Blogi       ::       Gottfrid       ::       Hillside Forgotten Gold       ::       Muistoissa       ::      

14.10.2017

Syksyn synkkyyden keskellä valoa varsasta


Syksyn värikirjoa alkaa peittää pimeys. Valo ei riitä aamulla, päivällä eikä illalla edes kunnon heräämiseen. Aika laittaa vitamiinit purkeista, seuraavan puolen vuoden ajan, sillä luonto ei niitä enää tarjoile tarjottimella, eikä ilman. Synkkyys, sitä tarjoillaan joka tuutista. Ratsastusmaailmaa synkisti viikolla tullut ikävä uutinen siitä, että yksi meistä, lajin harrastajista on poistunut keskuudestamme, harrastaessaan! Yleensä tällaiset uutiset kohauttavat itseäni vähän, "sellaista sattuu" -mentaliteetilla. Sellaista sattuu jollekin, jossakin kaukana, minulle tuntemattomalle ja tuntemattomaksi jääväksi harrastajalle, ei minun tutuille, ei kavereille. Tällä kertaa kävi toisin. Tutustuin ratsastajaan, minkäs muunkaan kuin forestien kautta. Niin iloinen ja ystävällinen nuori nainen, kuin ihminen vain olla voi. Kuinka tällaista voi sattua?! En voi kuin kiittää siitä, että sain tutustua ihmiseen ja tuntea hänet reilun vuoden ajan. Kiitos - hyvää matkaa!
  

Elämä jatkuu, laji ei ole riskitön, minä tiedostan sen todella hyvin. Ihan aina en ole tiedostanut, olen ehkä tietämättäni pitänyt itseäni kuolemattomana. Olen noussut jos minkälaisen hevosen selkään, koska nuorena tyttönä mahdollisuus päästä ratsastamaan oli ajoittain hyvin heikkoa. Silloin opin, että jokainen tilaisuus on saatava hyödynnettyä. Mikään hevonen ei ole kieltäytymisen arvoinen. Jälkikäteen ymmärtää, kuinka vaarallisissa tilanteissa sitä on ollut. Heräsin todellisuuteen Simon aikaan. Pääni sisällä heräsi tunteita, pelkoa ja itsesuojeluvaistoa. Eniten varmasti pelkoa, jonka yritin pukea itsesuojeluvaistoksi. Samainen tunne ei ole pääni sisältä lähtenyt yhtään mihinkään. Ponit eivät niinkään ole itselleni ongelma, niiden kanssa oloni on turvallinen, vaikka alla olisi tuhmakin poni, mutta hevoset. Osa tuntuu turvalliselta, mutta toisten kanssa päänsisäinen ääni huutaa jalkautumaan heti. Pysyttelen siis poneissa. Onneksi nyt olen siinä tilanteessa, että voin itse valita minkä eläimen selkään kiipeän, eikä enää tarvitse ratsastaa jokaisella hevosta muistuttavalla eläimellä.


Aion jatkossakin ratsastaa ja kouluttaa omat nuoreni. Tällä hetkellähän nämä tuntuvat olevan poneja, mutta eihän sitä koskaan tiedä, mikä on seuraava ostos, hyviä, itselle sopivia hevosia (ja poneja) ei kävele vastaan joka päivä, ja niihin on iskettävä juuri silloin, kun ne vastaan kävelevät. Nyt ei kuitenkaan varsinaisesti ole etsinnässä nelijalkaista, vaikka mieheni lupasi, että jos joku kiva kaksi-kolmivuotias kävelisi vastaan.. Mutta näillä nyt mennään mitä tallissa tällä hetkellä on, Kotti ja Frodo on omia ja pysyviä asukkaita, seuralainen Roki ei ole oma ja sen pysyvyys on riippuvainen omistajastaan ja toki meidän omien hevosten määrästä, jos nyt sattuisi, että joku timantti kävelisi ovelle. 


Kuvissa esiintyvällä timantilla, Frodolla, oli eilen elämän ensimmäinen hammaslääkäri. Hammashoitajamme oli kutsuttu käynnille Kottin vuoksi, jonka suuhun haluan katsottavan puolen vuoden välein, varmuuden vuoksi. Edellisellä kerralla eläinlääkäri pelotteli alkavalla karieksella, mutta tällä kertaa saimme hieman huokaista helpotuksesta. Hevosten reikäiset hampaat käy hyvin kalliiksi kukkarolle, joten ihan mieluisin vaiva se ei ole. Onneksi kuitenkin tilanne mitä ilmeisemmin oli kehon toiminnallinen häiriö. Ponihan sairasti sen kuumetaudinkin keväällä. Kaikki kehon ongelmat näkyvät niin kavioissa, kuin hampaissakin. Kottin hampaissa ei mitään moitittavaa tällä kertaa. 

Frodolle oli tarkoitus antaa vain rokotus, mutta samalla reissullahan eläinlääkäri katsoi Frodonkin suun. Jos oriita meinaa edes yrittää oriksi, on suun oltava kunnossa. Jos hampaat olisivat tässä kohtaa vinksin vonksin, voisi unohtaa orihommat samantien. Frodolla oli hammasrivistöt hienosti, takahampaissa osa vielä puhkeamattomia, paljon maitohampaita, mutta myös jo vaihtuneita. Lisäksi Frodolla oli sudenhampaat. Nimenomaan oli, sillä niistä luovuttiin heti. Ikäisekseen sudenhampaat olivat suuret, mutta niissä oli vieläkin  suuremmat juuret.  No nyt ne on poissa, eikä niistä ole harmia jatkossa. 


Frodo pääsi kameran eteen lauantaina. Valitettavasti valo ei oikein riittänyt, eikä Frodo ollut kauhean innokas kauneuskuviin. Tosin viljapellon antimet maistuivat kyllä pikku herralle. Frodo on todella ikävässä kasvuvaiheessa. Mielestäni se näyttää rumalta ja kapiselta. Talvikarva ei pue Frodoa ollenkaan, se kun ei edes kunnon Kottimaista pörhöä kasvata, vaan hennon ja sileän, puolivillaisen täyteläisyyden. 


Frodolla ehdottomasti parasta on sen niska, sekä pään ja kaulan liittymä. Toki ne on kouluratsastajalle tärkeitä osia, joten sikälikin olen äärimmäisen tyytyväinen luojan luomiin tarpeisiin, joita Frodossa on.  Kuvissa kaula näyttää jokseenkin lyhyeltä, enkä käsitä miten se on onnistunut joka kuvassa kaulansa kutistamaan, Frodollahan on hyvinkin pitkä kaula. Muutoin otus on takakorkea, kesken kasvuinen luikku.



Tämäkin poniori käyttäytyi kuvauksissa hyvin kiltisti ja asiallisesti. Toki tämä on aavistuksen enemmän ollut ihmisen kädessä, olemmehan käyneet näyttelyssäkin. Mutta aikalailla pellossa on nämä nuorukaiset saaneet kasvaa. Oikeita luonnon lapsia. Saa nähdä mitä näistä tulee!



11.10.2017

Ponivarsan kuvauspäivä


Paljoa ei tämän vuotiaan rautiaan kanssa olla tehty. Käsittely on ollut pääasiassa sitä, että aamuin ja illoin ponille laitetaan riimu päähän ja talutetaan sisälle tai ulos. Joskus silloin tällöin poni on saanut myös kaviohuoltoa tai harjausta. Sen pääasiallinen tehtävä on kuitenkin ollut syöminen ja kasvaminen, seuralaisena olo Frodolle. Enempää siltä ei vielä tähän ikään ole tarvinnut vaatiakaan, sehän on vasta varsa. Tämä yksilö ei ole käynyt vielä missään varsojen kekkereissä, sillä ei siis ole ulkopuolisen arviota rakenteellisista ominaisuuksista. Ei edes mitään senttimetriviitteitä tämän hetkisestä, saati lopullisesta koosta. Tämä on kuitenkin pieni ja jää reilusti pikkuponimittoihin, se jääkö vielä alle 130cm jää arvoitukseksi. 


Roki otettiin kuvauksiin ensin, sillä siitä ei oikeastaan ole yhtään ainutta kunnollista kuvaa. Se on päässyt kameran eteen ja ollut edustavakin, jos hyvä tuuri on käynyt, kun laitumelle on kameran kanssa asteltu. Mutta virallisia Roki -kuvia ei ole. Roki ei itseasiassa ole poistunut tallista, eikä tarhasta meille tulonsa jälkeen yksin mihinkään. Sillä on aina ollut seuranaan Frodo. Mutta nyt varsa sai kokea isojen hevosten elämää. Ensin kauneushoito käytävällä, josta poni nautti silmin nähden. Yksivuotias orivarsa seisoi kaikessa rauhassa, kummaltakin puolen kiinni sidottuna ja nautiskeli, kun turkki ja harjas siistittiin edustavaksi. Kesäkarvan rippeet tippuivat tallin lattialle ja talvikarva sliipattiin siistiksi.  


Päähän laitettiin Kottin riimu, sillä Rokilla käytössä oleva, Frodon vanha riimu on korjattu milläs muullakaan, kuin paalinarulla. Se kelpaa varsin hyvin tallin ja tarhan välille, mutta ei tällaisiin kauneuskuviin. Suitset olisivat toki olleet toinen vaihtoehto, mutta minusta varsat ovat nätimpiä riimu päässä ja suu kiinni, kuin kuolaimet suussa, suun muljutessa koko ajan. Meillä on edustavista naruista pula. Pinkki liina voisi pilata kuvien harmonian. Tähän tarvittaisiin ketjullinen nahkanaru, mutta en mistään löytänyt ainutta sellaista. Ohjasajo-ohjan puolikas sai olla riittävän siisti ja edustava. Pelkkä riimunnaru olisi ollut liian lyhyt, varsan kanssa on parempi aina varautua hieman liian hyvin. 


Poniori poistui kotipihasta taluttamalla. Se kulki nätisti ihmisen kanssa viljapellon laidalle, joka on kyllä kuuloetäisyydellä kotoa, mutta näköyhteiden peittää metsä. Poni ei kuitenkaan huudellut kotiin päin. Hieman sillä oli normaalia aktiivisempi jalkojen käyttö kävellessä, mutta kuinka asiallisesti se osasikaan olla. Kuvaaja saa varsojen kanssa olla nopea. Varsat turhautuvat ja tylsistyvät nopeasti. Se on joko tai saadaanko kuvia vai ei. En uskonut, että saisimme yhtäkään kunnollista rakennekuvaa aikaiseksi, mutta alla olevaan kuvaan olen todella tyytyväinen. Vaikka varsinainen rakennekuva olisi parhain silloin, kun oikea etujalka olisi hieman edempänä ja varsan pää eteenpäin. Nyt se seisoo etujalat rungon alla, joka saa sen näyttämään etupainoiselta. 


Tästä ei näe varsan hienoa, pitkää ja hyvän muotoista niskaa, joka Rokilla on. Sillä on myös kivan muotoinen kaula, vaikkakin se on vähän alhaalta liittynyt ja ns. alaspäin rakentunut. Sen huomaa arjessa siitä, että seisoessaan vierekkäin Frodon kanssa, Roki roikottaa kaulaansa niin, että pää on polvien korkeudella, Frodo taas kantaa kaulansa ja päänsä hyvinkin ryhdikkäästi korkealla. Rokilla on kaunis, hyvin selkeällä ponin ilmeellä varustettu pää ja leveä otsa. Sopusuhtaisen kokoiset korvat ja koko paketin kruunaava viljapellon värinen paksu harja. Se on kropaltaan hyvin sopusuhtainen, mutta vielä aavistuksen kehittymätön. Täytyy kuitenkin huomioida, että se on myöhään syntynyt, joten uskon sen puolen vuoden päästä näyttävän paljon paremmalta. Kaunis kuin karkki ja kilttikin vielä. Mitä muuta sitä ponilta voi toivoa? 

6.10.2017

Fodon ja Foqin lyhyt oppimäärä elämästä

Takana on ilta liki kahdenkymmenen esikouluikäisen lapsen kanssa. Siinä oli kuulkaa tanner kovilla ja talon seinät helisemässä. Vaikkei meillä mikään pienistä pienin talo olekaan, tuntui ajoittain talo pieneltä sillipurkilta. Mielessä pyöri vain ajatus "onneksi en joudu tätä työssäni päivittäin kokemaan". Halloween -synttäribileet on vietetty. Torstaisin on meidän ratsastustunti, mutta tällä viikolla synttärit menivät edelle. Kerkeäähän sitä vuodessa muina viikkoina käydä ratsastamassa, synttärit on vain kerran. Nyt on rauha maassa ja nuorin leikkii isosiskon saamilla lahjoilla sillä aikaa kun sisko on koulussa. Äiti lupasi vahtia kyllä, ettei lahjoihin kosketa, mutta taisi tuo vahtiminen herpaantua.. 

Se meidän perhe-elämästä tällä kertaa. Blogin aihe on ja pysyy visusti hevosissa, tai niin kuin pikkusisko sanoisi, "poneissa, senkin höntti!" Älä siis ikinä erehdy sanomaan ponejamme hevosiksi, tai saat kuulla olevasi höntti, hyvin jämäkällä ja määrätietoisella suulla. Tarkoitus oli tänään kirjoitella vähän varsoista. Oman tallin varsoista, niiden elämästä ja vieroittamisesta. Pieni kertaus jo eletystä elämästä, ja hieman pohdintoja tulevasta. Meillähän on se hyvä tilanne tällä hetkellä, että omat on jo vieroitettu ja näköpiirissä ei ole tällä hetkellä vieroituksia.  Se on stressaavaa tammalle ja varsalle, mutta osittain myös stressaavaa vieroittajalle - ihmiselle. Asiat voi aina tehdä saman kaavan mukaan jos se tuntuu itselle helpoimmalta. Mutta asioita voi myös yrittää ajatella yksilön, tai vieroituksessa kaksikon, mukaan. Mikä olisi parasta tammalle ja varsalle. Aloitanpa siis sujuvasti varsojen vieroittamisesta, siitä kuinka se Frodon kanssa tehtiin. 


Frodo sai elää elämänsä ensimmäiset hetket, koko kesän emänsä Hillside Yavannan sekä mummunsa Ellberethin seurassa. Näistä kahdesta Yavanna oli pakollinen maitobaari, jonka luona käytiin, kun tuli hätä, nälkä tai jokin muu, missä äiti voi olla avuksi. Muutoin Ellbereth veti seuralaisena pidemmän korren. "Emppu" oli varaäiti, joka jaksoi ottaa nuoren miehen leikit huumorilla ja lähti niihin mukaan. Yavanna hyödynsi mieluummin kaiken aikansa ravinnon hankintaan. Varsalla oli kesän asiat erittäin hyvin, sillä oli kaksi huolehtivaa roolimallia turvanaan. Kesä meni, syksy saapui ja varsa jatkoi samanlaista elämäänsä, samaisessa laumassaan tarhassa. Kun tuli aika ottaa ponit yöksi karsinoihin, sai äitiponi levähtää jo riiviöksi kasvaneesta varsastaan hetken. Varsa nukkui yöt omassa karsinassaan, aivan äitiponin vieressä. Kumpi lie sitten tyytyväisempi ollut, varsa vai äiti, sillä Frodokaan ei ollut moksiskaan pienestä napanuoran katkaisusta yön ajaksi. Aamullakaan ei aivan mahdoton hätä ollut äitiponin perään. Frodon kohdalla vieroitusta tehtiin siis pidemmällä kaavalla. Se harjoitteli yöaikaan itsenäisempää elämää. Sillä oli kuitenkin koko tallin vahvuus seuranaan, joten yksin Frodo ei ollut missään tilanteessa. Samalla poni oppi elämään karsinassa, joka on äärimmäisen tärkeä taito varsalle silloin, kun pihattoelämää ei ole näköpiirissä. Tästä hyvänä esimerkkinä Frodon kaveri Roki, joka hyppi seiniä pitkin suorastaan hysteerisenä, joutuessaan ensimmäisen kerran yksin omaan karsinaan. Samaan aikaan, kun Frodo nautiskeli omia ruokiaan kaikessa rauhassa viereisessä karsinassa. 

Olen nähnyt ja ollut mukana vieroittamassa monta varsaa. Pääsääntöisesti keinoja on kaksi, kerrasta poikki tai vähän kerrallaan. Sinänsä on se ja sama, onko varsa päivät yksin ja yöt emän kanssa, tai toisinpäin. Se on joko sille parivaljakolle hyvä tai huono keino. Hyvä se on silloin, kun se on molemmille sekä emälle, että varsalle helppoa. Huonompaa se on silloin, jos kumpikin huutaa toistensa perään pitkän aikaa. Se on silloin stressaavaa kaikille, toistuessaan päivästä toiseen. Frodon kohdalla näin ei onneksi ollut, vaan poika oli valmis hetkeksi omaan yksiöönsä. Stressaavin tapa kuitenkin on kerrasta poikki vieroitus, jossa tamma tai varsa lähtee suoraan alta pois, aivan toiseen paikkaan. Se on kuitenkin lyhytkestoinen huuto toisen perään, kun vastausta ei kuulu. Näin ollen se ei stressaa varsaa viikkoja tai pidempäänkin. Varsinkin jos varsa saa hyvää korvikeseuraa, joka on silloin korvaamattoman tärkeää. 

Samasta puusta veistetty

Frodon lopullinen vieroitus tapahtui noin puolen vuoden iässä, jolloin varsa lähti trailerilla uuteen kotiinsa, eli meille. Tilanne oli siitä ikävä varsan kannalta, ettei sinä samaisena hetkenä minulla ollut tarjota ikäistään kaveria, tai samaan aitaan kaveria ylipäätään. Eikä minulla kyllä sillä hetkellä ollut edes varmuutta onko kaveria tulossa. Tilannetta kesti hiukan reilun viikon, sillä kaveri ilmoitti hyvinkin lyhyellä varoitusajalla, että täältä tullaan. Frodon emä ei ollut moksiskaan Frodon lähdöstä, vaikka toki trailerin perävalojen poistuessa näkyvistä, huudettiin ikäväiset heipat veikalle. Frodo taas oli niin reipas ja rohkea, että se suorastaan puhkui intoa päästessään uusiin maisemiin. Muutaman päivän varsa oli hiukan alakuloisempi, mutta piristyi pian, ikävän hellittyä. Muutos oli varsalle kuitenkin erittäin suuri.

Kaveri oli parasta, mitä Frodo voi saada. Varsalle on tarjottava hyvät kasvuolosuhteet. Siihen kuuluu painikaveri, liikkumavapaus ja ruoka. Minä ymmärrän kyllä, kuinka vaikeaa on löytää varsalle varsa kaveriksi, jos ei mieli kahden varsan omistajaksi. Ja ymmärrän senkin, ettei varsaa halua laittaa vieraalle kasvamaan, koska joka hetki varsan elämässä on opettavaista, niin varsalle kuin omistajallekin. Oli tuuria matkassa, että Frodolle löytyi Roki kaveriksi, vielä enemmän siitä syystä, että ne ovat saman rotuisia. Se on suorastaan jo ihme, sillä forestien syntyvyys tässä maassa on huolestuttavan pieni. Jos sanotaan, että jokainen suomenhevostamma  täytyisi varsottaa ainakin kerran, totean, että jokainen forestitamma täytyisi varsottaa kaksi kertaa!

Roki oli hyvin ikävissään emänsä perään. Se on paljon nuorempi kuin Frodo, joten Frodosta tuli Rokille emän korvike. Vielä tänä syksynä, Kottin liittyessä varsojen laumaan, oli Roki menossa tissille, kunnes Kotti kertoi vahvasti olevansa jotain muuta kuin maitobaarinen nainen. Frodo ja Roki ovat olleet toisilleen parasta seuraa, mitä voin varsalleni tarjota. Ilman Rokia Frodo olisi varmasti kehityksestä paljon jäljessä, sillä se ei olisi päässyt leikkimään ja painimaan kenenkään kanssa.

Talvella joukkoa vahvisti myös Tahvo, joka piti varsoja hellästi kurissa.

Pojat asuivat ensimmäisen talven samassa karsinassa. Meillä on reilun kokoiset hevoskarsinat, jotka poneille saisi lain mukaan pilkkoa puoliksi. Me saisimme siis kolmen hevosen tallista vielä täysin laillisen kuuden ponin tallin, eikä silloinkaan mentäisi senttejä mittaillen. Välillä haaveilenkin karsinaratkaisujen muuttamista, mutta kolme reilun kokoista karsinaa on parempi kuin kuusi, eihän kukaan tarvitse yksin kuutta käyttöponia?!  Pojilla oli siis oikeasti reilusti tilaa karsinassa kahdestaan. Rehustaminen oli ainoa, joka tuotti hieman tuskia, sillä kiinni en suostunut poneja ruokkimaan ja kaverin kupissa on aina parempaa. Varsoilla oli samanlaiset annokset, joten sinänsä ei ollut väliä, kumpi syö mistäkin kupista, ainoastaan kummallekin turvattu riittävä määrä oli epäilyttävää. Ajatus siitä, että toisen olisi ruokkinut vaikka käytävällä, oli ihan kiva ajatus, mutta käytännössä se ei oikein ollut toteutettavissa. 


Kesän varsat viettivät yhdessä laiduntaen. Ne saivat olla laitumella rauhassa. Siellä kumpikin kasvoi ja vahvistui aivan mielettömästi. Pienistä rääpäleistä alkoi kasvaa kookkaita miehen alkuja. Välillä kokoeroa ei ollut nimeksikään, mutta kasvupyrähdyksen iskettyä Frodoon, on se taas kasvanut valtavan paljon suuremmaksi kuin Roki. Syksyn tullen varsat siirtyivät tallielämään. Aluksi ne jakoivat vielä saman karsinan, mutta Frodon tarvittaessa lisää ruokintaa oli aika siirtyä öiksi omiin karsinoihin. Frodo sai ikkunallisen yksiön, Nemon ja Simon vanhan karsinan. Simon nimikyltti irroitettiin vasta hiljattain oven vierestä, hevonen ei tule takaisin, vaikka kuinka toivoisi. Nyt oven vieressä on Frodon kyltti. Se toivottavasti on siinä kauan. Varsat ovat sopeutuneet hyvin omiin karsinoihinsa, vaikka se teki aluksi hieman vaikeaa Rokille. Roki sai jäädä poikien yhteiseen karsinaan, sillä se selvästi tarvitsi jotain tuttua ja turvallista, eikä sitä seinille hyppiessä olisi voinut laittaa ikkunalliseen karsinaan, vaikka ikkunat ovatkin suojattu kalterilla. Päivisin pojat ovat kuitenkin samassa tarhassa. Ne leikkivät ja rapsuttelevat toisiaan, välillä ottavat rallia, toisinaan nukkuvat kylkikyljessä. Ne ovat kavereita, joista on edelleen hyötyä ja seuraa toisilleen. Näin mennään ainakin tuleva talvi ja toivottavasti ensi kesä. Nähtäväksi jää, mitä kesän jälkeen tapahtuu, jääkö Frodo vielä oriiksi vai teemmekö siitä ruunan. Nyt kuitenkin teemme kaiken voitavan, että ori olisi valmis keväällä ponioripäiville. 

Syksyn ja talven aikana edessä on hieman opiskelua ohjasajoon. Olisi toisaalta mahtavaa saada poni opetettua myös ajolle, mutta meillä ei ole kärryjä. Etsiskelin Kottille kärryjä, mutta tuon kokoisille poneille käytetyistä kärryistä on hyvin suppea valikoima, eikä niitä oikein postissa lähetellä. Saa nähdä, löytyykö Frodolle kärryt. Samaan ohjasajokouluun joutuu tietenkin myös Roki. Ihaninta varsojen kotona olemisessa on se, että niiden kasvua ja kehitystä saa seurata joka päivä. Kun niitä on kaksi, vertailee niitä tottakai keskenään. Mitä hyvää on toisella, mitä toiselta puuttuu. Kummassakin on hyviä ja huonoja puolia, ne ovat luonteeltaan ja rakenteeltaan täysin erilaisia. Hevosharrastus on aivan erilaista varsojen kanssa kuin ratsuikäisen kanssa. Varsojen ensimmäinen vuosi oli minulle omalle kohdalleni vierasta, Minulla ei ole ollut omaa, alle vuotiasta varsaa aiemmin. Vaikka olen tehnyt talleilla töitä, joissa on maitovarsoista lähtien kaiken ikäisiä hevosia, on se aivan eri juttu kuin oma varsa. Nyt kun elämme aikaa, yksivuotis syksyä, en ole enää ensikertalainen. On hieman yli viisi vuotta siitä, kuin olin samaisessa tilanteessa yhden orivarsan kanssa. Silloin perheeseemme astui Simo-Petteri. Nyt yritän toistamiseen onnistua yksivuotiaan varsan kasvatuksessa, välttää niitä virheitä joita Simon kanssa teimme, ja toistaa ne asiat, joissa Simon kanssa onnistuimme. Virheitä varmasti mahtuu myös Frodon kanssa tulevaan vuoteen, mutta ainoastaan tekemällä ja kokeilemalla voi oppia. Tästä on tulossa mielenkiintoinen vuosi. 

Simo vuotiaana uudessa kodissaan

Ihmettelitkö otsikon nimiä? 
Rakkaalla lapsella on monta nimeä, toisaalta jos miettii meidän muiden eläinten nimiä, joita lapset ovat saaneet nimetä - Prinssi Nakki ja Prinsessa Sofia, ei paljon tarvitse miettiä, miten paljon meidän eläimillä on nimiä. Frodo ja Roki on lapsille vaikeita nimiä, joten niistä kuuluu käytettävän nimiä Fodo ja Foqi ja itseasiassa olen alkanut itsekin käyttämään niistä nimeä Fodo ja Foqi. Toisaalta myös Foqi ja Roki, koska se rimmaa aika samperin hyvin! Parivaljakko, joka saa joka päivä uudet nimet.

1.10.2017

Seuran mestaruustaisto

Meillä oli edessämme lauantaina historiallinen päivä. Ei sen takia, että osallistuimme Kottin kanssa ensimmäistä kertaa mestaruuden melko varmaan jahtiin, vaan sen takia, että tyttäremme aloitti kisauransa. Minulla oli mestaruus puolustettavana, sillä viime vuonna voitin sen lainaponilla, joka kisasi tänä vuonna juniori-ikäisen ratsastajansa kanssa. Seniorimestaruudesta ei kanssani kisannut kukaan muu, luokkavoitosta kylläkin. Joten mestaruus oli melko varmaa, mikäli emme poistuisi luvattomasti radalta, tai minä satulasta. 


Ravijärven ratsastajien mestaruudet mittelöitiin Ravijärven hevostilalla, siellä missä Kotti omistajan sanojen mukaan oli joululomalla, tammikuusta maaliskuun loppuun. Osallistujia oli runsaasti, mikä ilahduttavaa niitä tuli myös tallin ulkopuolelta paljolti. On kivaa järjestää kisoja silloin, kun osallistujia on paljon, ja katsomotkin olivat täyteläisen oloisia. Siis kisajärjestelyjen puolesta varsin onnistunut päivä. 

Tyttäreni aloitti kisauransa lupaavammin kuin äitinsä, silloin joskus. Siinä missä minua esteradalla kiikutte se samperin suokki yhden ylimääräisen esteen ylitse ja kouluradalla saan juuri ja juuri oman hevoseni kanssa 50,50% näyttää tyttäreni, mistä se kana oikein pissii. Äiti ei vain osaa, tai ainakaan osannut! Aino on ratsastanut ratsastuskoulun poneilla nyt kaksi kertaa, joka on todella vähäinen määrä. Hän on saman verran ottanut raveja ponin selässä. Toki hän on istunut Kottin selässä, ja joskus muinoin Uunon selässä, mutta niillä ei oikein ravata kuin muutamia askelia kerrallaan. Ainolla on kuitenkin luonnostaan hyvä istunta ja hän mukautuu hevosen liikkeisiin rennosti. Niinpä osallistuimme Ainon kanssa raviohjelmaan ratsastuskoulun tuntiponilla "Pohvelilla" eli Poppelilla. Raviohjelmassa sai mukana olla avustaja, muutoinhan tyttärellä ei vielä olisi ollut asiaa kilpailemaan. Niinpä äiti veti lyhimmän tikun ja joutui hölkälle. En ollutkaan vielä päässyt näkemään tytärtäni vieraiden ponien selässä, sillä iskä on saanut kunnian olla tunneilla mukana, kun itse olen ollut kiinni joko ponien hoidossa tai töissä. Enkä tiennyt tyttäreni istuvan niin vakuuttavasti ponien selässä. Poppeli on kokenut kisaratsu, se on kiertänyt helppoja ohjelmia ratsastuskoululaisten kanssa useita kertoja ja se varmasti osaa jo ulkoa radatkin, niinpä se on varma valinta kisauraa aloittavalle ratsastajalle. 

Tallille saavuimme hyvissä ajoin, sillä meillä oli oman ponin lisäksi laitettavana Poppeli. Kotti saikin jäädä syyslomalle talliin, yhdeksi yöksi, sillä seuraavana päivänä meillä oli vielä valmennus edessä. Poppeli harjattiin ja huollettiin koko perheen voimin. Ponilla oli neljä groomia ympärillään. Harja laitettiin letille, valkoinen huopa kaivettiin laatikosta ja poni oli valmis kisoihin. Tyttö selkään ja menoksi. Kotona oli Kottin kanssa harjoiteltu tervehdystä ja perusjuttuja ratsastuksesta, joten aivan soitellen sotaan ei lähdetty, mutta melkein! Otimme taktiikan - pisteet kotiin tarkoilla teillä. Koska muulla emme vielä tässä kohtaa ratsastusuraa voida paljoa loistaa, on tehtävä se minkä pystyy. Koska poni oli äidin hallinnassa, pääosin hallinnassa, jäi tyttären tehtäväksi hymyillä ja istua selässä, ennen kaikkea pysyä siellä. Ja niin me hölkättiin kolmisin rata läpi. Poppeli teki ansiokasta työtä, tytär pysyi hienosti selässä ja istui nätisti koko radan, äiti yritti nuolla kaikki tiet täydellisesti. Toki meidän viisivuotias arvosteltiin löyhemmällä kaavalla, kuin vanhemmat kanssamme kilpailijat, joten prosentteja kertyi 60,79. Joka riitti toiseen sijaan! Minä olin varannut jo kotoa mukaan lohdutuspalkinnon, mutta se sai jäädä salaisuudeksi. Tyttö nappasi ihan oman ruusukkeen mukaansa. Ehkä ensi vuonna kisataan jo omankin ponin kanssa. 


Kun Ainon urakka oli ohitse, täytyi poni hoitaa ansaitulle loppupäivän tarhaukselle ja aloittaa oman ponin kuntoon laitto. Olimme sen jo kotona laittaneet kisamoodiin, mutta poni tahtoi piehtaroida lainatussa karsinassa, joten letit täytyi tehdä hätäisesti uudestaan. Eikä siitä sitten enää kaunista tullut. Satula selkään ja menoksi. Meillä oli ohjelmistossa mestaruusrata joka oli aikuismerkin kouluohjelma. Lisäksi halusin mennä vapaa valintaisessa luokassa finaaliradan loppukilpailuohjelman, sillä viimeksi meillä  oli ongelmia vastalaukan kanssa. Verryttely sujui ihan kelvollisesti. Poni tuntui aluksi suorastaan kamalalta, se oli vastahakoinen tuntumalle, kiireinen ja kiinnostunut kaikesta muusta kuin työnteosta. Mutta mieheni totesi vain, että ratsasta se hyvän tuntuiseksi. Niin, niin valmentajakin sanoisi, jos poni tuntuu jäykältä paskalta, ei auta kuin ratsastaa se paremmaksi. Ei saa tyytyä siihen mitä se tarjoaa. Onneksi minulla oli aikaa ratsastaa sitä verryttelyssä ja pikkuhiljaa sain sen siirtymisten ja taivuttelujen kautta paremmaksi. Ihan täydellisen tuntuinen harmonia jäi puuttumaan, mutta lähtötilanteeseen nähden poni tuntui hyvältä. 

Radan voisi opetella huolellisemminkin, en vain missään kohtaa oikeastaan kerennyt. Juuri ennen lähtöluvan saantia kysyin kanssakilpailijalta viimeiset "kuinka se menikään" -ohjeet ja lähdin radalle. Jos olen kerran ratsastanut radan, muistan sen ympäripyöreästi vuodenkin takaa, niin kuin tämän radan. Niinpä lähdimme radalle, joka sujui muutoin oikein hyvin, mutta käyntiväistöt ovat ponille vaikeita. Toisaalta niitä sillä ei liiemmin olla treenattukaan, kun olemme tehneet väistöjä vain ravissa. Tulokseksi kuitenkin 69,2% joka riitti luokan voittoon, mestaruuden lisäksi. 


Toisena luokkana menimme siis loppukilpailuohjelman, jossa tarkoituksena oli vain saada ratsastettua rata läpi ilman rikkeitä, lähinnä vastalaukat. Sehän sujui ilman ongelmia. Huomiota täytyy nyt kiinnittää laukannostoissa ja toki muissakin siirtymisissä suoruuteen. Poni ei olekaan aiemmin ihan noin reagoinut nostoissa, heittämällä täysin vinoksi, joten se täytyy korjata poiskin nopeasti. Saimme paljon positiivisia kommentteja ja tulokseksi 80,2% Kuuliaisuudesta sakotettiin siirtymien vinouksien vuoksi, mutta käynnistä ja laukasta poni sai todella hyvät pisteet. Tästä onkin kiva lähteä finaaliin, kun pohjalla on onnistunut rata. 



25.9.2017

Arki alkaa taas..

Ja me yritämme ottaa haltuun instagramin!
Jatkossa meitä voi siis seurata myös sieltä, tämän blogin ja facebookin lisäksi.

Heinänkorsi suussa hommat luistaa paremmin!

Loma loppuu justiinsa! Samalla, kun pitäisi valmistautua töihin lähtöön, katselen vain uusia uramahdollisuuksia. Mitä sitä seuraavaksi tekisi? Kun ei millään tahtoisi enää töihin, ainakaan samaan vanhaan paikkaan. Elämään pitäisi saada uusia tuulia ja sitä rataa. Todennäköisesti koen tämän saman loman loppumisen masennuksen seuraavinakin vuosina ja silti palaan samaan paikkaan, vuodesta toiseen. Viimeinen lomaviikko on vietetty huoltaen hevosten terveyttä. Ensin oli vuositarkastus klinikalla, jossa poni sai myös rokotukset. Rokotuksen jälkeen annoinkin ponin vain olla, mitä sitä turhaa ottamaan edes pieneen köpöttelyyn, kun poni on onnellinen ihan varmasti ilmankin. Valitettavasti sateet saivat lopulta savimaamme imukyvyn loppumaan, ja vaikka poni vesitreeniä tarvitsikin, jouduimme ottamaan ponit tarhoihin. Nehän laidunsivat ryhmässä viimeiset viikot, joten Kottikin sai kokeilla laumaelämää. Tarhaelämä jatkuu eri tarhoissa. Oriit tarhaavat samassa, mutta Kotti on erikseen.

Torstaina Kotti sai osteopaatin hoidon sekä venyttelyohjeet lapoihin. Poni saisi olla irtonaisenpi lavoistaan. Pienellä venyttelytreenillä sen pitäisi olla parempi, joten kokeillaan. Illan päätteeksi oli vielä kengitys omilla poneillani. Frodolla pelkästään kavioiden viilaus, kotti sai ihan uudet metallibootsit taakse. Eteen kuulema kelpasi vielä vanha rengassarja, kun kaviota vähän lyhenteli ensin.


Osteopaatin käsittely vaati lisää vapaita, joten poni sai olla koko viikon vapaalla. Vasta sunnuntaina otin intopiukean ponini satulan alle ja kokeilin sekä uuden kengityksen että osteopaatin käsittelyn tuoman taian, ennen kuin saan sen tiputettua kentän hiekkoihin. Ja taas se vaan toimi. En tiedä kumpi, kengitys vai osteopaatti, mutta poni oli rennon letkeä ja irtonainen. Eikä kropastaan läheskään niin hukassa kuin viimeksi osteopaatin käsittelyn jälkeen. Tästä jatketaan nyt ensi viikon seurakisoihin, jossa ratsastetaan oman seuran mestaruudesta. Ja alamme valmistautumaan lokakuun lopulla järjestettävään sarjakilpailun finaaliin. Se normaali arki saa taas alkaa, pian onkin jo joulu, talviloma ja uusi kesä.. 

18.9.2017

Ne ei pelaa jotka pelkää!

Kaakkois-Suomen aluemestaruudet kouluratsastuksen osalta ratkottiin Kotkassa, Kotkan ratsastajien tiluksilla. Jo reilusti ennen kisoja spekuloitiin ja haukuttiin sekä pohjat, että voittajat, siellä kuuluisassa hevosihmisten nettimekassa. Ai miten meidän alueella onkin ihanan kannustava ja positiivinen ilmapiiri. Not! Me osallistuimme Kottin kanssa luonnollisesti nuorten hevosten mestaruuksiin, ponihan on vasta viisi ja taakkana oli viimevuoden kultamitalin puolustus. Tottakai tarkoituksemme oli lähteä hakemaan mitalia, ei kai sitä muutoin kisattaisikaan! Se minkä värinen se olisi, olisi aivan se ja sama.


Alkuviikko viimeisteltiin ponia kahden valmennuksen ja yhden hieronnan kera. Hieroja kyllä lupasi ponin olevan mitalikunnossa, joten luotin siihen. Ponihan on toiminut treeneissä junan lailla, eteenpäin on menty taas hurjalla vauhdilla. Olen yrittänyt olla pikkutarkka perusasioissa, kuten siinä, että poni todella liikkuu pohkeesta ja vastaa jokaiseen apuun heti, eikä vasta kohta. Lisäksi olemme alkaneet nostamaan ponin työskentelymuotoa ylemmäs, sillä alkaa riittää lihaksisto ja voima siihen, että voimme asteen enemmän vaatia siltä ryhtiä, jolloin etuosan liike on luonnollisesti paljon ilmavampi ja kevyempi. 

Meidän luokkaan osallistui 10 ratsukkoa ja luokkamme oli vasta illan viimeisenä, joten kerkesin kotona seurata tuloksia hyvän matkaa, ennen kuin oma kisamatka pääsi starttaamaan. Yksi mikä oli varma, oli se, ettei tuomarit antaneet pisteitä löyhällä kädellä. Ja odotettavissa oli jokseenkin heikon oloiset prosentit meidänkin kohdalla. Tiukkaa tuomarityötä, hyvä niin!


Rata oli monen päivän sateista huolimatta kunnossa. Muutamia kosteitakin kohtia oli, muttei mitään sellaista, mitä netin ihmeellinen maailma antoi ymmärtää. Verryttely ponin kanssa sujui hyvin. Se liikkui ilmavasti ja iloisasti eteenpäin. Verryttelykenttä oli kuitenkin paljon kuivempi ja itse rata oli huomattavasti raskaampi pohjaltaan, joskaan ei paha sekään. Mutta toki se vähän söi liikkeestä sitä lennokkuutta, etenkin, kun poni on vasta nyt alkanut liikkua ilmavasti. Sillä ei vielä riitä voima liikkua niin raskaammalla pohjalla.

Alkutervehdys ja lopputervehdys tuli hieman vinon pysähdyksen saattelemana, mutta muutoin rata meni nappiin. Ja tuomaritkin palkitsivat siitä. Olimme luokkamme neljäs ratsukko, ja tuloksen tultua olin tippua satulasta, niin kovin se äimistytti, yli 67% Siinä vaiheessa luokkaa menimme reilusti johtoon, eikä kuusi jälkimmästäkään ratsukkoa päässeet pelottelemaan meitä, sillä toiseksi tulleella tulos jäi alle 65% Toinen tuomareista tykästyi meihin niin kovasti, että antoi jopa yli 69%, mutta toinen jakeli turvakutosia reilun 64,8% edestä.


Gottfrid toi jo toisen kerran kultaa kotiin! Sillähän on vielä ensi vuonnakin mahdollisuus osallistua nuorten hevosten mestaruuksiin. Toivottavasti sama vire jatkuu vielä silloinkin. 



Heti kisoja seuraavana aamuna poni lastattiin traileriin. Olin varannut sille vuositarkastuksen klinikalle. Kotti on tehnyt kaksi kokonaista kisakautta ja on vielä iältään todella nuori. Sille on kertynyt kilometreja mittariin paljon, joten olen sille velkaa hoitaa terveyttä hyvin. Ponin sairashistoria on lyhyt! Se on käynyt kerran aiemmin klinikalla, ruunattavana. Ja keväällä se sairasti virusperäisen kuumetaudin. Se ei ole päivääkään könkännyt yhtäkään jalkaa. Toki sillä on ollut hoidettavaa lihaksistossa, kuten jokaisella urheiluhevosella, mutta se kuuluu urheilijan arkeen.

Poni oli itse rauhallisuus. Eläinlääkäri kuunteli sydämen ja keuhkot, tutki ponin päällisin puolin ja halusi nähdä sen juoksevan ympyrällä. Ainoa huomio, joka ponista löytyi, oli vasemman takajalan satunnainen jäykkyys ulkojalkana. Kerroinkin hierojan löydöksistä, joissa poni on ollut kireä vasemmasta lonkastaan ja hieman vino lantiosta. 

Poni päätettiin kuvata, sillä toivoin kattavaa dokumenttia ponin terveydestä. Ennen kuin suohon upottaa rahaa ja lähdemme vaatimaan ponilta enemmän, on tärkeää tietää, onko se edes mahdollista ja reilua ponia kohtaan. Niinpä röntgenlaitteet esiin. Eläinlääkäri totesi, ettei ponia rauhoiteta, ellei ole pakko. Se seisoi niin rauhallisesti paikallaan koko toimenpiteen ajan, että rauhoitus olisikin ollut täysin turha. Jokainen jalka kuvattiin, monelta kantilta, takapolviin asti. Enpä ole ikinä ennen nähnyt niin priimoja kuvia! Niissä ei kertakaikkiaan ollut muuta kuin kehuttavaa! Poni sai vielä rokotuksen ja terveen paperit kourissa luvan jatkaa treenejä ensivuodelle!


Tämä viikko on pyhitetty huoltotoimenpiteille, sillä ponille on varattu kengitys uuden kengittäjän toimesta, entisen tehdessä ohareita yhden kerran liikaa, sekä osteopaatti Tuija Laapaksen käsittely. Sitten alammekin suunnata katseet ensivuodelle. Edessä on vielä seuramestaruudet sekä supreme horsecare cupin finaali, mutta niistä ei oteta paineita. Poni ei liiemmin pärjää finaalissa, ellei säväytä jotain aivan mieletöntä, sehän on selvää, mutta päästiinpä sentään finaaliin ja se on jo suuri saavutus!

17.9.2017

We are the champions, my friends!



Kaakkois-Suomen nuorten hevosten koulumestaruus irtosi tänään ylivoimaisesti tuloksella 67,091%
meidän Gottfridille!

8.9.2017

Poniratsastaja päiväkirjahuoneessa

Sanotaan, ettei poneilla opi ratsastamaan. 
Samaan lisätään, että hanki hevonen, jos haluat kehittyä. 

NF o. Fijal Jupiter. Englannissa ponien selässä oli poikkeuksia lukuunottamatta aikuisia. Tämä upeus on Frodon isänisä. 


Voinko kehittyä ratsastajana, kun puksuttelen vain poneilla?
Olen yrittänyt miettiä, mihin kehitykseni tyssää ratsastajana, kun ratsastan 132cm ponille, verrattuna siihen, että samaisella hetkellä olisinkin 170cm hevosen selässä. Aloitin aiheesta keskustelun jopa valmentajani kanssa, kesken valmennuksen. Harjoittelimme silloin Kottin kanssa ensimmäisiä kertoja laukanvaihtoja. Totesin kesken vaihtotreenien, että hevonen olisi kyllä nyt kiva, olisi aikaa miettiä, laskea ja tehdä siirtoja ja toimintoja apujeni kanssa. Siinä missä hevonen ottaa yhden laukka-askeleen, on poni ottanut jo kolme. Epäonnistuneen vaihdon jälkeen poneilla on tuhat jalkaa vatsan alla ja horjumaton tasapaino, hevosilla kaksi jalkaa ja tasapainon saat horjutettua kääntämällä päätäsi.  Olen tullut ponin kanssa samoihin aatoksiin jo monella valmennustunnilla, "oi kunpa olisi iso hevonen.." Ponin kanssa kaikki on tehtävä kolme kertaa nopeammin, askeleenpidennyksissä tulee kolme kertaa enemmän askelia. Kaikki lisäykset ja kokoamiset on tehtävä huolella, jotta ero olisi selkeä, sillä liikkumavaraa puoleen ja toiseen ei ole läheskään samalla tavalla kuin hevosella. Jos suoritat jotain melko hyvin,  on se paperissa heikkoa.

Ponin pieni koko ja ulottuvuudet vaikeuttavat selässä pysymistä jos ja kun ponin iltaruokaan on laitettu ilmakuoppia sisältävää rehua. Satulan edessä, eikä sen puoleen sen takanakaan, ole juurikaan yhtään mitään. Jos ja kun menetät tasapainosi, ei mukana pysty roikkumaan edes apinan raivolla. Hevosen kanssa pelivaraa on niin paljon enemmän. Sen kuin otat kaulasta kiinni ja pidät itsesi satulassa. Ponin kaula on siinä kohtaa jo viiden metrin päässä. 

Ymmärrän, että poneilla ei ole tapana kehittyä tiettyä tasoa pidemmälle, mutta se ei ole ponien vika. Jokainen voi kouluttaa poniaan pidemmälle, usein sitä vain ei tehdä, mutta mikään sitä ei estä. Se ei kuitenkaan tee ponilla ratsastamisesta hyödytöntä. Jokainen aikuisen kroppaan kasvanut voi kokeilla kokojensa sallimissa rajoissa, miten helppoa on ratsastaa pientä ponia. Voisi mielipiteet ponilla ratsastamisesta ja taitojen karttumisesta muuttua hyvinkin nopeasti. Sille ainaiselle helppo B tasolle ei tarvitse jäädä. Sitä paitsi enemmistö Suomen harrastetason hevosistakaan ei sen enempään ole koulutettu, ne ovat ikuisia "kapasiteettia pidemmälle" -projekteja. Kapasiteettia löytyy poneistakin, ratsastakaa se ulos! Mutta mikä tekee siitä helppo B tason puokista ratsastajalleen kehittävämmän kuin saman tasoisesta ponista? 


Ponilla ratsastus on oma valinta!

Mitä siinä valitat, itse olet valinnut ponit?! Niinpä, ja olen äärimmäisen tyytyväinen valintaani. En mistään löytäisi hevosta, jolla voisin oppia näin nopeaksi, herkäksi ja päästä näin pitkälle. Poneilla ratsastaminen, etenkin tällä ponilla ratsastaminen, on antanut minulle paljon. En usko, että Kotti on ainut laatuaan. Onhan se toki harvinaista, että koulupuolen ikäluokkia kisaava ratsu käy voittamassa kasvattajakisan estepuolella. Moniko muu kilpakumppaneistani kouluratsastuksen ikäluokkasarjasta kykenisi siihen? Moniko käy edes viikottain hyppäämässä, saati kilpailee lajissa? Tai vielä pahempaa, käy maastoesteillä, kisaa niissä ja tähtää seuraavalle vuodelle oikeisiin kenttäratsastuskilpailuihin, samaan aikaan, kun valmistautuu siihen 6v. kouluratsujen ikäkauteen, jossa meinaa myös kisata? Huutakaa hep, ja ilmiantakaa se puoliverinen, joka näin tekee, mieluiten vuoden 2012 ikäluokasta, mutta toki kaikki ikäluokat käy! Toki minua hieman pelottaa, ihan oikeasti, onko Kotti kuitenkin joku luojan luoma oikku, enkä tule saamaan samanlaista Frodosta. Minulle on varovasti sitä koitettu kotona jo muistuttaa, että täytyy valmistautua siihen, ettei Frodo ehkä niitä menestystä samalla tapaa kuin tallikaverinsa Gottfrid. Minä uskon, että monikin poni kykenisi vastaavaan, jos niitä tehtäisiin ja valmisteltaisiin ikäluokkia varten huolella ja suunnitelmallisesti, niin kuin Kottin kanssa olemme tehneet. Mutta kaiken sen jälkeen, ihanko totta, ponilla ratsastaminen ei vaadi yhtään mitään, eikä kehitä ratsastajaa?! Onko vuoden ponipuksutteluni ollut aivan hukkaan heitettyä rahaa, niinkö? 


Mikä poneissa kiehtoo? 

Sanopa se! Ehkä joku laittoi aamupuurooni tyrmäystippoja, jotka tyrmäyksen sijaan saivat minut tykästymään poneista, mene ja tiedä. Olen ryhtynyt poniratsastajaksi vasta aikuisiällä, eikä hetikään tee enää mieli nousta hevosten selkään. Myönnän, että poneilla ratsastaminen on aivan oma juttunsa, ponien kanssa tarvitaan kieroa huumorintajua. Ne ovat hevoseläimiä, jotka toimivat samoilla säännöillä, kuin isot lajitoverinsa, mutta joilla on aina ponimainen pilke silmäkulmassa. Eniten poneissa kuitenkin kiehtoo se, että niiden selässä tunnen olevani oikeassa paikassa. Minulla on ponini selässä turvallinen ja luottavainen olo, se mitä tässä kohtaa harrastustani tarvitsen kaikista eniten. Vaikka ponillakin on huonot päivänsä, ei minua ole pelottanut sen selässä koskaan.  Arki ja elämä aikuisikäisenä poniratsastajana ei ole ihan niin helppoa, kuin voisi ajatella. Ponit mielletään shetlanninponeiksi, poniratsastajat tuntiratsastajaksi, jotka pulskilla shetlanninponeilla kiertää kehää jonossa. Aikuinen niiden selässä elämässään epäonnistuneeksi pelkuriksi, joka ei uskalla nousta edes kokoistensa hevosten selkään. Käsitettä vakavasti otettava aikuisikäinen ponikouluratsastaja ei tunneta, sellaisia ei pahemmin ole, etenkään tässä maassa. On aikuisratsastajia, jotka kisaavat poneilla, hevostensa rinnalla, silloin tällöin ja jouluna. Mutta ei pahemmin aikuisia, joiden kisaratsuna on vain poneja ja oikeasti tavoitteita niiden kanssa. Täytyy kai olla jotenkin sekaisin päästään, mutta minä aion jatkaa poneillani tavoitteellisesti eteenpäin, opin ratsastamaan tai sitten en.


6.9.2017

Tamma- ja varsanäyttely, Kouvola

On käyttöponeja ja näyttöponeja. Sekä hevosia.
Ne ovat joko erikseen tai samassa paketissa.
Usein erikseen.


Me emme ole koskaan pahemmin loistaneet näyttelyissä. Meillä on selkeästi ollut ratsuissa se käyttöversio. Yksi kakkospalkinto on irronnut Gottfridille kaksi vuotiaana. Siinäpä se sitten olikin. Kerran hevosemme on saanut tuloslistaan keskeyttänyt. Ja loppuja emme ole edes viitsineet näyttää, sillä selkeästi meillä ei ole tatsia tähän hommaan. En perusta niin näyttelyistä, vaikka hyvä rakenne on ratsulle tärkeää, ei se takaa silti menestystä ratsun uralla. Rakennetta tärkeämpiä on moni muu seikka. Frodon kohdalla irvistellen katselin heppa-järjestelmää, ajatuksella onko aivan pakko?! Jos mielii varsansa näyttää jalostusarvosteltavana, lienee parempi, että on ulkopuolisen arvioita ennen sitä. Ja varsassa ei omaan silmään ulkoisesti ollut mitään suurta vikaa, niin miksei sen kanssa voisi käydä sen kakkospalkinnon noutamassa? Hyvää harjoitusta nuorelle.

Suunnitelma oli selkeä
Ei palkittu - samalla matkalla klinikan kautta ruunaksi.
III-palkinto - sama juttu!
II-palkinto - katsotaan mistä jää kiikastamaan, kyseessä kun kuitenkin on vasta vuotias, kasvava varsa.
I-palkinto - Unohda ruunaus tältä vuodelta, kerkeää sen ensivuonna!

Yksi asia mikä on varma on se, että jalostukseen täysin kelpaamatonta oria on turha pitää päivääkään pidempään orina! Sekä hevosen, että ihmisten elämä helpottuu kummasti, kun pallit ovat jossain muualla kuin jalkojen välissä. 

Näyttely jätettiin syksyyn, sillä varsani ei ollut ollenkaan hyvän näköinen keväällä, eikä kesällä. En missään mielessä olisi sitä voinut julkisille paikoille vielä Ponynäyttelyn aikaankaan viedä. Muutamassa viikossa tapahtui ihme. Laitumelta vastaan käveli ruman ankan poikasen sijasta aika kivan näköinen nuori mies. Ilmoitin varsan näyttelyyn, joka järjestettiin 5.9 Kouvolassa. Päivä on sikäli merkittävä, että on tasan kaksi vuotta siitä, kun ensimmäinen hevoseni Nemo lopetettiin. Ensin meille tuli ilmoitus, että näyttely on täynnä, vaikkei siellä vielä ollutkaan 45 arvosteltavaa otusta. Emme siis olleet edes menossa näyttelyyn. Mutta maailma on pieni, sanotaan. Englannissa käydessämme matkaseurassa oli Hippoksen työntekijä, joka hoiti loman aikana työasioita niin, että pääsimme kuin pääsimmekin lopulta näyttelyyn. Olisimme muutoin suunnanneet ensi kuussa Lappeenrantaan, mutta olisihan se harmittanut, kun nyt varsa sattui olemaan ihan hyvässä kasvuvaiheessa.

Harjoittelimme edellisenä iltana laittamalla varsalle suitset päähän ja kokeilimme juokseeko ihmisen kanssa. Jotain ravin sekaista sieltä aikaan tuli, joten se riittäköön. Suitset askartelin useammasta eri suitsipaketista, koska täytyi saada siisti turpahihna, ilman sitä tuo otus ei näytä ollenkaan rotutyypilliseltä, vaan joltain enemmän ratsua edustavalta otukselta. Frodolla on pitkä, melko iso pää. Kuolaimet otettiin Siirillä olleista suitsista, samoin se turpahihna, josta poistin vain alaosan. Kuolaimet oli pitkät, mutta parempi se kuin liian lyhyet.  Aamulla poni traileriin ja menoksi. Kaulapanta, jottei hyppää etupuomin päälle. Korvahuppu, sellainen äänieristetty, vaimentamaan melua. Nahkariimu, muutahan meillä ei olekaan ja Kottin pieneksi jäänyt loimi päälle. Siinä kuulkaa oli jo ison pojan elkeitä! Matka maailmalle saattoi alkaa. 


Varaudun aina kaikkeen, tai niin kuvittelen. Olin varautunut siihen, että koko reissu on iso pettymys. Ori hylätään jostain käsittämättömän typerästä syystä tai palkitaan kolmosella. Saa noottia huonosta valmistelusta, sillä eihän sitä olla valmisteltu! Ei voida arvioida, kun ei seiso paikallaan tai mitä näytä nyt on. Ai miksi me ei koskaan pärjätä näyttelyissä..? Mutta siltikään en ollut varautunut ihan tällaiseen. Hötönetin kasvattajapuolella oli keskustelu näyttelyiden kirjoittamattomista säännöistä. Luin sitä pikaisesti silmäillen, josta tarttui mukaan kosteuspyyhkeet. 

Matka alkoi hyvin. Poni lastautui koppiin kuin kokenut konkari. Sitä olimme treenanneet sunnuntaina, aivan samoilla pelisäännöillä kuin Kottinkin kohdalla joskus aikoinaan. Matkaan päästiin siis lähtemään erittäin kivuttomasti. Ensimetreillä kopista kuului kolinaa ja seinät huojuivat, joten pika tsekkaus, että kaikki oli kunnossa. Varsoista kun ei koskaan tiedä, ne saattavat kaatua täysin, menettäessään tasapainon. Kaikki kuitenkin oli ihan hyvin, joten jatkoimme matkaa. Jokunen kilometri taivallettiin tasaista kyytiä eteenpäin. Trailerista kuului välillä enemmän, välillä vähemmän kolinaa, se on täysin normaalia. Valtatielle päästyämme kolinan määrä oli kuitenkin normaaliin liian suuri ja lopulta tuli aivan hiljaista. Siispä äkkiä lähimmälle bussipysäkille tsekkaamaan toiseen kertaan, että kaikki on varmasti hyvin. Trailerikamera olisi ihan jees.. No eipä vain enää kaikki ollutkaan kunnossa. Tilava kahden hevosen traileri on todella tilava yhdelle ponivarsalle. Niin tilava, että kaulapannasta huolimatta poni pystyy siirtämään itseään puolimetriä etupuomista taaksepäin. Ja saamaan päänsä etupuomin alle, huitaisemaan etujalan kaulapannassa olleen narun yli ja olemaan totaalisesti jumissa. Siinä irroitteluoperaatiossa päädyttiin lopulta väistämättä nurin trailerin lattialle. Tähänkö tämä reissu tyssäsi? Kutsutaan eläinlääkärit ja palokunta pelastamaan pieni poniotus pinteestä?! Onneksi nuorilla on notkeat sivut ja trailerin sisätilat helposti siirrettävissä, joten Frodo pääsi nousemaan ylös, omin voimin. Se oli aivan märkä ja suusta tuli verta. Sitä oli joka puolella, trailerin valkoiset seinät hohtivat punaisena. Mutta onneksi oli kosteuspyyhkeet! Niillä sai paikannettua verenvuodon yhteen kohtaan ja poni näytti päällisin puolin olevan kunnossa. Järkyttynyt tottakai, mutta muutoin ihan jees. Jatketaanko matkaa? 

No siinäpä vasta kysymys! Tekeekö se moisia houdini temppujaan uudelleen? Entä onko se edes kunnossa, liikkuuko se puhtaasti? Mitä jos siltä meni vaikka jalka paskaksi? Nopealla miettimisellä päätimme jatkaa ainakin vähän matkaa, koska eipä siihen valtatien varteen voinut jäädäkkään ja kääntyminen ei siinä kohtaa ole mahdollista tällaisella yhdistelmällä. Ponilta kuitenkin otettiin kaulapanta pois, ettei moista pääse sattumaan uudelleen. Sinne ruokintapöydän päälle hyppääminen on kuitenkin pienempi paha, kuin tuolla tavalla kiinni jääminen. Matka jatkui Kouvolaan jo siksikin, että jos ponini nyt sattui loukkaamaan itsensä pahemmin, olisi klinikka aivan vieressä ja teurastamokin lähempänä. Miksipä ei ajaisi palveluiden lähettyville, kun ponikin alkoi olla paljon rauhallisemmin trailerissa. Jopa niin hiljaa, että välillä teki mieli pysähtyä katsomaan, oliko se edes kyydissä. Perille päästyämme Frodo näytti olevan toipunut varsin mallikkaasti alkumatkan traumaattisesta kokemuksestaan. Eniten pelotti vain se, saadaanko ponia traileriin takaisin tuosta noin vain, vai täytyikö meidän aloittaa lastaus miinustilanteesta. Julkisilla paikoilla se on ikävää, sillä joka toinen tulee tarjoamaan apuaan, josta ei oikeasti ole muuta kuin haittaa. Minäkin teen sitä joskus, mutta vain tilanteissa, joista huokuu lastaajien hermostuneisuus ja epätoivo. Sillä tiedän, että mieheni kanssa saamme hevosen positiivisesti traileriin ja tulevat lastaukset ovat varmasti helpompia, eikä päin vastoin.

Olimme näyttelypaikalla etuajassa, joten poni sai hetken odotella trailerissa. Varsat väsyvät todella nopeasti, joten niitä on turha ottaa puoli tuntia ennen hötkyilemään ulos. Trailerissa olo on vähemmän väsyttävää sekä varsalle, että sitä pitelevälle ihmiselle. Etenkin kun kyseessä oli hyvin heikosti valmisteltu ja tilanteeseen opetettu varsa. Herranen aika, se on ollut kesälaitumella! Ei minulle tule mieleenkään mennä kiusaamaan ja lääppimään varsoja laitumelle kesken kesän. Olkoot siellä rauhassa niin kauan kuin Suomen lyhyt kesä antaa olla. Aivan satasen luotto ei ollut oriini siinä mielessä, että se osaisi olla sikailematta trailerin ulkopuolella. Kilttihän se on, mutta se on nuori ori, joka osaa hienosti keulia ja kouhia etujaloillaan. Niinpä tähtäsimme täsmällisesti aikataulumme niin, että otamme ponin ulos trailerista, nopeasti harjaamme ja menemme mittaukseen. Se oli lähes vedenpitävä suunnitelma ja miltei onnistuikin. Mutta hiukan vettä pääsi kuitenkin vuotamaan..

Viereisen trailerin matkustaja oli käynyt suorittamassa oman osuutensa ja valmiina kotimatkalle. Paitsi, että tapaus sattui olemaan hieman vastahakoinen lastautuja. Avustajat ja poni, olivat meidän trailerin takana, josta toki kuului enemmän ja vähemmän pelottaviakin ääniä. Ja Frodohan lopulta pelästyi niin, että hyppäsi ensin eteenpäin puomin yli ruokintapöydän päälle ja siitä laskeutuessaan kaatui taas trailerin pohjalle. Onneksi varsalla oli jo suitset päässä ja se oli varustukseltaan valmis ulkoistumaan trailerista. Se onnistui taas saamaan itsensä ylös trailerista sillä aikaa, kun olin avaamassa takaluukkua. Kaikki hyvin, vaikka varsa olikin peloissaan ja jännittynyt. Ulos saatuamme huomasimme etujalassa olevan pitkän verisen vekin, joka lopulta oli vain pinnallinen verestävä naarmu. Varsa muutoin vaikutti olevan kunnossa ja liikkui puhtaasti. Unohti myös tapahtuneen hyvin nopeasti, tai mamman läsnäolo oli niin rentouttavaa, sillä pian se oli oma itsensä ja kiinnostunut tekemään tuttavuutta tyttöponien kanssa.

Menimme mittaukseen, jossa ponin säkäkorkeudeksi saimme 135cm. Takaa korkeutta löytyi 137cm. Kaikki tarvittavat merkit löytyi ja varsa katsottiin olevan hyvässä kunnossa kehää varten. Niinpä hetken aikaa odottelimme ulkona omaa vuoroa, ennen kuin pääsimme hämärään maneesiin, jonka takaseinän peilit oli piilotettu pressuilla. Näin ihmistytön mieleen paikka oli pelottavan oloinen, ei ollenkaan luokseen kutsuva, mutta varsani seurasi minua luottavaisesti perässäni. Se seisoi paikallaan suhteellisen mutkattomasti, vaikkakin vähän epäedustavassa asennossa, mutta väliäkö sillä, saavatpahan ainakin arvosteltua edes jotenkin. Esitimme käynnin ja ravin, olimme vielä hengissä ja varsa käyttäytynyt yllättävänkin hyvin. Varauduin siihen, että ohjelmanumeroon lisätään irti päässeen oriin kiinniotto. Ja kaiken sen päälle asettelin oriin vielä uudelleen tuomarin eteen kuulemaan lausuntoa.

"Ori esitetty hyvässä kunnossa, se edustaa hyvää rotutyyppiä.." Ja muu sitten jäikin vain sanahelinäksi, sillä en voinut olla uskoa kuulemaani.

Tyyppi 8.5
pää, kaula 8.5
ylälinja 8.0
etuosa 8.0
takaosa 8.0
etujalat ja liikkeiden säännöllisyys 7.0
Takajalat ja liikkeiden säännöllisyys 7.0
Käyntiliikkeet 8.0
Raviliikkeet 7.0
Yleisvaikutelma 8.0
Kaviot 8.0

Ori Hillside Forgotten Gold 
palkitaan I-palkinnolla. 


Että mitä? No sitä vaan, että enpä kuuna päivänä olisi uskonut. Pieni rääpäleeni, josta tosin on kesän aikana kasvanut melko kookas poika, pokkasi vuotiaana orina ykköspalkinnon. Kotimatkalle lähtö hieman arvelutti siltikin. Kuinka suuren ongelman menomatka oli saanut aikaan? Niin suuren, ettei täti meinannut keretä napata ruusuketta pois ja juosta pois alta, kun pieni näyttelytähti oli jo trailerissa rouskuttelemassa tyytyväisenä heiniään. Kotimatka oli vähemmän dramaattinen. Frodo seisoi matkan ajan kuin kokenut matkaaja konsanaan, nätisti paikoillaan. 

Tästä elämä jatkuu orina kohti kevättä. Jos olemme hyvässä kasvuvaiheessa, voinee ori päästä ponioripäiville. Sitä ennen on kuitenkin harjoiteltava hieman lisää matkustusta ja ehkä käytävä vähän muutoinkin maailmaa katselemassa. Ja ennen kaikkea, valmistauduttava ja valmisteltava poni kunnolla. 

2.9.2017

Onnea uuteen kotiin Uuno!


Kaksi viikkoa sitten kävin moikkaamassa ihanaa Uunoani, viimeisen kerran niin, että voin sanoa sen olevan minun. Uunosta oli kehkeytynyt hieno, suuri hevonen. Koko pääsi jopa yllättämään, tai ponien kanssa vietetty aika on saanut jo hevosten koon tuntumaan valtavalta. Uuno on myyty ja matkasi uuteen kotiin heti Ypäjän reissulta selviydyttyämme. Tähän asti Uuno on ollut lähellä ylläpidossa, sillä sen terveys ei kestänyt meidän käyttötarkoitusta. Ylläpitokodissa vierähti kevyesti kolme vuotta ja ylikin. Nopeasti se aika menee. 


Uuno on se meidän ensimmäinen nuori hevonen, jonka kanssa on opeteltu nuorten hevosten mielenmaailmaa. Sen kanssa pääsimme kokemaan ja näkemään paljon maailmaa, hevosmaailmaa. Se opetti meille paljon ja antoi valtavan avainnipun tulevaisuuteen. Sen ansiosta me olemme nyt tässä, harrastamme tätä lajia näin, miten harrastamme. 

Jokaisella hevosella on aikansa ja paikkansa. 


Uuno löysi mainion kodin. Tippa linssissä tuo yhdeksän vuotias ruuna saateltiin matkalle uuteen elämään, jonne toivon paljon onnea ja iloa! On ilo saada kuulumisia Uunosta, siitä kuinka se on kotiutunut ja sopeutunut uuteen laumaansa. Ja siitä, kuinka siihen on tykästytty. Parasta, mitä Uuno voisi saada - arvoisensa kodin.