Blogi       ::       #Gottfrid       ::       #HFG       ::       #EPPO       ::      Muistoissa       ::      

27.6.2015

Treenivartti



Siinä missä teoriassa puhutaan siitä, että nuorta työstetään vain vartti x ikä, meillä toteutetaan se käytännössä, ainakin se vartti. Viikossa ei treenimäärä vastaa ikää, mutta vähemmän on enemmän, eikö?

Kottin silmä on jo siinä kunnossa, että voidaan taas jatkaa treenejä siitä mihin jäätiin. Mutta mihinkä me jäimme? Ponin kanssa junnataan käyntiä ja ravia. Sitä on junnattu x-määrän verran jo koko tämän vuoden. Sehän ei siis edisty ollenkaan! Kyllähän ratsulla täytyy jo viimeistään kolmannella ratsastuskerralla ottaa laukat ja kuukauden sisällä esteitä! Joka tapauksessa jäimme siis ennen silmäpipiä siihen, että ponilla oli satunnaisesti ratsastettu, vähän käyntiä ja vielä vähemmän ravia, kummassakin kierroksessa. 


Tällä viikolla Kotti onkin saanut olla treeneissä kahden kerran verran. Ensimmäisellä kerralla kävimme maastokävelyn uusissa maisemissa. Poni lähti niin reippaasti ja iloisesti tutkimaan maailmaa kanssani ja käyttäytyi varsin mallikkaasti.



Toisella kerralla kävimme pyörimässä kentällä, kun muu hevoslauma kannusti meitä toljottamalla laitumella, kentän vieressä. Ravi sujuu hyvin kumpaankin suuntaan. Oikea kierros on vahvempi ja parempi, muttei vasenkaan huono ole. Kotti vastaa hyvin eteenpäin pyytävään pohkeeseen ja hetken jo harkitsimme laukkakokeilua, mutta maltoin mieleni. Poni on saanut itseluottamusta ja rohkeutta saavin kokoisia annoksia, joten sitä ei nyt murskata kiirehtimällä eikä kaavoilla. Poni etenee hyvää tahtia. Se ei etene konkreettisesti ja ulkopuolisen silmissä harppauksin, mutta se tunne joka minulla on satulan alla olevasta ponista, se on joka kerralta jotain paljon enemmän. Paljon parempaa. 



Kottin vartin kestäneet treenit päättyivät taas varsin miellyttävään fiilikseen, jonka jälkeen oli Simo-Petterin vuoro. Simon kanssa treenihetket ovat olleet enemmän tai vähemmän vartin pituisia. Sen kanssa kuitenkin usein jo paljon pidempään ja pikatreenit ovat jo harvinaisempia. Suurimmaksi ongelmaksi on muodostunut hermostuminen. Hevosella on paljon menohaluja ja herran mieli pysyy niin kauan tasalaatuisena ja yhteistyökykyisenä, kun sen antaa vain mennä. Mutta kun vauhtisokeus yllättää ja välillä on painettava jarrua vähän liiankin kanssa, herkkämieli hermostuu ja homma kusee, sukset lipsuu ylämäessä ristiin asti. Sen jälkeen kuunnellaan seuraava puolituntinen "narsknarsk" kun kuolainta purraan puremisen ilosta. Ollaan vastahankoisia eteenpäin ajavalle sekä pidättävälle avulle. Pian ollaan kyttäilemässä ja säikkymässä vihreitä pieniä miehiä, joiden kohdalla pompitaan uralta keskihalkaisijalle, yhdellä sivuloikalla. Siinä kootut palat edellisistä treenikerroista, varsin tehokkaassa paketissa. Tai olen ainakin näppärästi kitkenyt pois kaiken positiivisen, ettei blogista vain tule pelkkää itsekehuskeluun keskittyvää unelmointia. #mielistelenanonyymejä!!


Hermostuminen kertoo jostakin, mutta mistä? Onko vika satulassa, siis konkreettisesti siinä mustassa tai jo aika rusehtavan harmahtavassa mustangissa? No varmasti siinä on ainakin osa ja toivon mukaan myös suurin syy. Mutta onko siinä koko totuus? Onko vikaa jossakin muuallakin? Kenties mahassa? Edelleenkään hevonen ei liho riittävästi. Se kyllä on lihonnut, mutta ei riittävästi. Tällä ruokinnalla tuloksia pitäisi olla näkyvissä enemmän. Toki nyt laidunkaudella myös liikunta on valtavaa, sillä hevoset kävelevät, painivat ja kisailevat pitkin päivää isoilla laitumilla. Mutta onko herra herkkämielellä kuitenkin jotain muutakin stressin poikasta? Ainakin se ottaa treeneissä palkokasvin juurineen sieraimeensa hyvinkin pienistä asioista, lähinnä pidätteistä. Kaikki mikä on vain eteen, on herkkämielen mielestä tosi nastaa, mutta jarruttaminen on vähemmän jees. Ja mielellään laukalla, kurvit suoriksi meiningillä! Positiivisena pitäisi pitää sitä, että minulla on vihdoinkin oikeasti eteenpäin menevä hevonen alla, mutta liika on liikaa. Vai olenkohan tullut vanhaksi, jos minusta alkaa vain tuntua vauhti kovemmalta kuin mitä se on. Mitä jos minä sittenkin vain jarrutan liikaa?


Eilen meillä oli kuitenkin vuorossa taas treenihetki. Koska pääasiassa on tarkoitus nyt keskittyä vain herkkämielen mielentilaan, ei tarkoitus ollut tehdä mitään kummenpaa. Kävelimme hetken, mutta vain hetken, löysin ohjin, sillä hevonen oli laiduntanut ja varmasti myös lämmitellyt kroppaansa ihan kyllikseen laitumella. Tsemppasin oman mieleni ja ajatukseni ja kuvittelin olevani kisaradalla. En saisi hermostua hevosen hermostumisesta, en saisi yrittää uudelleen tehdä parempaa ympyrää, vaan minun täytyi tyytyä siihen, mitä juuri teimme. Uusinta yritystä ei sallittu. Nostimme ravin, jonka pisteen olin ennalta määrännyt. Okei, annoin anteeksi itselleni, sillä ajattelin nostaa ravin ennen lyhyttä sivua, mutta nostinkin sen vasta lyhyellä sivulla. Mutta parempi tehdä hyvä nosto myöhässä kuin huono nosto pisteessä. Ravasimme kierroksen, tein keskiympyrän ja suunnanvaihdon lävistäjän kautta. Ravasimme hetken toiseen suuntaan. Sain tehtyä yhden keskiympyrän ja loikkasin hevosen selästä alas. Se sai riittää. Herra herkkämieli pysyi rentona, rauhallisena ja yhteistyökykyisenä koko sen ajan. Miksi kaivaa verta nenästä? Ja niin päättyi meidänkin treenit alle vartin kestäneeseen prässäilyyn, varsin tyytyväisellä hevosella ja vielä tyytyväisemmällä ratsastajalla. Toki vaihdoin ennen treenihetkeä kuolaimet. Meillä on ollut käytössä jo pidemmän aikaa ihan normaalit kolmipalat, mutta nyt vaihdoin takaisin neue schulen turtle topiin. Hevosella on magnesium kuurikin päällä, mutta jo purkin pohja näkyvissä. Sen aikana hevonen on kyllä tietyllä tavalla rauhoittunut, mutta samalla tämä yltiöpäinen hermostuminen on tullut kuvioihin. 


Huoh, miehet!

25.6.2015

Hyvän ponin määre


Millainen se on se hyvä poni?
Monesti hevosen tai tässä tapauksessa ponin hyvyys mitataan tuloksilla. Hyvältä nuorelta löytyy näyttelytuloksia, bis-kehän ykkösiä ja arvosteluja rakenteesta, ilman negatiivista sävyä. Vähän vanhemmalla mukaan astuvat muut tulokset kilpailuareenoilta. Pääasia on, että niitä tuloksia löytyy, silloin on hyvä tai huono, riippuen tuloksista.  Mitä ne täysin tuloksettomat ponit ovat, millä mittarilla niiden hyvyys mitataan? Tuloksettomat ovat sitä pohjasakkaa. Sitä ponisarjaa, joiden omistajat kehuvat ja pitävät lahjakkaana ja laadukkaana, mutta eivät ole edes saaneet siitä mitään ulkopuolista arviota. On kuitenkin turha kuvitella, että pihassa sinulla olisi hyvä poni, jos siitä ei ole mustaa valkoisella, sillä hyvät ponit käyvät karkeloissa ja pärjäävät siellä, muut ovat huonoja! 

Siinä kärjistettynä hevoskansan, alalajina ponit, ajatusmaailma siitä millä määritellään hyvä kaviokas. 

Hyvyys on erilaisia asioita, toiselle hyvä on toiselle huono. Yksi ja sama poni ei kykene olemaan koko ponikansan palvelija ja kaikille meille hyvä. Toiset ponit tekevät arvokasta jälkeä siitoksessa, käymättä itse sen koommin yhtään missään. Hyvä siitostamma on arvokas omassa työssään, se on hyvä, ellei jopa paras siinä. Siihen vaaditaan tietenkin muutakin, kuin varsomisentaito. Hyvällä siitostammalla on takana sukua, siltä löytyy korrekti rakenne ja terveys. Siinä on jotain miksi sitä kannattaa jalostaa ja se periyttää jälkeläisiinsä myös itseään. Hyvä siitostamma on auttamatta tamma, mutta kaikista tammoista ei ole siitostammoiksi. 

Siitosoreilta vaaditaan tammojakin enemmän, mutta ennen kaikkea, niiltä vaaditaan hyvyys-näyte myös kirjallisena. Orin on läpäistävä seulat kauneuden, karvan laadun ja kuunkierron mukaan. 


Toiset ponit tekevät arvokkaan uran opetustyössä. Opetusponi ei ole se lennokkain liikkuja tai rohkein hyppääjä. Hyvä opetusponi ei ole kilpahevosainesta ollenkaan, se ei ole rusettihai. Hyvä opetusponi on ennen  kaikkea rauhallinen, pitkähermoinen ja kiltti. Luotettava opetusratsu on kultaakin kalliimpi työssään, sen arvoa ei mitata myyntihinnalla vaan rahalla, jonka se tienaa töissä omistajalleen. Sellaista kultakimpaletta ei usein ole myynnissä ja jos on, on se myyty ennen kuin myynti-ilmoitus keretään julkaista. Hyvälle opetusponille ei tärkeintä ole kauneuskilpailuiden bis-tittelit, niillä opetusponi ei tee yhtään mitään. Hyvän opetusponin ominaisuudet ovat kaikkea muuta.

Sitten on niitä hyviä poneja, jotka ovat omistajansa harrastuskavereita. Hevosharrastus on monimuotoista. Siihen ei kuulu pelkästään kilpaileminen verenmaku suussa, vaikka niin harrastavista se onkin ainoa oikea harrastusmuoto. Harrastaa voi muutenkin, ilman yhtäkään kilpailusuoritusta. Harrastuskaverina poni on täydellisin silloin, kun se soveltuu tehtäväänsä hyvin, oli sillä mittelöistä mitaleja tai ei. Se on omistajalleen juuri se oikea, sellainen, jonka kanssa ei tarvitse miettiä koko ajan mitä se voisi olla enemmän, missä se voisi olla parempi.

Hyvä poni on sellainen, joka
  • Saa hymyn kasvoille ja harrastamisesta mukavaa
  • Luotettava ja tehtäviinsä soveltuva
  • Arvokas ystävä, jonka arvoa ei rahassa mitata

 Onko tallissa siis hyvä vai huono poniotus?
Jokainen määritelköön oman poninsa hyvyyden itse. Meidän poni on paras poni, paras juuri meille! Se on äärettömän kiltti ja asiallinen. Rauhallinen ja luottavainen. Sen voi napata laidunlaumasta milloin vain, laittaa satulan selkään ja lähteä maastoon. Ilman pelkoa siitä, pääsekö kotiin ehjin nahoin vai ei. Se on poni johon voi luottaa. Luottaa siihen, että siitä myös tulee mahtava lasten opetusmestari ja ystävä. Tai no, ystäviähän nämä, poni ja lapsi, jo ovatkin.

Meidän poni on poni, johon saa olla tyytyväinen. Siitä saa olla ylpeä ja sitä uskaltaa lämpimin mielin kehua omakseen. Meidän poni on hyvä poni!



22.6.2015

Onko hevoset värirasisteja?


Tallissani on ollut vähän värikirjoa. Ruunikkoa, mustaksi rekisteriin merkittyä ruunikkoa, liinaharjainen rautias, eli liinakko ja rautiaita. Ei erikoisia värejä vaan ihan niitä tavallisia, joita löytyy joka tallista. Joka talvi hevoset tarhailevat kukin omissa tarhoissaan, jolloin vierustoverit ovat jokaisen kavereita, takin väristä riippumatta. Mutta annapas, kun tulee se hetki, jolloin lauma pääsee saman aidan sisään. Ensin tapahtuu se  nokkimisjärjestyksen selvittäminen. Sen jälkeen laumaelämä on varsin leppoisaa. Mutta!


Yksi rautias kahden ruunikon seassa on yksin. Ruunikot vetävät possujunaa ja ovat kuin parhaimmat ystävät, rautias ei siihen kerhoon pääse. Viime vuonna rautias sai hetken helpotusta tosiystävä kuumeeseen toisesta rautiaasta, joka tuli sisäänratsutukseen. Tänä vuonna samalla kaavalla, sisäänratsutettava ruuna oli onneksemme rautias.  


Rautias sai kaverin rautiaasta ja ruunikot vetävät omaa mustasukkaiskerhoaan. Tosiystäviä punaisesta ja mustasukasta ei tule, vaikka ne olisivat kahdestaan laitumessa. Kaikki tulevat väristä huolimatta kyllä toimeen keskenään ja ovat jollain tapaa kavereita, mutta selvästi samanvärisillä on speciaaliliittoja keskenään.


Onko muiden laumoissa havaittavissa värin vuoksi syrjintää? Täytyykö minun joka kesä varautua hankkimaan rautiaalle rautias kaveri ja ruunikolle ruunikko? Painikaveriksi kelpaa kyllä erivärin edustaja ja pahinpaan rapsutuskuumeeseenkin, mutta salaisuuksia ei kerrota väärälle värille, ei vaikka se olisi ainut kaveri koko alueella. 


Kuvissa eriväristen poikien juhannuksen jälkeinen painihetki.

19.6.2015

Onko kisaaminen jokamiehenoikeus?


Postauksen kaikki kuvat Ville Vaurion klinikalta, Ritva Waris-Worlin
 Otin kahvipöydässämme tämän aiheen esille, jolloin mieheni totesi "Älä vaan kirjoita tuosta blogiisi, saat muuten valtavan kasan vihaajia!" Niin, ehkä saankin, mutta toisaalta meneekö ihmisen mieli hevosen hyvinvoinnin edelle? Minulle ainakin hevonen ja sen hyvinvointi voittavat omat haluni kisata ja ylipäätään ratsastaa. Jos hevonen vaatii lomaa, se saakoon sitä. Jos se vaatii jotain muuta, se saa sitä, vaikka keskellä kuuminta kisakautta. Ja vaikka pahoittaisinkin mieleni. 

Suomen ratsastsajainliitto on antanut painosuosituksia hyväksytyille ratsastuskouluille. Pidän itse asiaa hyvinkin tärkeänä, etenkin ponien kohdalla. Liian iso ihminen, edes lapsi, ei kuulu pienen ponin selkään. Ei ole väliä sillä, hallitseeko kroppansa hyvin vai huonosti, se sama paino siellä selässä silti on. Tosin painorajat ovat vain suositus, eikä minulla ole tietoa noudatetaanko niitä ja miten? Pyydetäänkö ratsastajia käymään vaa'alla ennen tunnin alkua? 


Jotkut rotuponiyhdistykset (tietolähteeni ei kerro mitkä) ovatkin ottaneet asian tosissaan ja ehdottaneet myös kilpailuihin painorajoja poneilla kisaajia varten. 

Ehdotukset ovat olleet, ponin säkäkorkeus - ratsastajan paino, seuraavanlaiset
90-100cm - 45kg
101-110cm - 50kg
111-120cm - 55kg
121-130cm - 60kg
131-140cm - 65kg
141-147,5cm - 70kg tai 75kg

Rotuponiyhdistykset ovat  kevään kokouksissa ottaneet asiaan kantaa ja ainakin New forest - ja Connemarayhdistys ovat äänestään 100% vastaan.


Kuuluu kysymys, mitä ihmettä? Miksi? Miksi ponien selkään on ehdoin tahdoin laitettava isompia ihmisiä selkään? Omasta mielestäni nuo esitykset eivät ole edes tiukat, vaan hyvinkin löyhät. Kotti kuuluu 131-140cm sarjaan. Olen miettinyt ja kamppaillut oman kokoni kanssa, olenko liian painava ponille. Pitkä kyllä olen, sen tiedän, mutta asialle en voi mitään. Sen sijaan painolle voin tehdä jotain itsekin, siihen voin vaikuttaa. Tuon kaavion mukaan saisin olla 65kg ja kisata hyvällä omalla tunnolla ponilla, mutta mitä rotuyhdistykset tekevät? Ovat sitä mieltä, että ponin selkään saa huoletta laittaa isommankin ihmisen (painavamman!) Ja minä en edes kuuluu tuohon kymmenlukuun painoni kanssa. Voitte vain arvata, kuinka kuumana kahvipöydässä keskustelu kävi aiheesta. Kun kiivastun jostain itselleni tärkeästä aiheesta, kiivastun siitä todella. Ja rehellisesti sanottuna, minua hävettää nyt yhdistyksen kanta tähän asiaan! Hyvät lukijat, saatte suuttua ja pitää minua itsekkäänä tästä mielipiteestäni, en suutu siitä, mutta silloin haluaisin oikeasti kunnon perustelut, miksi esimerkiksi metrin ponin selkään pitäisi laittaa enemmän kiloja kuin 45kg kisoihin? Tarkoittaa siis sitä, ettei kyse ole kerran käydystä ponin läpiratsastuksesta, vaan sillä myös treenataan säännöllisesti useasti viikossa!


Huomataan vielä sekin, että tässä on kyse ratsastajan painosta. Siihen päälle tulevat auttamatta vielä varusteet. Jokainen, joka on nostellut eri ikäisiä ja eri valmistajan satuloita, tietävät, että niidenkin painoissa on jo valtavia eroja.

Rotuyhdistykset perustelivat kantaansa hyvinkin, saako sanoa itsekkäästi? Ymmärrän ponien koulutuksen. Etenkin pienimmille poneille on vaikea löytää ratsastajaa, joka voi sen peruskouluttaa kokonsa puolesta. Lapsen tehtävä ei ole oppia ja opettaa, vaan pelkästään oppia. Siihen tarvitaan hyvin peruskoulutettu, osaava poni. Maassamme onkin huutava pula 45kg kokoisista shettisratsuttajista. Toisaalta, moniko pienen ponin omistaja olisi valmis maksamaan n. 800€ kuukaudessa puolenvuoden ajan shettiksensä tai muun pienen ponin koulutuksesta? Se tekee lähemmäs viisituhatta euroa, jotta saa nuoren poninsa hyvin sisäänratsastettua ja koulutettua perustasolle. Myydessä sellaisia summia ei yksinkertaisesti saa takaisin. Ei siis ole kannattavaa, ellei koulututa poniaan omaan käyttöön ja tarpeeseen. Etenkin kun naapurin nuori tyttö voi sen "koulutuksen" tehdä ilmaiseksi. Kuinka paljon maassamme on oikeasti hyvin koulutettuja shetlanninponeja? On, on jokunen! (Muistetaan vielä, että vaikka ponin voisikin raa'asti sisäänratsuttaa kuukaudessa tai kahdessa, ei se ole vielä tarpeeksi rutinoitunut hommaansa saadakseen selkäänsä kokemattomampia ratsastajia.)


Tässä kohtaa ei siis perustelut menneet minulle aivan läpi. Maassamme ei ole ongelmaa painon kanssa pienten ponien kouluttamisessa, sillä pieniä poneja ei kuitenkaan laiteta ratsuttajille, ne tehdään kotona omien ratsastajien voimin. 50 kiloisia ratsastajia löytyy joka nurkalta semipienille poneille ja siitä isommille on vara valita jo vaikka miten paljon. 

Perusteluna käytettiin ponibreederssiäkin, jonne tarvitaan osaava ratsastaja nuoren ponin selkään, mielellään aikuinen. Mutta en siltikään pääse laskuissani painolukemiin, jossa tarvitsisi kumota moinen ehdotus. On paljon ponikokoisia aikuisia, ihan ratsuttajinakin itseään elättäviä. Jokaiselle ponibreederssiin osallistuvalle ponille löytyy varmasti riittävän kevyt ratsastaja.


Lopuksi perustellaan nuorison keskuudessa yleistyvää syömishäiriötä. Tiukoilla (mistä kohtaa?) painorajoilla tätä ongelmaa saatetaan jopa lisätä, sen lisäksi, että punnitustilanteet koettaisiin kilpailuissa nöyräättäväksi ja saattaisi jopa johtaa ratsastajan päätökseen lopettaa kisaaminen kokonaan!

Kuuluukin se otsikossa mainittu kysymys, onko kisaaminen jokamiehenoikeus? Onko se välttämätöntä, koolla millä hyvänsä? Onko tärkeämpää pitää huolta siitä, että nuori saa hyvän mielen ja mennä kisaamaan aivan epäsopusuhtaisena ratsukkona, vai pitäisikö jossakin kohtaa miettiä myös sitä kilpakumppania, ponia? Meneekö nuoren tarve - kisaaminen, ponin edelle? Eikö kenelläkään käynyt mielessä, että liian pienen ponin voi vaihtaa suurempaan? Vai ajatteliko kaikki vain sitä nuoren huutavaa tarvetta saada kisata pelkästään hyvällä mielellä. Pettymyksiä kisoissa tulee kuitenkin joskus jo suoritusten vuoksi, tarvitseeko sitä lisätä moisella painorajalla.. 

On totta, että ratsastaja on vain sen treenihetken/kilpailusuorituksen ajan hevosen selässä. Ei kai yksi tunti päivässä pahaa tee? Eihän yksi pääskykään kesää tee. Mutta onko se välttämätöntä, kun vaihtoehtojakin löytyy. 


Sitten on vielä se suuri ongelma, ylipainoiset ponit, joita Suomi on pullollaan. Muiden maiden tilanteesta en tiedä. Ylipaino kuormittaa ponia koko ajan. Poni kantaa taakkaansa 24 tuntia vuorokaudessa. Sen sijaan, että ponin kokoon nähden ylipainoista ratsastajaa poni kantaisi vain tunnin. Mutta miksi meidän olisi valittava toinen, kahdesta pahasta? Se on totta, että ylipainoiset ponit olisi saatava laihdutettua. Ylipaino on eläimille yhtä haitallista kuin ihmisillekin. Ja vaikka Haloo Helsinki laulaakin sanoin "yksinäisyys on vaarallisempaa, kuin ylipaino" ei ylipaino ole suvaittavaa laumassakaan elävälle ponille.

Anteeksi jos joku pahoitti mielensä, se ei ollut tekstin tarkoitus. Tarkoitus on vain ottaa kantaa tähän aiheeseen, josta olen täysin eri mieltä, kuin rotuyhdistyksen kokouksessa ollut jäsenistö. Totta, olisin voinut olla itse mukana, äänestämässä yhdellä äänellä vastarintaan. En ollut, myönnän sen. Ensivuonna olen! Hyvässä mielessä käyty keskustelu aiheesta olisi suotavaa!
  
* Tietolähteenä aiheeseen oli Suomen New Forest -poniyhdistyksen jäsenlehti 1/2015

HYVÄÄ JUHANNUSTA KAIKILLE!

Nemo patsastelee oman kameramme edessä!


16.6.2015

Yhteistyö Gneisan kanssa




Elämäni ensimmäinen yhteistyökumppani blogilleni on Gneisa. Gneisa myy luontaistuotteita eläimille ja ihmisille. Valikoimista löytyy keraamiset tuotteet Back on track ja W-healing. (Kesäkuun ajan kaikki back on track -tuotteet -20% Tarjous kannattaa ehdottomasti hyödyntää! Huom. kaikki hevostuotteet saatavilla, laita suoraan viestiä info@gneisa.fi mikäli haluamaasi tuotetta ei löydy nettikaupasta! Tilauksesta myös tuotteet ihmisille ja koirille. )

Gneisan valikoimista löytyy Better Choice -yrttisekoitukset ja irtoyrtit hevosille sekä Chia de gracia luonnonrehuseokset, hevosen luonnolliseen hyvinvointiin, vatsan kautta. Unohtamatta Makanan MSM-jauhetta. Better Choice yrttisekoituksissa ei ole säilöntäaineita eikä suolaa. Yrtit ovat pakattu muovipusseihin. Mukana on tuoteselostus, jossa sisältö on mainittu 100%. Yrteistä löytyy apu moneen ja korvike useimmille teollisille rehuille, jotka sisältävät synteettisiä ainesosia.
 
Gneisalta löytyy myös luonnollinen vaihtoehto suolalle - Himalajasuola. Ruususuolaksikin kutsuttu suola on puhdasta, käsittelemätöntä suolaa, toisin kuin valkoinen suola. Himalajasuola on hyvin mineraalipitoista ja ainakin meidän hevosille hyvin maistuvaa. 

Valikoimista löytyy myös ulkoiseen hyvinvointiin pihka- ja tervatuotteita sekä linimenttejä ja paljon muuta! Nettikauppa on auki 24/7 joten ostoksia voit tehdä koska vain.

Saimme Simolle ensimmäisenä kokeiluun Better choice Detox 1 ja 2 -puhdistuskuurit, joista tulossa lisää infoa, kunhan läsipää on saanut kuurit syötyä. Yritän kirjoittaa kokemuksiani yrteistä mahdollisimman kattavasti. Yrttien ja luonnontuotteiden käyttö hevosen ruokinnassa on minulle uutta ja olenkin innoissani tästä yhteistyöstä, jossa pääsen avartamaan maailmaani ja hevosteni hyvinvointia minulle ennestään tuntemattomilla hoitotuotteilla.

15.6.2015

Verta itkevä poni


Olimme eilen lähdössä ponitreeneihin eli ratsastamaan, kun laitumelta vastaan käveli yllättävän kiltisti kiinni antava poniotus. Syykin selvisi hyvin pian, sillä ponin silmänalus oli täysin veressä. Ensin näin vain alempana olevan reiän sekä verisen silmän, joka oli todella pahan näköinen. Pienen puhdistusoperaation jälkeen kuitenkin silmä näytti täysin ehjältä, mutta alaluomi oli kokenut kolhun. Nopeasti pieni pähkäily. Mikä viikonpäivä on? Sunnuntai. Missä eläinlääkäri on? Todella kaukana! Ja mitä silmälle voisi tehdä? No eipä juuri mitään.

Soitin kuitenkin päivystävälle eläinlääkärille. Pakko myöntää, ettei silmän anatomia ollut hallussa, oikeastaan kummallakaan hirveän hyvin. Olikin helppo siinä selittää missä haava on. No ei ainakaan silmässä! Nopeasti siinä mietimme, että hän voi käydä katsomassa silmää, jos saamme siitä paremman mielen ja hyvä omistaja -statuksen, muttei hän kyllä sille sen enempää voi tehdä kuin me itsekään. Laitoin vielä kuvaviestillä ylläolevan kuvan eläinlääkärille, jotta hän sai katsoa ponin silmää etänä. Totesikin heti, että kyllä silmä näyttäisi ehjältä. Kyynelkanava on ainut, joka on voinut vioittua, muttei sillekään pysty mitään tekemään. 

Siispä hoito-ohjeeksi puhdistus kolme kertaa päivässä ja kipulääkettä sai myös antaa, kun meiltä kaapista sellaista löytyi. Täytyy vain tarkkailla, ettei ala märkimään tai punottamaan, jolloin tarvitsemme antibioottisen silmätipan avuksi. 


Tänään sain eläinlääkäriltä uuden kyselyn, miltä silmä näyttää, joten päätin taas päästä helpolla ja napata kuvan siitä. Tässä siis puhdistamattomana, juuri puhdistusta varten sisälle otettu ponipoika. Nyt haava on paljon selvemmin näkyvissä. Eläinlääkärin mukaan näytti oikein "hyvältä", joten silloinhan sen on oltava ihan hyvä. Hurjaltahan tuo näyttää, mutta ilmeisesti paranee omineen.

Toisilla meistä on rankemman puoleinen viikonloppu takana. Kuvathan ovat tosiaan napattu kännykälläni, joten laatu on sen mukaista. En viitsi kiusata ponia enempää, lähtemällä kuvaamaan silmää järkkärillä. Eiköhän tuossa ole jo riittävästi kiusaa yhdelle nuorelle.

14.6.2015

Ville Vaurion kouluratsastusklinikka


© Jenni Santanen
 Perjantaista 12.6.15  Playsson.netin järjestämää Ville Vaurion kouluratsastusklinikkaa ja koko reissua on täytynyt hieman sulatella. Mitä siitä kirjoittaisi? No ainakin se oli elämäni tähän astisista valmennusreissuista pisin. Himpun vajaat 700km ja aikaakin kului noin 13 tuntia sekä tietenkin lisäksi kaikki se valmisteluun kulutettu aika. Oliko reissu sen väärti? Ehdottomasti!

Myönnettäköön, jokainen osaa katsoa karttaa, laskea kilometrejä ja todeta minun olevan aivan väärässä. Virolahti-Hämeenlinna -väli ei millään ole 350km. Mutta me teimmekin pienen koukkauksen matkan varrella, Simon kasvattajan luona ja otimme kyytiin "pienen" kolmivuotiaan rautiaan ruunaan. No pieni se ei ole, mutta väri, ikä ja sukupuoli täsmää! Rautiaiden tuloa ei voi estää..

Simo ja uusi tuttavuus saivat hetken tutustua tarhassa toisiinsa, ettei kopissa tarvitse tuttavuutta tehdä. Ja tokihan Simo sai esitellä itseään kasvattajalle "minusta on tullut näin iso ja hieno!" Oli letit ja kaikki ja hevonen puunattu edustavaksi. Toisin kuin metsäläiskaverinsa.

© Jenni Santanen
Matka jatkui hyvin nopeasti kohti Aulankoa, sillä olimme vähän myöhässä aikataulusta. Aulangolle saavuimme kuitenkin ihan ajallaan. Metsäläinen sai avartaa maailmaa ja käydä pyörähtämässä maneesin tallissa, sen aikaa kun Simon kanssa valmentauduttiin.

Olimme ryhmässä nuoret hevoset. Itseasiassa olimme ryhmämme, neljän ratsukon seasta, joukkomme nuorimpia. Sekä hevonen, että ratsastaja. Meidän ryhmällä aloitettiin koko klinikka ja kyllä jännitti. Jännitin jo koko viikon, mietin millä verukkeella peruisin osallistumiseni. Torstaina kuvittelin hevoseni tahdittavan, mutta  vain kuvittelin. Ei sillä, ettenkö olisi halunnut osallistua tapahtumaan. Tottakai halusin. Mutta minua pelotti ihan valtavasti. Mitä jos Simo taas säikähtää, heittää minut selästä tai tekee jotain? Pelkäsin ihan tolkuttomasti jo etukäteen kaikkea. Mutta jotenkin vain uskalsin lähteä. Ehkä siksi, että meidän täytyi käydä mehtäläinen hakemassa. En siis voinut perua monen ihmisen kanssa sovittuja aikatauluja. (Vaikka ehkä hellällä kaasujalalla yritinkin myöhästyä, tiedostamatta?)

© Jenni Santanen
Piha-alueella varusteet päälle. Simo käyttäytyi varsin asiallisesti, ei turhia hötkyillyt eikä hermoillut. Satulahuopa pysyi selässä sen aikaa, kun hain satulaa kaapista. Sain suojitettua ratsuni hyvin ja kuljetuspintelitkin käärittyä jaloista, ilman väistöliikkeitä. Hevonen seisoi siis varsin mallikkaasti paikallaan. Joka uusissa paikoissa on suoranainen ihme.

Mieheni lähti taluttelemaan Simoa maneesiin, siksi aikaa kun itse laitoin varusteita päälleni. Onneksi! Sillä hevonen oli saanut paskahalvauksen nähdessään kävelykoneen käytössä. Onnekseni en ollut sitä tilannetta näkemässä, olisin muuten jänistänyt. Yritin kysellä miten hevonen reagoi paikkoihin, kunnes tajusin, että katsomo on pitkällä sivulla ja toinen sivu on yhtä pitkää peiliä. Siis apua! Hevosen ulkosilmäkulmassa vilistää kokoajan juoksevaa kuvaa! Kyllä, ruokin pelkoani ja jännitystä mielessäni jokaisella asialla. Sen sijaan, että olisin miettinyt hyviä asioita, kuten rauhalliselta vaikuttavia treenikavereita, hyvän kokoista maneesia tai jotain muuta, mietin vain kaikkea negatiivista. Etsimällä etsin kaikkea sellaista, mihin hevoseni voisi reagoida. Ai miksi? Pakkohan minun on! En Laaksolla älynnyt tehdä tarkkaa tutkimustyötä ympäristölle, ennen selkään nousua. En aio samaa virhettä toiste tehdä. Vaikka se tarkoittaisi sitä, että koko päivän kestänyt reissu olisi ollut turha. 

© Jenni Santanen
Vielä selkään noustessakin sanoin miehelleni, että tulen heti alas ja homma loppuu samantien, jos hevonen alkaa pelleillä. Kävelin selästä käsin, taluttajan avustuksella maneesia ympäri. Kun hevonen alkoi tuntua jollakin tavalla rentoutuneelta, annoin luvan päästää irti, mutta koskaan mieheni ei saanut lupaa lähteä ratsastusalueelta pois. Aivan kuin hän olisi pystynyt tekemään maastakäsin, maneesin toisesta päädystä yhtään mitään, jos hevonen jotakin alkaa tekemään. Mutta se henkinen tuki ja turva, tieto siitä, että homman saa jotenkin haltuun, jos jotain käy, oli tärkeä.

© Jenni Santanen

Villen kanssa vaihdettiin muutama sananen, ennen valmennuksen alkua. Kerroin, että hevonen on nelivuotias, säikähdyksiin taipuvainen ja sen, että heitimme voltin selällemme Laaksolla. Sekä sen, että itseäni jännittää nyt tilaisuus ihan älyttömästi Laakson tapahtumien takia. Ville rohkaisi, sanomalla, että tällaisten hevosten kanssa pitää juurikin antaa aikaa katsella ympärille. Monesti virhe tulee siinä, että hevosta lähdetään ratsastamaan ravissa tai laukassa, jottei se katselisi ja kyttäilisi, eikä ehtisi nähdä mörköjä, mutta se on väärä tie. Tällaisen kanssa kuuluu nimenomaan kävellä, antaa katsella ja tutustua rauhassa, jotta hevonen rentoutuu.

Penina esitteli vielä yleisölle ratsukot. Olimme etukäteen laittaneet pientä infoa itsestämme. Itse laitoin sellaisen sepustuksen, että täytyi ihan ihmetellä, kuinka Penina oli saanut siitä koottua kasaan sellaisen infopaketin meistä. 


© Jenni Santanen
 Pian aloittelimmekin ravissa. Ville katsoi vähän aikaa hevosiamme ja kertoi hyviä puolia siitä mitä meissä näki ja antoi vinkkejä ongelmakohtiin. Simon kanssa mm. siihen, että vaikeista ja pelottavista asioista pääsemme helpoiten ohi ajattelemalla vähän avotaivutusta ja asettamalla hevosta poispäin pelokkeesta. Ja kuinka saan sen oppimaan sisäpohkeen ympärille taipumisen, johtamalla ulkokädellä reilusti ulospäin ja käyttämällä jalkaa reilusti, eikä vaan jäädä painamaan ilman reaktiota. Etenkin laukannostoissa, sillä Simo nosteli ensin vääriä laukkoja ja painoi itseään täysin sisäpohjetta vastaan.

Ville kehui Simon käyntiä sekä ravia. Käynti kulkee koko kropan läpi, hevonen astuu hyvin alleen ja on aktiivinen. Passimaiseen taipuvasta yliaktiivisesta käynnistä olemme pääsemässä pikkuhiljaa eroon. Ravissa hevosella on hyvä tahti ja kaikkinensa hevonen on omalla tasollaan. Osaa eteenpäin ja pidättävät avut, sekä kulkee oikeinpäin. Nyt täytyy vain aloittaa se taivuttaminen!

© Jenni Santanen
 Kun olimme saaneet näytettyä kumpaankin suuntaan kaikki askellajit, jaettiin meidät kahteen ryhmään, joista toinen ryhmä meni maneesin toiseen päätyyn odottelemaan. Hetken aikaa työskentelimme ympyrällä ravissa ja laukassa, kumpaankin suuntaan. Vähän harjoitusraviakin, jossa lainasatulani saikin jo palautetta karmeudestaan! Ja sitä se todella on. Tärkeintä on minun muistaa ratsuni kanssa, etten missään nimessä jää millään kohtaa liikettä vastaan, vaan päästän liikkeen läpi kropastani. Hevosellani on iso, tahdikas ja voimakas ravi, jossa on lennokkuutta ja joustoa. Sitä ei saa pilata omalla tekemiselläni.

© Jenni Santanen
Simo sai paljon kehuja, mutta pientä miinusta koosta. Pienihän se on, mutta se on minun onneni. Ilman sitä, meillä ei olisi tätä hevosta! Kaiken kaikkiaan klinikka oli todella onnistunut ja antoisa. Mitään salatiedettä ei sielläkään jaettu, vaan ihan perusasioita ja jokaisen omia ongelmakohtia ratkottiin ja Ville antoi työkaluja tulevaisuudelle. Hän painotti myös sitä, että on ihan sama, istuuko satulassa vai onko kevyessä istunnassa, hevosen selässä on saman verran painoa. Liike on tärkeintä päästää kropan läpi.

© Jenni Santanen
Kotimatkalle lähdimme heti meidän valmennuksen jälkeen, sillä Simolle ei ollut karsinapaikkaa ja pitihän kotiin keretä saman vuorokauden aikana. Hevoset matkustivat hienosti ja mehtiläinenkin, jolle ei vielä olla keksitty nimeä, on kotiutunut hyvin.

© Jenni Santanen
 Villestä jäi valmentajana varsin positiivinen kuva. Hän oli rehellinen ja kertoi asiat ymmärrettävästi sekä hauskasti. Ville sanoikin lopuksi, että seuraavan kerran, kun nähdään (ja mehän varmasti nähdään!) täytyy hevosen osata taipua sisäpohkeen ympäri, hyvin!

© Jenni Santanen

© Jenni Santanen

© Jenni Santanen

Video on jaettu kahteen osaan. 



11.6.2015

Valmistelua laukkaan ja vastalaukkoja



Viikko aloitettiin poneilemalla. Kotti sai pitkästä aikaa satulan selkäänsä. Voi apua! Poni on paisunut kuin pallokala, laitumella ollessaan. Satula, joka on pari kertaa ponin selässä ollut, oli jo fiksausta vailla. Nyt onneksi selvittiin vain vaihtamalla vyö vastinhihnoissa reunimmaisiin. Aiemmin se on kiinnitetty kahteen taaemmaiseen vastinhihnaan. Itkuhan tässä kohta tulee, näiden satuloiden kanssa. Toista odotellaan tehtaalta takaisin ja toinen alkaa pian puristamaan..

Kentälle pääsimme mutkattomasti, vaikka mönkijä pörisikin lähistöllä. Ajattelin sen kuitenkin aiheuttavan ponissa pientä epäröintiä, jos olisin selässä, jonka takia teimme ensin maastakäsin harjoituksia, tuntumaa ja puolipidätteitä kerraten.



Lopulta nousin ponin selkään, kun pelottava pörriäinen oli päässyt näköetäisyydelle. Kotti on aika hyvin oppinut seisomaan paikallaan selkään nousussa, joten sen kanssa yksin työskentely on mutkatonta. Käynnissä poni on jo varsin mallikas ratsu, hakee ajoittain kuolaintuntumalle. Ravissa on kuitenkin vielä todella paljon epäröintiä. Ponilta puuttuu varmuus ja rutiini. Ravista ei vielä löydy luonnollista eteenpäin pyrkimystä ratsastajan kanssa ja poni tiputtaa helposti käyntiin. Mutta eihän sillä kilometrejäkään ratsuna ole kovin paljon. Lisää rutiinia ja harjoittelua vain. 



Ponin kanssa laukkatyöskentelyyn on vielä matkaa. Minulle itselleni, ne ensimmäiset laukka-askeleet ovat jotenkin tärkeä hetki. Hyvin itsevarman ja omaksuvan hevosen kanssa ne tulevat vastaan hyvinkin aikaisin ratsun uralla. Mutta tällaisten epävarmojen kanssa täytyy pohja rakentaa hyvin, ettei ensimmäinen laukka-askel ja sen myötä tasapainotus säikäytä nuorta liikaa. Poni on erittäin herkkä ratsastajan liikkeelle ja tasapainolle. Se ei kestä vielä yhtään ylimääräistä liikettä, ei heilumista eikä muutakaan, jota laukka väistämättä tuo tullessaan. Raviin täytyy saada ensin ponin itseluottamus kohdilleen, ennen kuin siltä vaaditaan enempää uusia asioita.




Ponin jälkeen oli Simon vuoro. Vaihdoin edellisiltana suitsiin ensimmäisen ostokseni otsapantojen saralla. Ostin sen jo portaalin tapaamisessa Just Dressagelta, mutten ole raaskinut käyttää sitä. Viime yönä näin jo untakin, että se oli mennyt rikki! Kylläpä on suuri vaikutus pienellä asialla, kuten otsapannalla, joka sai tästä tylsän näköisestä hevosesta heti paljon paremman näköisen. (Tylsään blogin sisältöön sillä ei ole vaikutusta!) Simon kanssa ratsuilemaan lähdimme pienellä jännityksellä. Edellispäivänä kentällä tapahtunut muovipussiterapia vähän jännitti, minua. Miten se hevonen siellä kentällä nyt toimisi, vaikkei pelokkeita löytynytkään.



Simo veti kuitenkin pisteet kotiin, olemalla varsin asiallinen hevonen. Meillä oli pitkä alkuverryttely käynnissä, sillä hevoset olivat olleet koko päivän tarhoissa ja tallissa, ukkosen takia. Tarkoitus oli ottaa vain askellajit läpi, sellainen rento ja kiva ratsastelu, ilman sen kummenpaa. Mehän ei koskaan tehdä sen kummenpaa, vain rentoa fiilistelyä. Niinpä ravailimme vähän ympyröitä. Hevonen taipui kivasti kummassakin suunnassa. Simon ongelma on vasemmassa kierroksessa heittää kulmissa pylly ulos, jolloin kropassa ei tapahdu taivutusta. Oikeassa kierroksessa hevonen jopa taipuu liikaakin. Nämä suoruus- ja symmetrisyys asiat ovat niitä koko elämän kestäviä projekteja.


Ensimmäinen laukka, oikeassa kierroksessa, tuli puoliksi vahingossa, mutta se oli vähän oma mokani, joten ei siitä hevosta saanut rangaista ottamalla laukkaa alas. Laukka tuntui varsin hyvältä. Siinä oli sitä jotain, joka sai samantien minut muuttamaan treenikuviota. Muutaman myötälaukka kierroksen ja ympyrän jälkeen teimme ison täysikaarron pitkän sivun keskikohdalle ja jatkoimme vastalaukassa. Tarkoitus oli ottaa ravia ennen kulmaa, mutta pidätteet eivät menneet loppuun asti. Hevonen laukkasi vastalaukassa koko lyhyen sivun, joka meillä on siis oikeasti lyhyt ja vaativa tähän hommaan. Ja lyhyen sivun jälkeen kurvasimme lävistäjälle kohti myötälaukkaa. Simon ensimmäinen vastalaukka ja täysin tyylipuhtaasti! Tämä täti oli niin ylpeä hevosestaan, joka pystyi tekemään noinkin vaativan asian, juurikin kentän kapeuden takia, noin hyvin. Ponikokoiselle ja pienilaukkaiselle kenttä on vielä varsin ok, ensimmäisiin vastalaukkaharjoituksiin, mutta Simon kokoisella laukka-askeleella tuo on auttamatta liian kapea. Tai niin luulin. Olin kaavaillut ensimmäiset kunnon vastalaukat tehtäväksi maneesiin, jossa on leveyttä reilusti.


Jottei vahvempaa laukkaa treenattaisi yhä vain vahvemmaksi, oli harjoitus tehtävä myös toiseen suuntaan. Ensin ihan vain myötälaukkaa, jonka jälkeen samanlainen kuvio, täysikaarron kautta suunnan vaihtoon. Simolla on tapana, etenkin laukassa, kiihdyttää vauhtia, kun tehtävä vaikeutuuu, niin tässäkin tapauksessa. Tuloksenä lähes tyylipuhdas vaihto. Uusinta yritys, ensin vähän helpottaen tehtävää, siirtyminen raviin ennen päätyä, sillä en tahdo hevosen tarjoavan vaihtoja ilman pyyntöä. Ja vielä kerran, niin että vastalaukassa pääsimme myös lyhyen sivun. Mutta teimme nyt aivan toiseen päätyyn vastalaukkakuvion. Jostain syystä se tuntuu olevan jokaiselle hevoselle helpompi, että vasemmassa laukassa tehdään portin puoleisessa päädyssä. Onnistuneen suorituksen jälkeen vähän laukkaa eteen ja loppuverryttelyn kautta talliin, jälkihoitoon. Eli pesulle ja jalkojen kylmäykseen.


 Ja video vaikeamman kierroksen harjoituksista.