarvinen on löytynyt ja vihdoin kotona!


Kyllä sitä on odotettukin. On pähkäilty, tykkääkö se vihreästä vai violetista ruokakiposta. Royal Galasta vai Ida Redista. Vai ylipäätään omenoista vaiko kenties porkkanoista. Selväksi on tullut, että se ei tee mitään, mitä Kottikaan ei tee. Mm. Tiputa ratsastajaa alas selästään. Tai niin ainakin toinen  uusista omistajista on päättänyt, vaikkei ole edes ponia vielä tavannut.

Edes Strömsössä ei mene näin hyvin, sillä siellä ei ole Eppoa. Mutta meilläpä on!






Eppo, poni, josta on suuret kuvitelmat, valtava luotto ja usko. Eppo, joka päätettiin ostaa yhden myöhäisillan viestittelyn ja seuraavan päivän puhelun perusteella. Poni, joka asui kauempana kuin pippuri kasvaa. Poni, jota kohtaan on valtava intuiitio siitä, että tässä kohtaa elämäämme teimme parhaimman mahdollisen löydön.

Saanen esitellä teille uusimman perheenjäsenen

Eppo, kavereiden kesken ihan Eppo vaan. Mustanruunikko, noin 16-vuotias tilastoruuna, jonka säkäkorkeus on shettiksen ja russponin välimaastossa 116cm. Ehkä virallinen mittaus antaisi sentin tai pari suuntaan jos toiseen, mutta se ei liene tarpeen.

Eppolla ei ole edessä tulevaisuuden nuorten hevosten luokat, ellei ikinuorten luokkia jossain järjestetä. Sen sijaan Eppolla on edessään erittäin tärkeä ja vaativa tehtävä. Eppo on tullut talliimme opettajaksi. Sen tehtävä on opettaa uudet omistajansa hevosnaisten aluiksi ja ratsastajiksi. Luonne sillä on lyhyen tutustumisen tiimoilta osoittautunut olevan juuri sitä, mitä myytiin. Kiltti, pitkähermoinen ja rauhallisesti maailmaan suhtautuva. Siinä se abc:n rekkaparkissa vaihtoi sujuvasti traileria, jaloitellen rekkojen seassa täysin tyynesti.



Eppo saa nyt kotiutua rauhassa ja opetella talon tavoille. Tänään se pääsi jo Kottin kanssa samaan laitumeen. Kottia aluksi hieman hämmästytti pieni tumma otus, mutta eiköhän näistä tule vielä parhaat kaverukset. 


17.6.2018

Estekauden korkkaus, migreeni ja skumppaa!

Niin se odotettu päivä tuli, lauantai, estekisat. Kuka odotti eniten, minä, poni vai arvon omistajat, en tiedä, mutta kotoa lähtiessä omistajakaksikolla oli selvät suunnitelmat tulevasta! #Kottivoittoon. Onhan se hyvä, että omistajat uskovat poniinsa, ja miksipä eivät uskoisi, ovathan he nähneet lähes jokaisen treenin esteiden parissa ja todenneet aina, että ihan hyvin sä Kotti hyppäät.

Kotti aloitti estekisakauden 2-tason kilpailuista, Kotkasta. Yhden startin taktiikalla, 80cm korkeudella. Se on ponin ponibreedersin ensimmäisen päivän ratakorkeus. Toisena päivänä edessä on 90cm rata, mutta korkeushan ei tälle ponille ole tuottanut koskaan ongelmia. Ehkä siksi, että korkeudet on pidetty järkevinä ja maltillisina aina, eikä ponia viedä turhaan taitojensa äärirajoille. Se on saanut kasvattaa itseluottamustaan esteiden parissa kahden vuoden ajan, maltilla. Eikä sitä ole koskaan tarve viedäkään epäreiluun tilanteeseen. Luottavaisen ja toimivan ponin salainen resepti lienee piilevän siinä, kaikkien muiden ainesosien lisäksi.

Kotkan kuuma ja paahtava kisapäivä starttasi Kottin osalta 7.30 aamun herätyksellä. Poni kömpi unihiekat silmissä karsinan pohjalta ylös. Kyllä, Kotti on tottunut nukkumaan yhdeksään, ja se myös nukkuu makuultaan niille main. Pesin ponin edellisenä iltana, sillä muutoin radalla olisi ollut vain näkyvissä pölypilvi ja laukan rytmin kuuntelu. Joten aamulla vain harjaus, ja ohjekertaus siitä, että tänään olisi suotavaa olla taas super poni, kuunnella ratsastajan ohjeita ja luottaa järkevissä määrin myös omaan harkintakykyyn, mikäli ratsastajalle tulisi ajatuskatko. Superponin taikaviitta ylle ja menoksi.

Kisapaikalle saavuttiin omistajakaksikon ja ponin kanssa neljästään, sillä ykkösgroomimme oli buukannut itsensä töihin. Liekö niin kovasti jännittänyt, ettei uskaltanut lähteä mukaan..  Poni sai trailerissa hieman heräillä ja syödä aamupalaansa, ennen varustamista. 6- ja 4-vuotiaat omistajat saivat toimia apugroomeina, ja voi kuinka paljon heistä voikaan olla apua! Kun poni on toimiva ja asiallinen, voi vanhemman laittaa narun päähän pitelemään ponia, nuorempi tuo varusteita trailerista, minkä kerkeää ja äiti varustaa. Homma sujuu kuin liukuhihnalla konsanaan. Vaikka ponille pieni erhe sattuikin ja kiitokseksi kaikesta tallasi vanhemman omistajansa varpaiden päälle, ihan vain muistutuksena, että koko ajan täytyy olla pitelijänkin hököllä!

Verryttely sujui mitä ilmeisemmin hyvin. Poni hyppi esteet ja meno näytti hyvältä. Koska Kotti on pikkuponi, oli startti heti toisena. Joten rataan tutustumisen jälkeen, jonka aikana minä sain kunnian olla käsihevosen pitelijänä, olikin melko suoraan meno odottelualueelle. Mitä tällainen koulutuuppari, entisessä elämässään esteitäkin hypännyt, radoista ymmärtää, näytti rata aikas mukavalta. Siinä oli selkeät linjat ja tiet, ei mitään yllätys mutkia esteille. Erittäin reilun oloinen rata, ajatellen Kottin esteuraa. Kyseessähän oli ponin elämän kolmas 80cm rata, ja viides rata ylipäätään.

Radan aikana yritin kuvata ja katsoa samaan aikaan. Minä en ole se, joka meidän perheessä radat kuvaa, joten se ei ole vahvinta alaani, etenkään, kun jännitti niin pirusti! Mutta radan jälkeen viereinen katsoja osasi valaista, että kyllä se taisi puhdas rata olla. Ja niinhän se oli, sekä vielä kaiken lisäksi nopea. Niin nopea, että se riitti helposti luokan voittoon! Voi kuinka ylpeä sain taas tuosta pienestä sankarista olla, kuinka se voikin olla niin mahtava?! Tottakai unohtamatta meidän mahtavaa estekuskia Jaanaa, joka on tehnyt kaiken työn ponin kanssa esteiden parissa. 


Kotimatka voittajaponin kanssa sujui hienosti, tosin matkaseuraa sain migreenistä, joka äityi niin pahaksi, että kotona sain vain ponin ulos trailerista ja vietyä laitumelle, jonka jälkeen sohvan pohjalle rojahdus täysin tiedottomaan tilaan. Ehkä jännitys, kuuma päivä ja kaikki se helpotus onnistumisen myötä laukaisivat sen. Kisamatka oli ehkä kuitenkin suurin koettelemus minulle, sillä meillä ei ole montaakaan viikonloppua vapaana ennen ponibreedersiä, ja voi olla, että tämä saattaa jäädä ainoaksi startiksi ennen koitosta, ellemme keksi vielä jostain järkeviä kisoja. Sen takia etenkin minun oli tärkeää saada näistä kisoista hyvä fiilis, sellainen, että pystyn uskomaan ja luottamaan poniini, siihen, ettei sitä viedä liian vaikean paikan eteen. Sellaisiakin suorituksia ko. kisassa on nähty. Vaikka poni hyppää treeneissä tosi hyvin, on kisatilanne aina kuitenkin eri juttu. Nyt voin kuitenkin olla luottavaisin mielin, ponilla ei ollut minkään sortin vaikeuksia, päin vastoin, se suorastaan liiteli esteeltä toiselle onnensa kukkuloilla. Ja meillä on mahtava esteratsastaja, josta olen ikionnellinen. 

Kun lopulta illalla selvisin sohvan pohjalta elävien kirjoihin, oli aika korkata mieheni kanssa taas kerran Kottin menestyksen johdosta lasilliset skumppaa. Ei näitä ole aiempina vuosina, muiden hevosten kanssa oikein päässyt korkkaamaankaan. Kyllä tuo poni on vain niin lottovoitto perheellemme, kuin voikaan olla. Viikon päätteeksi vielä sunnuntaina toimittiin omistajien alkeisratsuna, nauttien kesästä ja lämmöstä. Pienten ihmisten rakkauden osoituksista ponia kohtaan. Ja siitä itsestään, ponista!<3