Blogi       ::       Gottfrid       ::       Hillside Forgotten Gold       ::       Muistoissa       ::      

31.12.2015

Kiitos blogivuodesta 2015


 Tämä vuosi on ollut minun blogiharrastuksessani kaikkein aktiivisin, moneltakin osalta. Bloggaaminen on antanut tänä vuonna minulle paljon. On ollut hauskaa viettää aikaa blogin parissa, kirjoitella kuulumisia ja välillä hommaan on osallistunut koko perhe, hauskat kotivideot -osiolla. Bloggaamiseni on laittanut minut miettimään tekemisiäni ihan eritavalla. Analysoin ratsastukseni, elän ne hevosen selässä vietetyt hetket toisen kerran näppäimistön äärellä. Mietin, miksi itse tein jotain, miksi hevonen teki jotain ja mm. Simon vatsaongelmien kanssa tästä on todellakin ollut konkreettista hyötyä. Voin palata arkeamme taaksepäin hyvinkin tarkasti, joskaan ihan kaikkea ei bloginikaan pidä sisällään. 


Kiitokset tästä kuluneesta vuodesta blogini parissa kuuluu teille kaikille! On ihanaa, että blogillani on päivä päivältä enemmän kävijöitä. Meillä on jo rekisteröityneitä lukijoitakin kaksisataa! Verraten 365 päivää taaksepäin, teitä oli alle 50. On ihan mielettömän hienoa, että meidän arki kiinnostaa teitä! On ihana saada tsemppauksia, myötäelämistä ja vinkkejä kokemuksienne kautta asioihin, kuten mahahaavan kanssa elämiseen ja eritoten toimivan slowfeeding verkon löytämiseen. Blogini kommenttien vuoksi menin ja tilasin Hööksin halvimman slowfeed verkon, joka on siitä päivästä asti ollut päivittäisessä käytössä jo useamman kuukautta! Ja nyt talliin on samaisia verkkoja ilmaantunut lisää, koska ne todellakin kestävät! En olisi ikinä lähtenyt kokeilemaan tuota verkkoa, ilman saamiani suosituksia. 

Tänä vuonna meillä on ollut hyvin negatiivinen sävy hevoselämässämme, se on toki myös näkynyt blogini sisällössä. Meille kävi ikävästi kisoissa, josta olen sitten jauhanut blogissani aina uudelleen ja uudelleen, sillä se valitettavasti on muuttanut koko harrastuksen luonteen ja on arjessani lähes päivittäin läsnä; pelon ja epävarmuuden merkeissä. Vaikka fyysisesti pääsimme vähällä, koin henkisesti suuren kolauksen.  Sen lisäksi jouduimme päästämään rakkaimman hevosemme Nemon ikivihreille niityille. Vaikka Nemo ei ole koskaan ollut tämän blogin pääesiintyjä, on se minun elämässäni ollut juuri sitä, ja sen menetys on todella kova pala. Simon kanssa on ollut todellista taistelemista koko vuosi, mutta nyt meillä näyttäisi vihdoinkin olevan positiivinen kausi alkamassa. Olemme saaneet treenit hyvin käyntiin ja ennen kaikkea löytäneet meille sopivan valmentajan. Ja Kotti on pitänyt blogin positiivisen sävyn yllä olemalla täydellisyyttä hipova poni, joka meni loistamaan vuoden ainoassa tapahtumassaan. Eikä Simokaan heikommaksi jäänyt, aivan vuoden viimeisillä metreillä. 

Kiitos teille lukijoille, että olette jaksaneet elää meidän ylä- ja alamäessä mukana. Olette tsempanneet meitä eteenpäin ihanilla kommenteilla!

Suuri  kiitos kuuluu blogiportaalille  Playsson.netille, joka on antanut bloggaamiseeni aivan uudenlaista intoa. On ollut mahtava päästä näin aktiiviseen ja tasavertaiseen tiimiin mukaan. Konkreettisesti on ollut aivan huikeaa osallistua oman hevosen kanssa klinikoille, joihin muutoin minulla ei olisi mitään mahdollisuutta päästä mukaan. 

Suuri kiitos kuuluu myös blogin yhteistyökumppaneille, joita blogi sai tänä vuonna ensimmäistä kertaa. On ollut mielettömän hienoa tehdä tuotetestauksia tuotteista, joista minulla ei ole aiempaa kokemusta laisinkaan. Tuotetestausten myötä olen myös muuttanut mm. hevosten ruokintaa luonnollisemmaksi ja panostanut niiden terveyteen, aivan pienilläkin asioilla. 

Gneisa tutustutti minut yrtteihin ja luonnolliseen ruokintaan. 

Kouluratsastajien ykkösliike, josta löytyy kaikkea!
 Just Dressagen kanssa minulla on vielä tulossa yksi tuote-esittely piakkoin.

Sain tutustua magneettiterapiaan 

Vetcaren yhteistyö näkyy blogissa ensi vuonna. 


Suskinpuoti
Suskinpuoti osallistui tukemaan turvallisuuttani sponsoroimalla meille turvajalustimet. 

Henkilökohtainen kieliopin opettajani.
Ilman Ellikin apua blogini tekstit olisivat kelvottomia, vaikka en vieläkään virheittä selviä. 
Olen kuitenkin parantanut kirjoitustaitojani vuoden aikana ja ymmärtänyt, kuinka tärkeässä roolissa hyvä kirjoitusasu on bloggaamisessa.

Aivan mielettömän hieno vuosi blogin parissa takana. Toivottavasti ensi vuodesta tulee yhtä mahtava ja mielenkiintoinen. Jotta blogini kehittyminen jatkuisi, toivoisinkin teiltä lukijoilta kommentteja, mitä haluatte nykyisen sisällön lisäksi täältä lukea? Kiinnostaako teitä jokin, mistä voisin kertoa enemmän? Onko blogini toistanut itseään jo liian kauan ja sisältö vaatisi päivitystä? Kaikki risut, ruusut, nuput ja piikit otetaan ilolla vastaan! Tehdään yhdessä ensi vuodesta vieläkin mahtavampi!

Ps. Linkitäthän alas oman blogisi!

Ja näin päätän vuoden 2015 täällä blogissani, hyvää uutta vuotta kaikille!

29.12.2015

Tuotteita testissä Vetcarelta

Minulla on ilo ja kunnia saada tutustua Vetcaren tuotteisiin. Olen sellainen, etten mielelläni kokeile mitään uutta ja tuntematonta, itselleni vierasta, etenkin jos se on suuhun laitettavaa. Ostan siis tuttuja tuotteita. Tietenkin myös saatavuus on tärkeä asia, minun saatava käyttämäni tuotteet helposti.


Vetcarelta sain tuotetestaukseen tuotteen, jota en ikipäivänä olisi ilman tätä mahdollisuutta hankkinut. Mutta, joka jatkossa tulee pysymään aina meidän käytössä.

Vihaan vitamiiniliuoksia, koska niiden väri on varsin epäilyttävä, tuoksu luotaan työntävä ja annostelu litran pullosta 30ml mittakippoon kovin työlästä, sotkevaa ja ärsyttävää. Synteettisistä vitamiiniliuoksista hevonen pystyy hyödyntämään vain 30%. Ei siis kovin suuri synti ole jättää hevonen kokonaan ilman, kuin syöttää 15ml päivässä työläästä purnukasta.

E-vitamiinista ensimmäisenä mielessä oli litran purkki, pieni mitta, keltainen rehuhuone sekä sormet ja vaatteet sotkussa. Sain kuitenkin yllättyä positiivisesti, saadessani pienen paketin E-vitamiinia kouraani. Niin pienen, ettei siihen mitenkään mahtuisi litran pulloa.

Nyt olen saanut aivan uudenlaisen kokemuksen E-vitamiinista. Annostelu voi olla helppoa, sotkematonta ja ihanaa! Painaa vain kerran pumpusta ja pullo hoitaa loput. Annostelu on niin helppoa, että molemmat pojat saavat kippoihinsa vitamiinia ja kaiken lisäksi se on luonnollista, jota hevonen pystyy hyödyntämään huomattavasti synteettistä paremmin. 

Ruokien laiton kohokohta ei nyt ole enää veden löträys Chiaan vaan E-vitamiinin annostelu. Pienet ovat ilot, joita rehuhuoneessa voi saada! Tätä iloa yksi pullo antaa vähintään 120 kertaa. Yhdelle hevoselle tuo 200ml pullo kestää siis kolmen kuukauden ajan!

Vetcarelta tuli tuotetestiin myös nivelravinteiden suurkuluttajalle Equitop Gonex, mutta näistä kummastakin lisää myöhemmin, kun testaajaraati saa testattua tuotteita riittävästi.

28.12.2015

Sankarit vs. sarvikuonot


Olen tykästynyt Horsewaren loimiin. Ensimmäistä takkia ostaessani sain kuulla perheen toiselta osapuolelta, ettei muita takkeja tähän taloon tarvitse enää hankkia. Sikäli mikäli takkeja nyt välttämättä on hankittava. Horsewaren Amigo Hero sulatti sydämen jos toisenkin, tässä talossa. Helppo pukea ja riisu, kevyt kuivana ja märkänä. Liukas sisäpinta ja saatavilla mallit kaulaosalla ja ilman. Pikkuhiljaa talo alkoi täyttyä Hero mallin loimia. Ensin Simolle sadetakki kaulattomana, sitten kaulallinen. Talveksi tarvitsi vähän fyllinkiä. Eikä ponikaan jäänyt ilman omaa takkiaan. Sitten tuli vielä ne talliloimet, kummallekin, on ohutta, paksumpaa ja paksuinta. Loimikaapissa komeileekin lähinnä yhtä merkkiä. 

Kesällä kerran, kun poni, kutittavat ötökät ja loimi yhdistettiin, kävi piehtarioidessa vahinko ja sankaritakki olikin varsin surullisessa kunnossa, ei käyttökelvoton, mutta kyllähän siitä paremman saisi parsimalla reiät ja vyöt paikalleen. Olen tässä vuosien saatossa parsinut ja korjaillut niin paljon, että nyt saa riittää.

Poniloimet ovat tuottaneet tuskaa, sillä niiden metsästys on vaikeaa. Ostan varusteita paljon käytettynä, mutta ponin kokoisia takkeja ei tunnu olevan ylitarjonnassa. Sain kuitenkin ostettua Kottille Horsewaren Rhino mallin talviloimen, kaulakappaleen kera. Rhino oli minulle ennestään tuntematon, olinhan tykästynyt sankariin, joten en nähnyt syytä ostaa sarvikuonoa. Kun sellainen sitten käytettynä oli myynnissä, oli tartuttava tilaisuuteen. Pettymys oli suuri, kun ponille ensikertaa takkia sovitin. Vatsavyöt ovat aivan tolkuttoman lyhyet! Mutta piankos poni laihtui niin, että etumaisin vyö mahtui kiinni. 

Kun sitten se aika tuli, että pojat muuttivat samaan tarhaan, ymmärsin miksi sarvikuono onkin sankareiden sankari. Se vain kestää, kestää ja kestää. Siinä missä herot riksahtavat rikki, sarvikuono vain murahtaa. Simo on kohdellut Kottin loimea kaltoin, aivan tolkuttoman paljon, mutta silti takista ei löydy reiän reikää. Jos hampaat ei jauha heinää, ne jauhaa Kottin takkia.


Koska minulla on kuitenkin takkiin hieman liian iso poni, täytyi minun satsata uuteen takkiin. Hero mallin loimia en enää harkinnut laisinkaan, vaan kiikarissa oli suoraan rhinot. Kotti saikin uuden, pakasta vedetyn rhinonsa, tällä kertaa puolikkaalla kaulaosalla, jottei Simo saa irroitettua Kottin kaulakappaletta kokonaan tarhapäivän aikana. 


Simo joutuu kuljeksimaan vielä sankaritakeissa, jotka ovat vähemmän leikkiä kestäviä, ennen kuin saan säästettyä taas budjettia seuraavaan sarvikuonoon. Näissä on vain yksi huono puoli; hankampi etukkiinnitys, joka oli se koko loimirakkaustarinan alku ja juuri.

26.12.2015

Työ tuottaa tulosta?


Meillä on kolme viikkoa takana uuden valmentajan oppeja. Se tarkoittanee kolmea valmennustuntia ja jokusen määrän enemmän itsenäistä harjoittelua. Välillä tuntuu, että kaivaudumme vain syvemmälle suohon. On päiviä, jolloin hevonen on ihan ok. Ihan ok on tällä hetkellä jotain paljon huonompaa, kuin kevään ihan ok. Ainakin tietyiltä osin. Katson asioita pikkutarkasti, en osaa enkä pysty ajattelemaan aina kokonaisuutta. Kokonaisuudessaan tämän hetken ok on niin paljon parempi, kuin keväällä. Mutta takerrun niihin pieniin asioihin, jotka ovar kuitenkin todella ratkaisevassa roolissa kokonaiskuvaa ajatellen.
Kaikki uusi ja erilainen on toki alkuun takkuilevaa. Minun kohdalla uusi ja erilainen on ajatusmaailma. Lähinnä se, että saisin ihan oikeasti antaa itselleni ja etenkin hevoselleni aikaa. Mitä enemmän annan aikaa, sitä nopeammin pääsen lopputulokseen. Ei sillä, en minä ole tämän kanssa kiirehtinyt, mutta juuri nyt, kun harjoittelemme ihan ensimmäistä perusasiaa pohkeesta eteen, tuntuu, että kaikki se, mitä vuoden aikana olin saanut rakennettua on hukkaan heitetty. Ja etenkin se, että hevonen on todellakin osannut ja ymmärtänyt, mitä pohje, maiskutus jne. tarkoittaa. Miksei enää?!


Kolmas valmennus oli keskiviikkona. Heti alkuun kerroin sepostuksen siitä, että hevonen on ollut täysi sika, oikeastaan paskiainen, ja taas mietin, mihin liemeen olen itseni tämän kanssa saattanut. Löytyi sepostuksen loppupuolelta niitä hyviäkin asioita ja erityisesti spekulaatioita siihen, miksi hevonen oli sikamainen -> liikaa vapaata, parantunut kunto jne. Monta asiaa, taas se kokonaisuus.. 

Niinpä aloitimme sitten samalla tavalla, kuin viime kerralla. Siirtymisistä. Ensin käynti - seis - käynti. Piakkoin vain käynnin askelpituuden säätelyä, pitkän askeleet - lyhyet askeleet - pitkät.. Siitä raviin ja ravissa ensin ravi - käynti - ravi. Pian Taina jo sanoikin, että huomasinko edes itse, kuinka nopeasti pääsimme tehtävästä toiseen? Kuinka meillä ei mennyt koko tuntia siihen, että teimme siirtymiset käynnissä ja ravissa, kohtuullisen ongelmitta. Välillä hevoselle vähän makupalaa suuhun, onnistuneista harjoitteista, jotta mieli pysyy vireänä. Taina antoi luvan käyttää Simon kanssa makupaloja, joita useinkaan ei suosittele kenellekään. Simo on aiemmin saanut nyt vain ennen selkään nousua ja selästä alas tullessa makupalan. Aiemmin olen niitä käyttänyt myös kesken treenin, mutta olen pyrkinyt vähentämään sitä. 


Pienen tauon jälkeen jatkoimme taas ravissa, tehden siirtymisiä ravin sisällä. Lyhyellä sivulla hidastettiin ja pitkillä sivuilla annettiin ravin edetä. Taas pohkeen kanssa täytyi olla ihan varovainen, vain vähän lähentyä jalalla, josta hevonen ampaisi välillä ihan oikeasti niin suurella volyymilla, että olin jäädä niille sijoilleni. Simon saadessa edetä kunnolla, sille iski oikea into päälle ja se väläytteli valmentajalle kapasiteettiaan myös askelten pidennyksiin ja lisättyyn raviin. Tämä täti ei kyllä oikein pysynyt tasapainossa ja korrektisti hevosen liikkeen mukana pitkillä sivuilla, mut sain ainakin kroppani sekä hevosen kiinni lyhyille sivuille, pelkästään vartalon hallinnalla.

 Kun ravi rullasi mainiosti eteenpäin ja hevonen tarjoili jo laukkaakin, saimme lopulta oikeasti tehdä laukassakin töitä. Tainan sanoin kaikki liike, mikä menee eteen on positiivista, eikä siitä saa rangaista ottamalla liikettä pois. Jos hevonen rikkoo ravilisäyksiä laukkaan, se ei ole virhe eikä sitä tarvitse ottaa alas, vaan jatkaa hetki iloisesti laukassa ja tehdä hallittu, rauhallinen siirtyminen takaisin raviin. Laukassakin saimme kummassakin suunnassa tehdä tempovaihteluita, lyhyillä sivuilla kiinni ja pitkillä sivuilla eteen. Simolla on vielä tasapaino-ongelmia, ja oikeastaan se on nyt kasvanut ja pyrähtänyt takakorkeaksi, joka sekin vaikuttaa tasapainoon. Se kaatuu helposti vielä kaarteissa sisälle päin, joten minun piti nostaa sisäkättä ja sillä tavalla tukea ja auttaa hevosta tasapainottamaan itseään. Sen lisäksi minun pitäisi uskaltaa pitää tuntuma, myös eteenpäin pyytäessä, silloin, kun hevonen on pohkeen edessä ja innokas liikkumaan. Olen nyt oppinut liian varovaiseksi ohjasta pidättämiseen, etten uskalla pitää tuntumaa, kun pyydän eteenpäin, jolloin hevonen jää edestä tyhjäksi.

Kaiken kaikkiaan valmennuksessa hevonen oli super kiva, se liikkui pohkeesta eteenpäin. Tärkeintä oli pitää avut selkeinä, yksinkertaisina ja riisuttuina. Pidäte tuli ohjasta, eteenpäin ajava apu jalasta. Ei ristiriitaisia apuja, ei epäselviä apuja. Vain mustaa ja valkoista.


Välilä käyn todella pohjalla ja yritän etsiä vastauksia kaikkialta. Kyse ei vain voi olla siitä, että hevonen keksi vatsa- ja satulaongelmista kivan jutun. Tässä kohtaa se ei enää hyödy millään tapaa stoppailuistaan ja kiukutteluistaan. Onhan se joskus sietänyt kuitenkin pohkeen käytönkin. Miksi ei enää? Joskus etsin ratkaisuja hakuammunnalla varusteista, ruokinnasta ja milloin mistäkin. Kun silmieni ulottuville tuli sitten taas uusi johtolanka. Glutamiinihappo. Glutamiinihappoa on kaurassa paljon, jonka vuoksi ko. rehu "kilahtaa" hevosten päähän, sillä se on yliannostettuna kuin hermomyrkky. Meillä ei hevosille kauraa olla syötetty, joten ajattelin tässä kohtaa asian olevan meitä koskematon. Mutta, sinimailasessakin on glutamiinihappoa, tosin kauraan verrattuna vain 1/3, jonka vuoksi sitä hevoset kestävät paljon paremmin.


Sitten luin kokemuksia, kuinka sinimailanenkin on osoittautunut olevan joillekin hevosille liikaa, niistä tulee mm. kosketusarkoja, hössöttäviä jne. - Bingo! Meillä vaihdettiin sinimailashake joku aika sitten jytympään tavaraan, eli hakkeeseen, jossa ei ole turhia täyteaineita kuten olkea, melassia tmv. vain pelkkää sinimailasta ja öljyä. Annos on pysynyt samanlaisena, ehkä hieman jopa kasvanutkin. Mitä jos minun herkkä hevoseni saakin sille yksilölle liian paljon jopa sinimailasesta glutamiinihappoa? Eihän se maksa minulle mitään, kokeilla tämäkin johtolanka, meni syteen tai saveen. Jos ei nyt aivan kokonaan pois, sillä sinimailanen on varsin hyvää tavaraa vatsan ph arvojen tasapainottajaksi, niin ainakin vähentää annostusta aluksi vaikka puoleen. Saas nähdä auttaako vai ei.

23.12.2015

Joulu on taas, riemuitkaa nyt!


Hyvää joulua kaikille!

20.12.2015

Päivä jolloin ponilta lähti korvat

 Ei kun siis karvat!


Iho-ongelmat ovat ikäviä. Tällaisena syksynä, tai oikeastaan talvena, niitä ilmenee normaalia enemmän. Kosteus on ongelma, joka yltää eläimiin asti. Meidän eläimet eivät seiso kurassa, ehei. Tarhat eivät ole koskaan aiemmin olleet kuivat, mutta tehtiinhän niihin uudet pohjat, onneksi. Nyt ne todella on kuivat, ei siis lätäkön lätäkköä yhtään missään. Kenttäkin on paremmassa kunnossa kuin koskaan aiemmin, mutta siitä tuli täysin tuurilla noin toimiva. Ei rapakon rapakkoa missään. Kura ei siis ole ongelmana enää, toivottavasti koskaan. Mutta, kun yhdestä ongelmasta päästään, on toinen jo oven takana. 

Kuraa ei tarvita, kun kosteutta on ilmassa riittävästi. Kurarupi suorastaan nauttii kosteudesta. Kottin kanssa kurarupea on ollut jonkin verran myös viime vuonna, mutta tänä vuonna sitä on selvästi enemmän. Ponin tiheä villoitus tuntuu kyllä kuivalta, mutta kosteus pääsee kuitenkin iholle asti, eikä siinä enää parane paljon hikoilla treeneissä. Tällä kertaa päätin ottaa kuraruvesta vallan. 

Vanha klipperimme irtisanoi sopimuksensa reilu vuosi sitten. Selvisin tänne asti ilman konetta, mutta nyt oli pakko shoppailla joulualennuksista uusi kone. Nyt "hieman" hiljaisemmpi ja modernimpaa mallia, käteen paremmin istuva Listerin kone. 

Kottin klippaushistoria on yhtä lyhyt, kuin Simolla. Sitä ei ole. Joten hieman jännityksellä, uuden klipperin kanssa aloitimme hommat. Miten poni suhtautuisi? Muistissa oli vielä kirkkaasti toisen ruunikon klippaukset tai siis yritykset. Silloin klipperi kädessä pääsi parhaimmillaan metrin päähän hevosesta, klipperin ollessa kiinni. Ei puhettakaan, että sillä olisi saanut karvan karvaa katkaistua! Joissain tilanteissa näen Kottissa paljon samaa, kuin Nemossa. Ja tietenkin päässäni oli jo skenaariot siitä, kuinka poni reagoi klipperiin samalla tavalla. 

Leipäkori mukaan ja poni sisälle katselemaan klipperin surinaa. Alkuun tilanne oli Kottista vähintäänkin hieman epäilyttävä, mutta leipä oli niin houkuttelevaa, että klipperillä sai leikkiä rauhassa ponin iholla. Kotti osoittautui hetken päästä varsin suvaitsevaiseksi ja leipäkin alkoi kyllästyttää. Klippaus onnistui ponin puolesta varsin mainiosti, tosin klippaajalla oli vähän visiot hukassa, sillä ajatus oli, että vain vähän totutellaan ja jatketaan seuraavana päivänä.. Niinpä ensimmäisestä kyljestä tuli vähän paljaampi kuin toisesta, joka onnistui paremman vision avulla paremmin.
Miten meni omasta mielestä?
Kotti sai nyt alkuun pitää suurimman osan karvoistaan, mutta jossain siltä on ajettava kaikki karvat, sillä kurarupea on joka puolella ja pojat tuppaavat painimaan tarhassa niin kovasti, että ovat ihan märkinä hiestä sisälle tullessa. Ja täytyyhän tuo klippaajan huojuvasta silmästä johtuva symmetrisyyden puute korjata!


Simolla oli tänään samainen operaatio vuorossa, heti treenin jälkeen. Treeni ei mennyt niin kuin Strömsössä, taaskaan.. Hevonen on ollut taas kolme päivää vapailla, ja se on selvästikin liikaa. Simon kunto on kasvanut mielettömästi tarhapainien myötä, sillä ne liikkuvat Kottin kanssa ihan jatkuvalla syötöllä, paitsi ruoka-aikaan. Se on kasvattanut todella nopeasti hevosen kuntoa, mikä näkyy sitten ratsastaessa, etenkin vapaiden jälkeen. Tänään oli pelottava naapuri huomioasussaan pellon perällä, yliherkät kyljet ja menohaluja enemmän ylöspäin kuin eteen. Lopputulos on hyvin hermoja riistävä, turhautumista ja pään pudotusta pilvistä. Oli meillä hyvätkin hetket, sen jälkeen, kun hevonen oli laukannut itsensä litimäräksi liinassa. Sen jälkeen malttoi tassut pysyä maassa, ne vierekkäiset jalkaparit, pohjettakin sai aavistuksen ajatella käyttävänsä ja ravissa pääsimme kenttää ympäri, kummassakin suunnassa.. Taudin aiheuttaja: Liika energia, lääke: Lisää liikuntaa! Ei reseptilääke, saatavilla hyvin varustelluista tavarataloista, tai jotain. Arg! No, mutta ilokseni saanen todeta, että ihan just ja kohta alkaa päivän pidentyminen! Ja sitten näkee taas ratsastella vaikka keskellä yötä.

Ratsastuksen jälkeen oli märän hevosen kuivatus ja siinä odotellessa kylmäsuojien kylmäysohjelman ajan ajattelimme totuttaa hevosta vähän klipperiin. Ihan vain siltä varalta, jos sattuisi niin, että herra hevonen ei olisi yhtä suvaitsevainen surinakoneelle. Alkuun järkytys oli kovin suurta, jopa niin hurjaa, että oli reagoitava heti vatsalla. Tilanne näytti jo siltä, ettei hyvältä näytä, sen osalta, että saataisiin niitä karvoja joskus leikattuakin. Mutta mamman rapsuttelut ja rauhoittelut ovat tepsiviä, ehkä myös se heinäverkko nenän edessä auttoi hieman. Ja pian klipperi katkoi jo karvoja uljaan ruunan takalistosta, sieltä missä oli kuivia kohtia.

Oli kuin olisi joulu. Sellainen paketin aukaisu fiilis. Ei voi koskaan tietää mitä sieltä paketista löytyy.. Tai iholta. Kurarupi oli tosiaan saanut hevosestani vallan ja takalisto oli täynnä kurarupea. Siinä hevosen kuivuessa klippausalue laajeni ja pian olikin koko ratsu klipattu kauttaaltaan, jalkoja ja päätä lukuun ottamatta. Jalat on vielä otettava, sillä ne ovat myös rupea täynnä. Jospa nyt ihon saisi pidettyä kuivana ja ruven taltutettua. Mutta kumpainenkin nuorukainen selviytyi ensimmäisestä klippauksestaan hengissä, niin kuin klippaajakin, siis mieheni.

19.12.2015

Ratsuni herkkämieli


Meillä oli taas keskiviikkona Simo-Petterin kanssa valmennus. Kerkesin ja kykenin ratsastamaan hevosen edellisen valmennuksen jälkeen kaksi kertaa, joka kävi hevoselle mainiosti. Eteen alas -harjoittelu alkoi sujumaan jo melko hyvin, etenkin käynnissä.

Tunnin teemana oli siirtymiset, jotka olivat taas Simolle vähän ärsytystä aiheuttavia. Aloitimme käynti-ravi-käynti siirtymisistä. Ensin selvensin mieltäni vaivanneen kysymyksen; missä pidän jalkojani. Olen ratsastanut Simoa aina jalat irti kyljistä, koska se on niin herkkä. Mutta käymissäni valmennuksissa minua on pyydetty pitämään jalat hevosen kyljissä, lepäämässä. Olen todennut hevosen kuitenkin ärsyyntyvän kylkiä hivelevistä pohkeista, jonka takia olen ollut vähän hukassa siinä, missä pidän jalkani nyt ja jatkossa. Tainan kanssa päätin selventää mieleni, jotta saan yhden näkemyksen, jolla jatkaa. Taina oli ehdottomasti sitä mieltä, että jonkun toisen hevosen kanssa minun täytyisi pitää jalkani hevosen kyljen lähellä, mutta juuri tämän hevosen kanssa ei, koska joskus täytyy joustaa ja tässä on yksi niistä kohdista, jossa minä joustan normeista.

Käynnistä raviin siirtyessä minun tehtäväni oli pitää mahdollisimman kevyt ohjastuntuma, oikeastaan ei tuntumaa ollenkaan. Tarkoitus oli, ettei hevoselle tule ollenkaan pidättävää tai sitovaa tunnetta mistään. Menimme siis löysin ohjin. Pohjeapu tuli vain kylkiä lähestyvästä jalasta. Jalan ei missään kohtaa ollut tarkoitus puristaa tai painaa, ei edes oikeastaan osua kylkiin, vain lähestyä. Jos ja kun Simo veti korviaan niskaan, pullisti vatsaansa ja jäi oikein odottamaan koska tulee se perinteinen pohjeapu, ei sitä missään kohtaa saanut antaa. Kun pelkkä pohkeella lähestyminen ei tuonut annettua tulosta, raviin siirtymistä, piti minun tehdä jotain muuta. Taas ehdottomasti kiellettyä oli normaali tapani käyttää jalkaa, koska hevonen reagoi siihen kiukuttelemalla. Vaihtoehdoksi kelpasi jalkojen liikutteluetten ja taakse, kevyesti, osumatta kylkiin. Hevonen lähti raviin hyvin pontevasti, mutta myös korvat visusti niskassa, odottaen koko ajan, koska erehdyn käyttämään jalkaani. Kun jalkaa ei tullut, alkoi hevosen mieli piristyä ja heti, kun korvat olivat rentoina, sain siirtää takaisin käyntiin ja siitä taas uusi siirtyminen raviin.

Kumpaankin suuntaan teimme paljon siirtymisiä, niin, että hevonen pikku hiljaa lähti siihen raviin vain jalan lähestymisestä, eikä heittänyt korviaan niskavilloja vasten. Kun käynti-ravi siirtymiset sujuivat, jatkoimme käynnistä pysähdyksillä. Tarkoitus oli pysähtyä istunnastani ja taas lähteä liikkeelle jalan lähestyessä kylkiä kohti. Käyntiin siirtymiset sujuivat varsin mallikkaasti ja hevosesta alkoi löytyä oikeasti eteenpäin pyrkimystä, joten jatkoimme taas  pienen tauon jälkeen ravissa.

Nyt teimme taas ensin käyntisiirtymisiä, mutta muuttaen hommaa niin, että teen mahdollisimman nopeasti siirtymiset. Eli heti, kun hevonen siirtyi käyntiin oli taas aika nostaa ravia. Ravin nostoa ei kuitenkaan nopeutettu napakoittamalla apuja, vain ja ainoastaan aloitin pyytämisen aiempaa nopeammin. Pian meillä sujui jo varsin kivasti ja hevonen alkoi jo itsekin tarjoamaan ravia, joten muutettiin käyntisiirtyminen vain ravin hidastamiseksi, jossa tarkoitus oli hidastaa ravia lähes käyntiin, ja samanlaisella jalan lähestymisellä jatkettiinkin matkaa eteenpäin.

Toistoja, toistoja ja toistoja. Niitä me nyt tarvitaan, etenkin Simo siinä, ettei se jää avuista jurnuttamaan vastaan. Ja minä siinä, että ratsastan herkkää hevostani sen vaatimalla herkkyydellä. Se todellakin ottaa pohjeavut ilman, että kosken edes hevosen kylkiin jalallani. Ja se myös kuuntelee pidätteeni pelkästään vatsalihaksistani. Tarkoitus ei kuitenkaan ole tehdä uutta ratsastustyyliä - jalattomat ratsastajat, vaan saada hevosen stoppailuvaihe pois. Vaikkakaan en usko, että tällä koskaan voi pohje kiinni puskea yhtään mihinkään.. Hevoseni on herkkä, se tulee olemaan sitä aina, jos en mene ja turruta sen luontaista herkkyyttä. Minun täytyy vain opetella yhtä herkäksi!

16.12.2015

Kotti komeilee esteiden parissa


Kottin ratsuopit ovat edenneet siihen pisteeseen, että puomityöskentelyn lisäksi mukaan otettiin myös pienet esteet. Tai myönnettäköön, yksi ainoa este. Simokin on saanut puomeilla ahkerasti, kun Kottin jäljiltä puomit ovat kentällä olleet. 

Kottilta löytyy kaasu ja jarru, ratti kääntyy oikealle ja vasemmalle joten oli aika nostaa puomit irti maasta, edes toisesta päästä. Poni on varsin vakavasti otettava, ratsastajasta ei sellaista saa tekemälläkään. Mutta yli mentiin, eikä vain meinattu. Poni on niin itsevarma ja tietoinen hommastaan, joten se luotsasi meidät hyvin pienen esteen ylitse.



 Ja loppukevennys, olkaa hyvä!









12.12.2015

Hyvän olon tunteita hevoselle ja ratsastajalle

Ihanaisen Nemon kanssa valmennuksessa 2010
Olen viimeisten parin vuoden aikana käynyt luvattoman vähän valmentautumassa. Uunolla, ollessamme parhaassa vireessä, kävimme valmentautumassa kaksi kertaa viikossa. Se oli aikaa, jolloin vähän toisenlaisen hevosen kanssa olisin päässyt pitkälle. On sanomattakin selvää, että vaikka Uuno ihana ja rakas onkin, ei meillä kemiat ja tavoitteet koskaan kohdanneet. Minä tajusin sen vasta paljon myöhemmin, sen jälkeen, kun Uuno oli jo vaihtanut maisemia. 

Ei sillä, valmentautuminen ei ole koskaan turhaa, vaikkei niihin asettamiin tavoitteisiin pääsisikään. Ja Uunolla, sekä aktiivisella valmentautumisella on  kyllä ollut paikkansa ja tarkoituksensa elämässäni. Eniten minua harmittaa se, ettei minulla ole mahdollisuutta valmentautua yhtä aktiivisesti nyt, sillä työ ja perhe vie oman aikansa ja näin hankaloittavat harrastusta. 

Tokikaan en voi laittaa puutteellista valmentautumista perheen tai työn syyksi. Olisihan tässä aina joku rakonen ollut, jolloin tunnin olisi voinut ratsastaa valvovan silmäparin alla. Mutta minulla on ollut sisäinen fiilis, joka on sanonut, ettei hevonen ole vielä valmis. Se ei pysty vielä valmentautumaan kanssani, vaan tarvitsee vain fiilistelyjä. Kuinka moni valmentaja antaa minun vain fiilistellä hevosen ehdoilla? 

Kisojen jälkeen aloin pohtimaan tulevaisuutta. Missä haluan olla vuoden päästä, kahden tai viiden? Tällä menolla olemme ensi vuonna yhtälailla samassa veneessä kuin nytkin. Hevonen on kiva ja laadukas aihio, mutta siihen se sitten jääkin. Aihioksi, joka ei koskaan edennyt sen pidemmälle. En näe itseäni ensi vuonna 5v. Ikäsarjassa, se ei ole realistinen tavoite tässä kohtaa. Ehkä parin kuukauden päästä, kun olemme saaneet tuulta purjeisiin valmennusten kautta, voi tilanne näyttää valoisammalta, mutta juuri tällä hetkellä emme kiirehdi niihin koitoksiin. Nuorille hevosille on muitakin kilpailuja, kuin sarjakilpailu.

Asun alueella, jossa valitetaan valmentajien olemassa olemattomuudesta. Kun niitä valmentajia ei ole. Ei ole lähellä eikä vähemmän lähellä. Onko todella vika siinä, ettei Kaakosta löydy yhtäkään valmentajaa, vai emmekö erota puita metsältä? Olen tehnyt taustatutkimuksia jo pidemmän aikaa. Olin päättänyt pienessä mielessä, että olen valmis ajamaan kerran viikkoon pidemmällekin valmentajan luo, jos valmentaja lupaa sitoutua ja tehdä meistä ratsukon. Ongelmaksi nousi kriteerit, jotka eivät kovin tiukkoja olleet. 

- Valmennus on pystyttävä järjestämään kerran viikkoon, ei kiinteää aikaa, sillä vuorotyöläisenä se ei ole minulle mahdollista.
- Valmentajan on sitouduttava ja oltava oikeasti kiinnostunut meistä ja meidän eteenpäin  viemisestä. Ts. Tiedettävä nimemme toisella valmennuskerralla ilman muistilappua. 
- Oltava muitakin keinoja kuin yksi ja sama muotti, johon kaikki ahdetaan enemmän tai vähemmän väkisin. 

Kaikista asioista olin valmis joustamaan, jos vain löytyy se valmentaja joka ottaa meidät yksilönä, ratsukkona ja omine heikkouksinemme vastaan. Eikä vaadi meiltä liikoja. Tai minulta saa vaatia, mutta hevoselta ei. Valmentajan täytyy pystyä katsomaan hevosta yksilönä, ei kalenteria ja sitä miten pahasti olemme muista jäljessä. 

Google laulamaan. Varteenotettavia ehdokkaita tuli jokseenkin vähän. Sitten mietin, miksi joku nimi haluaisi panostaa meihin, kun voi panostaa paljon helpompiin ja valmiinpiin ratsukoihin, saaden saman rahan. Lopulta tajusin, että eipä minun ole järkeä lähteä tuhlaamaan aikaa ajomatkoihin, jos ja kun voin saada lähimpääkin valmennusta. Minulla sitä paitsi on jo kaksi valmentajaa, joista toisen tunnilla olen Simon kanssa jo pari kertaa päässyt käymään ja toisen tunneille menisin heti, kun aikataulut sopisivat. Dääm. Siinä kulminoituu se ongelma. Jos minulla sattuisi se yksi armoton viikonpäivä olla  vapaana ja pääsisin valmennukseen, ei valmennukseen ole riittävästi tulijoita, joten valmentaja ei ole tulossa tänne päin ollenkaan. Kuinka kauan aion ja pystyn odottamaan, että pääsisin edes kerran siihen valmennukseen? Ottaen vielä huomioon muut muuttujat, kuten hevonen ja sen kunto. Vaikka en niin mielelläni tätä skippaisikaan, oli minun nyt skipattava tämä, ainakin toistaiseksi. Voimmehan käydä sitten lisäksi valmentautumassa siellä, jos joskus aikataulut täsmäisivät. 

Toisen valmentajan kohdalla minun olisi helpompi saada aikoja, mutta joutuisin ajelemaan maneesille. Siinä kohtaa tulee perhe, etenkin lapset mukaan kuvioihin. Muistutanko vielä, ettei perheessämme ole vain yksi, joka on vuorotyötä tekevä. Maneesireissu yhden rasavillin hevosen ja kahden  vielä villimmän lapsen kanssa ei oikein houkuttele yksin. Sen sijaan yhden kiltin ratsun kanssa ja yhden vauva ikäisen lapsen kanssa sellaiset sujuivat varsin näppärästi. 
Sitten on vielä ne alueella vierailevat nimet ja muut, joiden valmennuksia kyllä järjestetään "säännöllisesti". Mutta minulle ei nyt riitä kerran kuussa valmentautuminen, jos väliin jää 29 päivää, jolloin tuhraisin yksikseni. Tarvitsen ennen kaikkea säännöllistä, viikottaista valmennusta, jotta pääsisin tästä syvästä suosta ylös. 

Lopulta googletteluni ei tehnyt minusta yhtään valmennusrikkaampaa. Päin vastoin, vaivuin melkein epätoivoon, kunnes avasin ah niin ihanan Facebookin. Facebook-seinälläni oli vastaus kaikkiin  ongelmiin.  Täytyy vain opetella katsomaan tarpeeksi lähelle, löytääkseen vastauksen! Se on se sama fiilis, joka tulee siinä, kun kysytään kaupassa kassalla, että missä ne tulitikut ovat? Vastaus on nenästä edessä! Facebookissa löytyi se linkkivinkki, avain onneen, puolitutun ratsastajan päivityksen ansiosta. Koska tiesin, että meillä on samantyyppinen ratsu, herkkä  jännittävä ja omalaatuinen, uskalsin kokeilla onneani ja ottaa yhteyttä valmentajaan, jonka tunnilla some tuttavani oli käynyt. Mikä parasta, valmentaja asuu samalla paikkakunnalla kuin minäkin! 

Valmentajasta löytyi hyvin vähän tietoa netin syövereistä, mutta uskalsin silti kokeilla onneani. Moni valmentaja sanoo, että yhden valmennuksessa olisi käytävä vähintään puolivuotta, vuosi tai kaksi, ennen kuin tietää onko valmentaja ja metodi itselle se sopiva. Siis ihan älyttömän pitkä aika valmentautua, ja todeta sitten, ettei tämä ehkä ole se meidän juttu. Toki minä ymmärrän pointin, jos tyylit ovat täysin erilaisia valmentajalla ja valmennettavalla. Mutta eikö siinä kohtaa ole parempi etsiä itselleen se tutumpi tyyli nopeammin? Miksi täytyy ehdoin tahdoin lähteä muuttamaan omaa ratsastustyyliä täysin erilaiseksi, jos se ei tunnu omalta?

Eilen oli minun ja Simo-Petterin ensimmäinen valmennus uuden valmentajan, Tainan silmän alla. Vielä aamulla mietin pelokkaana,  mitä jos meidät laitetaan muottiin tai pakotetaan olemaan  tasolla jolla emme vielä ole. Hevonen ei kulje vielä tasapainossa, kaasu ja jarru on käsite, jotka toimii on-off systeemillä, enkä itsekään ole mikään pro. Siinä onkin se tämän maantieteellisen alueen valmentautumisen suurin ongelma. Valmennuksiin odotetaan jo valmiita paketteja, ei tällaisia keskeneräisiä maatiaisia. Sinun täytyy olla hevosinesi jo tasolla x, jotta olet tervetullut valmentautumaan. Jo ihan sen takia, että valmennustunnit mennään ryhmän heikoimman lenkin mukaan. Jokainen valmentautuja haluaisi kuitenkin saada sitä omalle tasolle sopivaa valmennusta ja jos ryhmään tulee yksi, joka on niin eritasolla muiden kanssa, sotkee se kaikkien valmennuksen.

Parasta kaikessa kuitenkin oli se, että valmentaja tuli meille kotiin, eikä ollut milläsikään pienestä kentästä, maneesittomuudesta tai muusta olemattomasta asiasta. Ei edes siitä, että ratsureimani näytti juuri ladon takaa vedetyltä, ja itse flunssan kourissa en kovin urheilullisessa kunnossa minäkään ollut.

Simo-Petteri on saanut ja joutunut olemaan  kilpailujen jälkeen lomalla.  Ensin mahansa rauhoittamisen takia ja sitten työvuorojeni sekä flunssani vuoksi. Herra herkkämieli oli siis levännyt lauantaista asti eiliseen päivään ja se näkyi alkukäyntien aikana pienenä jäykkyytenä, sekä esimerkillisesti demostroiden hevosen todellista luonnetta, säikkyilyä ja jännittämistä.

Tunti aloitettiin rauhallisesti kentällä tallustellen ja ihmetellen, sain taas kuulla samaa, mitä Ville Vaurion klinikalla, että tämmöisen kanssa on parempi antaa aikaa katsella ja rauhoittaa mieltä, ennen kuin aletaan vaatimaan enempää. Taina aloittikin kanssani meidän suurimmasta ongelmakohdasta, rentoudesta. Hevosen on rentouduttava niskastaan ja koko kropastaan, ennen kuin voin vaatia siltä yhtään mitään muuta. Tässä kohtaa tultiin ongelmakohtaamme, eteen alas venytykseen. Simo on rakenteeltaan jo valmiiksi paketissa, sillä on ylös liittynyt ryhdikäs kaula, joten sille helppoa on olla kaula ja pää ylhäällä, hyvinkin lyhyessä ja korkeassa muodossa. Aluksi työstimme käynnissä pienellä ympyrällä muotoa eteen ja alas, ja Taina joutui auttamaan meitä maastakäsin, jotta hevonen tajusi, mitä siltä halusimme. Minun täytyi tuntea sisäsuunpieli koko ajan ohjan päässä ja osatava myödätä oikeaan aikaan. Oli myös tärkeää, että asetan hevosta sisällepäin ja pyydän sisäjalalla hevosen lapoja ulospäin, sillä Simo on mielellään ympyrällä juuri päin vastoin; lavat sisällä ja asetus ulkona, joka johtaa ympyrän sisälle kanttaamiseen.

Kun saimme haluttua tulosta käynnissä, kummassakin suunnassa oli ravissa sama tehtävä. Ratsastaa hevonen eteen alas, asettaen sitä sisällepäin. Etenkin oikeassa kierroksessa Simo seilaa päänsä kanssa ja asettuu reilusti ulospäin ja samalla kanttaa sisällepäin, jolloin sen oikea etujalka kuormittuu eniten. Olikin tärkeää saada hevonen asettumaan sisällepäin ja ottamaan tasapaino ympyrällä. Ajoittain meillä sujui todella hyvin, pian kuitenkin hevoselle iski pieni väsy ja kiukku, jonka seurauksena alkoi stoppailu ja kiukuttelu. Ongelma saatii ratkaistua hyvässä hengessä, koputtelemalla hevosen kylkiin niin kauan, kunnes hevonen reagoi eteenpäin menolla. Ne hetket, kun hevonen oikeasti venytti eteen ja alas ja oli tasapainossa, niissä oli selkeä ero siihen, miten se normaalisti liikkuu. Simo kantoi hetkittäin kroppansa, sen selässä oli helppo istua ja ravi tuntui hyvin joustavalta ja pontevalta, hevonen oli pehmeä ja rento. Mutta niitä hetkiä kesti vain muutamien askelten verran kerrallaan.

Lopuksi otimme vielä vähän laukkaa, jossa samalla idealla jatkettiin, hevosta houkuteltiin eteen ja alas. Laukka on Simolle kaikkein tasapainottominta, jonka vuoksi minulla oli suuri työ saada hevonen tasapainoon, niin ettei sen korvat ole eritasolla ja koko hevonen kanttaa sisälle päin. Simolle tunti oli yllättävän raskas. Se joutui käyttämään lihaksia, joita se ei normaalisti käytä samalla mittakaavalla. Hevonen oli jo puolessa välissä tuntia varsin märkä, ehkä klippaus alkaisi olla ajankohtaista piakkoin.

Koska kaikella on tarkoituksensa, niin myös sillä, miksi Taina halusi ehdottomasti aloittaa tästä eteen - alas ratsastuksesta. Ei kiusallaan siksi, että se on meille kummallekin hankalaa. Olemme Simon kanssa pysyneet siellä mukavuus alueella niin tiiviisti, ettemme ole liiemmin harjoitelleet eteen - alas ratsastusta. Kyse on kuitenkin mielihyvä hormoonista eli endorfiineista. Hevosen pään ollessa alhaalla, sen keho alkaa tuottamaan endorfiineja. Ja etenkin tällaiselle helposti jännittyvälle hevoselle on tärkeää, että sen jännitykseen on keinoja, joilla jännitys saadaan raukeamaan ja hevonen rentoutettua. Vasta, kun hevonen on rento, voi siltä vaatia yhtään mitään.

Tässä siis työmaata kerrakseen. Ja tähän me tähdätään.


Minun ei todellakaan tarvitse miettiä, sopiko Tainan tyyli meille vai ei. Se on ehkä kaikista lähinnä sitä minun omaa ajattelutapaani, mitä vain valmentaja voi olla. En ole aiemmin tavannut valmentajaa, joka on niin nöyrä hevosia kohtaan ja kunnioittaa hevosta yksilönä niin hurjasti. En tiedä, näkikö Taina juuri Simossa sen, mikä sen todellinen luonne tosiaan on. Meitä ei todellakaan laitettu muottiin, meille ei suututtu, vaikka hevonen jäi paikalleen stoppailemaan. Ei me helpolla päästy, vaikkei meitä väkisin komennettu. Simon kanssa on äärimmäisen tarkkaa olla hevosen puolella, jos sitä vastaan kääntyy, siitä tulee todellinen peto. Se on jo valmiiksi sen perimässä, Weltmeyer ei ole periyttäjänä tunnettu helpoista hevosista. Simo ei siedä niskan päällä kukkoilijaa, vaan sen kanssa täytyy kulkea tasavertaista polkua. Se ei siedä käskemistä eikä komentamista, se on vähän tammamainen tässä kohtaa, mutta siitä tulee todella vihainen ja jopa vaarallinen, jos sitä lähtee laittamaan kovemmalla tavalla ruotuun. Simo tarvitsee oman aikansa ja rauhansa. Se todella antaa myös kaikkensa, kun sen kanssa on samalla aaltopituudella. Taina osoittautui äärimmäisen herkäksi ja hevosta lukevaksi valmentajaksi, eikä taustalla oleva sukutuntemus ja sen tuomat rasitteet ainakaan huonontaneet asiaa ollenkaan.

Huomioitavaa kuitenkin on, etten väheksy yhtään muita meitä valmentavia valmentajia! Mutta juuri säännölliseksi kotivalmentajaksi Taina on varmasti meille kuin lottovoitto!
Ensi viikolla siis uudestaan!

8.12.2015

Karu todellisuus - vuodesta 2015

Simo-Petteri on päässyt kameran eteen tänä vuonna useammin, kuin yksikään hevosista aiemmin. Kun vuosi on lähestymässä loppuaan ja meidän treenit vasta alkamassa, on aika katsaista, mitä vuoden aikana on saatu aikaan.  Ja koska olen inhottava ihminen, on kaikki materiaali videoina! 

Simo aloitti ratsun tehtävät vuoden ensimmäinen päivä. Sitä ennen se oli lähes kolme kuukautta ollut sairaslomalla. Hevoselta oli tähystetty kolme niveltä ja poistettu kolme irtopalaa.

Tammikuu
 
7.1.2015 
ensimmäisen kerran maneesilla ja ensimmäistä kertaa laukkailemassa. 
 

8.1.2015
Seuraavana päivänä treenit jatkuivat kotona



13.1.2015
Ja sitten ja taas maneesille


18.1.2015
Kotona taas, allekirjoittaneen syntymäpäiviä vietellen


19.1.2015
Ja seuraavana päivänä taas harjoittelemaan laukkaamista maneesille



25.1.2015
Tammikuun loppupuolella meno alkoi näyttää, noh..


Olipa muuten hyvä, että olin laittanut videoihin tuohon aikaan vielä päivämäärätkin. Täytyy käyttää jatkossakin, helpottaa hirmuisesti aikajanan muodostusta! 

Hevonen sai tammikuussa nettimaailmassa ihan oman kutsumanimen kolmiloikkaaja. Tottahan se on, että hevonen liikkui hassusti toisella takajalallaan, mutta se olikin vielä täysin kuntoutuksessa. 

Helmikuu 2015
 
Helmikuussa kävimme heti alkuun klinikalla, josta seurasikin pieni kevyt jakso. Helmikuussa harjoittelimme kovasti maastoilua, joka sujuikin kohtuullisen hyvin. Sekä ihania hankitreenejä, joista saimme hetken nauttia. Videomateriaalia ei tästä kuusta ole pahemmin, sillä mitään kuvattavan kaltaista treenituokiota ei tähän kuukauteen mahtunut. Tuollainen yksi video kuitenkin löytyi, mutta tarkkaa päivämäärää en kyseiselle treenihetkelle löytänyt. Tämän jälkeen kävimme taas klinikalla kontrollikäynnin merkeissä. 

 
Maaliskuu 2015
 
Maaliskuuhun mahtuikin taas treeniä ja jopa meidän ensimmäinen kisakokemus.  Maaliskuu alkoi taas pienellä kävelyjaksolla, mutta siitä se sitten lähti etenemään parempaan suuntaan, treenien muodossa. 

10.3.2015

13.3.2015
 ja katsokaa missä kunnossa meidän kenttä!!
 Kouluratsu pääsi ensimmäistä kertaa puomien pariin.
 
 
19.3.2015 
oli meidän ensimmäinen valmennus
 
 
 
24.3.2015
 kisat mielessä viimeistelyä
 
 
28.3.2015 kilpailuissa
Ja sielläkös se taas sitten esitteli mahdottoman puhtaat keskiravit?!? 

 
Huhtikuu
Huhtikuu oli hetki, jolloin täytyi miettiä mitä tehdä. Käyttöön otettiin IRAP-piikitykset, jotka ovat meille olleet hintansa arvoisia. Niiden avulla pääsimme myös toistamiseen harjoittelemaan kisatilanteita ja jatkamaan treenejämme ilman parin viikon kävelyä jaksoja. 

19.4.2015
Olimme toistamiseen kisa-areenalla harjoittelemassa

 
Kisojen jälkeen oli ensimmäinen kontrollikäynti IRAP-piikityksellä, eikä se hyvältä näyttänyt. Vaikka hevonen tuntui kotona hyvältä, ei klinikalla tehdyt tutkimukset vaikuttaneet valoisalta. Mutta en halunnut vielä luovuttaa, olihan tiedossa, ettei aine välttämättä vaikuta ensimmäisten piikitysten aikana ollenkaan. 
 29.4.2015 
Toisen IRAP-piikityksen jälkeen meno maistui taas.
Toukokuu 2015
 
Tämä surullisen kuuluisa ja ikimuistoinen kuukausi,
 joka keskeytti treenit kokonaan, sekä minulta että hevosilta.
 
Kesäkuu 2015 
Pakko päästä selkään, pakko päästä ratsastusklinikalle, pakko jatkaa harrastusta! 
8.6.2015 
 
Lainasatula, kipeä jalka ja.. Mutta, kun on pakko.
12.6.2015
Ville Vaurion klinikka, yksi itseni ylittäminen, yksi hyvä kokemus hevosen kanssa. 

Heinäkuu 2015
 
 Heinäkuussa oli todettava, ettei pää kestä. Ei minulla, eikä hevosella. Meistä ei olisi radoille tänä vuonna, ei ehkä ensi vuonnakaan, tuskin koskaan. Oli todettava, että minua pelottaa, hevonen on sika ja me olemme täysin paskoja. Niin ja kaiken paskan keskellä meillä ei ollut edes omaa satulaa. 

19.7.2015
Simo sunnuntai hölkällä, saatuaan oman satulansa vihdoin takaisin. 

21.7.2015
Ensimmäistä kertaa omassa satulassa, sitten toukokuun. 
Elokuu 2015
Hevonen kävi taas klinikalla. Ei pelkästään jalkojensa takia, vaan vatsansa takia. 
1.8.2015
 
13.8.2015
 
 
Syyskuu 2015 
 
22.9.2015
 
 
27.9.2015
 
 
Lokakuu 2015
 
Lokakuussa pääsimme taas kouluaitojen sisälle. Hetken tie on kevyt kaksin kulkea ja sitä rataa. Sitten alkoi painaa satula, sen jälkeen maha..  
 
7.7.2015
 
 
10.10.2015
 
 
Marraskuu 2015
 
Jos nyt vihdoin olisimme sillä kultaisella tiellä, joka veisi meitä eteenpäin ilman joka kuukausi eteen tulevia ongelmia. 
 
Ja tähän on tultu, pitkä ja kivinen tie takana. 
Joulukuu 2015
 
5.12.2015 

 

7.12.2015

Vuoden tumpeloin!

Seuramme palkitsee aina pikkujouluissaan vuoden aikana ansioituneimmat jäsenet. Palkintoja on jaettu hyvin avokätisesti, sillä itsellenikin on tullut useampi pysti varsin nättejä pokaaleja kisamenestyksestä. Tänäkään vuonna en jäänyt vaille palkitsemista, mutta jo ilmoittautuessani pikkujoulun rientoihin, tiesin, ettei olisi tulossa mitään vuoden menestynein -palkintoa, päin vastoin. Saatoin jo maistaa, kuinka minut palkitaan vuoden tumpelona, epäonnistujana tai satulasta tippujana. 

Ja niinhän siinä sitten kävi, ettei kotiin lähdetty tällä kerralla pokaali kainalossa, vaan viemisenä oli jotain muuta, meille ehkä kuitenkin paljon hyödyllisempää ja käytännöllisempää. 

Matkakokoinen ensiapupakkaus ja kylmägeeli. 


Näillä eväillä onkin hyvä jatkaa ensikaudelle. Jäin vain miettimään, mitä varten pakkauksesta löytyy korvatulpat.. Hevosen hoitajalleko? 

Jos meillä ei olisi ainainen joulu #2


Kun mamman mieli on saatu hyväksi ensimmäisen toiveen myötä, on jatkettava taktiikalla yhteisen hyvän vuoksi. Mikään tai kukaan ei voi vastustaa yhteistä hyvää, ei edes ne miinukset pukin lapussa, juuri sinun nimen perässä!

Yhteiseksi hyväksi kelpaa mainiosti jokin, mistä kaikki hyötyy. Mitä useampi turpa ja pärstä, sitä parempi. Meillä yhteistä hyvää on Chia de Gracian Chia rouhe, jota mamma tajusi vihdoin ja viimein tänä syksynä meille hankkia. Ei siihen tarvittukaan, kuin useamman mamman facebook kaverin päivityksiä ähkyisistä mussukoista. Hieman siinä muistuttelimme Kottilaisen kanssa, että ei meidänkään vatsat kaikkea kestä, jotain pitäisi tehdä. Ja mussukoitaan kuunteleva mamma otti ja tilasi Chiaa. 


Alkuun olimme Kottin kanssa kyllä sitä mieltä, ettei suunnitelma mennyt aivan niin kuin Strömsössä, sillä olimme ajatelleet jotain super annosta porkkanoita, leipää tai jotain sellaista.. Mutta lopulta, kun tätä mössöä on useamman viikon vetänyt, alkaa tämä maistua jo varsin hyvältä. Joskaan ei voita siltikään niitä alkuperäisessä suunnitelmassa olleita herkkuja. 

Chia käy myös ihmiselle, tallikoirille ja vauvasta vaariin - kaikille siltä väliltä. Toivottavasti teillä muilla mamman mussukoilla on vähän enemmän suhteellisuuden tajua omistava mamma. Voitteko kuvitella, meidän mamma tilasi minulle, Kottille ja muistoissamme olevalle Nemolle tuollaiset pienen pienet kipposet ruokakupeiksi! Ei ollut muka tajunnut katsoa kokoa tilatessaan.. 


Kun mamman mieli ja yhteinen hyvä on hankittu puolelle, on vasta aika omien toiveiden!

6.12.2015

Jos meillä ei olisi ainainen joulu #1


Simo-Petteri ei ole ollut pukin listoilla plussan puolella kovinkaan paljon, vaikkakin pakko myöntää, että hevonen on alkanut kerätä pisteitä kotiin joulun lähestyessä. Meillä on kuitenkin ainainen joulu, joten pukille ei ole tarvetta kirjoittaa ja kertoa kommelluksista ja kiltteysasteesta. Siksipä Simo ja Kotti päättivät antaa yhdessä tuumin kavereilleen vinkkejä, mitä pukin kirjeeseen kannattaa kirjoittaa, toivelistan kohdalle. Tai jos pukki tekee vaikka oharit, niin mars mamman puheille valmiin vision kanssa..

Tärkein asia on aina muistettava toivoessaan itselle jotain kivaa. Jotta saat suuremmalla todennäköisyydellä toivomasi paketin, lämmittele mamman mieltä ensin toivomalla mammalle jotain kivaa. Pst. Tää on takuu varmasti toimiva konsepti -Simo

Mammat rakastavat kaikkea kimaltavaa, ne on kuin harakoita. Huomaathan sen itsekin, katsellessasi maneesin peilistä suitsivarustustasi. Oikein silmiä häikäisee, kun tosimiehen suitsiin on sutkaistu miehekkään nahkaisen ohimoita kiristävän pannan tilalle joku neitimäisen kimaltava panta. Yök, hyi, vatsahaavan saa vähemmästäkin häpeästä.. Jotta välttyisi nololta otsapannalta, voisi mamman blingbling innostuksen siirtää vaikka mamman omiin varustuksiinsa. Luulin jo pelastuvani itse häpeältä, Just Dressagen ständillä, kun oma mammani laittoi kypärään tuollaisen härpäkkeen, jota kutsutaan kai kypätäkoristeeksi. Sillä saa rumemmankin potan nätiksi. 


 showquest kypäräkoriste, malli Marquise

ps. Vähemmän harakoille mammoille, (omani on todella harakka) löytyy vähemmän övereitä malleja! Näitä saa pukin lisäksi Just Dressagelta!

Ja kun mamma on saatu tyytyväiseksi, on mussukoiden vuoro. Niin se vain menee, me mamman mussukat olemme vasta toisena vuorossa, vaikka mammat väittääkin, että olemme aina ykkösiä.. 

Simo ja Kotti jakavat lahjavinkkejään jouluun asti, yksi toive kerrallaan!

Parasta just nyt!

 
Sisimmässäni olen aina tiennyt, että minulla on hevonen, jolla pystyy voittamaan. Jo käydessäni katsomassa sitä pientä ruipeloa oria, kasvattaja totesi, että tässä on nyt sitten se hevonen, jolla on mahdollisuus voittaa, kaikki palaset on hevosessa kohdillaan, loppu on vain ihmisestä kiinni. Reilu kolme vuotta on kulunut siitä, kun kasvattaja esitteli minulle varsan, jolla todella oli liikkeet kohdillaan, ja sitä kaipaamaani asennetta, joka aikaisemmalta nuoreltani puuttui. Minulla oli käsissäni vihdoin potentiaalinen nuori hevosen alku. 


Meillä meni kotona treenit todella kivasti. Vettä on satanut kaatamalla useamman päivän, mutta kenttä on ehkä parhaimmassa kunnossa ikinä, joten sadetta lukuunottamatta meillä on ollut varsin hyvä hetki treenailla. Perjantaina ravailimme pitkän tovin kevyttä ravia ympäri kenttää, karmeassa tuulessa ja sateessa. Mutta hevonen oli allani rento, venytti hyvin eteen alas ja liikkui kevyesti ja ilmavasti. Olisin siinä voinut kevennellä vaikka koko illan, mutta pimeä yllätti ja mukavuuden haluisena, sadevaatteiden vesipilari ylitettynä oli varsin houkuttelevaa lähteä sisätiloihin.

Torstaina teimme myös kivan treenin, jossa ensimmäistä kertaa sain kunnolla otettua laukkapidennyksistä hevosen takaisin, ennen raviin siirtymistä. Aiemmin laukassa askeleen pidennykset ovat olleet vielä hallitsemattomia, en ole saanut hevosta takaisin harjoituslaukkaan, vaan olemme suoraan tiputtaneet raville. Hevosella ei ole aiemmin ollut vielä voimaa tulla takaisin, ilman, että se menisi vetokisaan. 

 
Oli siis varsin kivat fiilikset lähteä kisoihin, vaikka vielä perjantaina mietin, onkohan kuitenkaan järkeä, kun hevosen suoritusvarmuus on vielä heikko ja rikkoja voi tulla paljonkin, eikä suoritus näytä ollenkaan huolitellulta. Perfektionisti..
 
Kisoihin lähdettiin, edellisenä iltana puunatun ja letitetyn ratsun kanssa. Olin suunnitellut, kuinka ratsua kävelytettäisiin kilpailualueella ennen verryttelyä, jotta se saisi katsella ja rauhoittua kunnolla uudessa paikassa. Kysyin kilpailujen johtajalta myös luvan saada kävelyttää hevosta ensin maastakäsin  verryttelyalueella, joka oli kisaradalla, sillä ulkokenttä oli ratsastuskelvoton. 
 
Simo tuli trailerista varsin rauhallisesti ulos ja oli melko lunkin oloinen kaveri. Hetken katseltuaan maisemia, saimme varustettua sen hyvin ulkona, sillä hevonen seisoi oikein rauhallisesti paikallaan. Mieheni kävelytti Simoa ympäri piha-alueita, jossa oli muitakin hevosia. Toiset rauhallisia, toiset vähemmän rauhallisia. Vähemmän rauhalliset pomppijat tartuttivat sitten jännityksen ja pomppuiluinnon hevoseeni ja hetken ajattelinkin, että peli oli sitten siinä, en pääse edes hevosen selkään. Tuosta se ei enää rauhoittuisi, kun se kerran saa jännitysmoodin kunnolla päälleen ja säntäilee talutuksessa milloin mihinkin suuntaan. 
 
 
Jännitys on tuolle hevoselle myrkkyä, sillä se alkaa korventaa vatsaa ja vatsa alkaa kipuilla, jolloin se lisää jännitystä ja oravan pyörä on valmis. Ja kyllä sen verryttelyssä sai huomata, ettei vatsa nyt aivan priimana pysynyt. Sen lisäksi minulla oli sääntöjen pakottamana kannukset jalassa. Tuo hevonen ei niitä todellakaan tarvitse, eikä siedä. Toki minun tehtäväni on siedättää hevonen siihen, eihän siitä muuten tule koskaan kouluratsua. Ei siis auttanut muu, kuin yrittää olla mahdollisimman rauhallinen jalan kanssa. Verryttelyssä sain kyllä kuulla kunniani, jos ja kun kannuksen reuna vatsakarvoja hipoili. Huoh, ei siis taaskaan mitään hyvää luvassa.. 
 
Siinä verrytellessäni hevosta tajusin, etten ole aiemmin päässyt näin pitkälle. Olimme kouluaitojen sisällä, ravailimme ja laukkasimme. Olimme tosiaan päässeet täysin vieraassa paikassa niinkin pitkälle. Vaikka hevosta ei voinut pahemmin ratsastaa jalalla eteenpäin, olin ihan tyytyväinen. Olin päässyt hevosen selkään, se oli rauhoittunut edes hieman ja vaikka vatsaa korvensikin, se yritti tehdä kaiken mitä pyysin. 
 
 
Starttasimme ensimmäisenä luokassa, joka oli ehkä minun ainoa pelastus tässä tilanteessa. Jos olisimme joutuneet vielä ulos odottelemaan, en usko, että hevonen olisi enää kyennyt suorittamaan, vaan kiukku ja ärsyyntyminen olisi vallannut odotellessa mielen. Oli siis oikein mainiota, että saimme suoraan verryttelystä lähteä radalle. 


Rata meni varsin kivasti, vaikka olisimme voineet suorittaa paljon paremminkin, jos olisin ollut itse jännittämättä ja saanut ratsastettua paremmin jalalla. Nyt pelkäsin koko ajan, että hevonen reakoi pohkeesta kiukuttelemalla, joten täytyi tyytyä siihen, mitä sain siitä ulos. Simo rentoutui radalla paljon paremmin, kuin verryttelyssä. Verryttelyssä muut hevoset saivat sen vähän jännittymään, ja yksin jäädessään se jäi enemmän vain kuuntelemaan minua, eikä sitä haitannut ollenkaan muiden pois meno.
 
Askeleen pidennykset jäivät vähän laimeaksi, mutta suoritus oli ehdottomasti tasaisin ja paras tähän mennessä. Hevonen oli rauhallinen, eikä jännittänyt missään vaiheessa. Kaiken kaikkiaan mahtava reissu hevosen kannalta, vaikka alkujännitykset ja loikkakoikat maastakäsin olisi voinut jättää tekemättä, jolloin vatsakin olisi voinut pysyä rauhallisempana. 
 
 Tiedostin heti, että meillä meni ihan hyvin, mutta koska luokka oli avoin nuorille 4-6vuotialle hevosille, en uskonut, että pärjäämme kaksi vuotta pidempään ratsastetulle hevoselle. Tämän ikäisille se kaksi vuotta enemmän on rutkasti paljon enemmän. 

Simo sai varsin mukavat arvostelut, joita kehtaa katsella myöhemminkin. 
 
1. Ravi - Puhdas, saisi olla paremmin tasapainossa. Hieman huojuntaa, hieman kiireistä. Pidentää hyvin, paranee loppua kohti. 7,8
 
2. Käynti - Puhdas, tahdikas, matkaa voittavaa. Irtonaista, hieman liikaa vauhtia. 7,6
 
3. Laukka - Puhdasta, irtonaista. Pidentää hyvin, hieman liikaa vauhtia. 7,9
 
4. Kuuliaisuus - Kuuliainen, nostot onnistuivat, keskittynyt ratsastajan apuihin. 7,5
 
5. Yleisvaikutelma - Laadukas hevonen, ei vielä tasapainossa. Vielä hieman keskeneräinen, mutta potentiaalia. 7,8
 
Lopputulokseksi 77,200% jolla napsahti luokan voitto, ylivoimaisesti, sillä seuraavan tulos 65,2%. Rehellisesti sanottuna kyllä yllätyin, kun tuomari kysäisee papereita antaessa, haluanko ottaa hevosen harjoittelemaan vielä palkintojen jakoa. No tottakai halusin! 
 
Siinä sitä sitten olimme, minä ja hevoseni, joka lunasti luottamukseni ja antoi vielä niin paljon enemmän. Kyllä siinä tuli todettua, että kaikki vastoinkäymiset ovat olleet tämän arvoisia. Minun pieni pöllöpää, joka on ollut enemmän sairaslomilla kuin treenissä, vie vielä vuoden viimeisistä kisoista potin kotiin. 
 
Tuomareiden kanssa jutusteltiin siinä vielä loppuun hetki keväällisestä onnettomuudesta ja siitä, kuinka jännitys näkyi suorituksessa, etenkin alussa. Ja kuinka pelko ei lähde mihinkään, jos ei itse lähde sitä työstämään pois. 
 
 
Pakko todeta loppuun, että reissu oli varsin onnistunut, kaikilta osin. Nyt rauhoitellaan taas parin päivän ajan vatsaa kuntoon ja jatketaan sitten treenejä uudella innolla. Eikä me voitettu pelkästään luokkaamme, minä voitin itseni, pelkoni. Uskalsin lähteä yrittämään ja luottamaan hevoseeni.