Blogi       ::       Gottfrid       ::       Hillside Forgotten Gold       ::       Muistoissa       ::      

26.5.2016

Valot pimeyksien reunoilla ovat harvassa..

..Mutta olemassa!


On hienoa voittaa, mitä vain. Mitä suurempi voitto, sitä paremmalta se maistuu. Aina ei kyseessä tarvitse olla kilpailu, riittää että tekee jotain, johon ei ihan aina uskonut pystyvänsä. Jotain, millä on itselle suuri merkitys. Ja miltä nyt tuntuu?? - sanoin kuvailemattoman hyvältä!


Vaikka sainkin vain pisaran merestä, olen niin onnellinen, että tällä pisaralla jaksaa taas todella kauan. Se on kuin uusi voimavirta, valkea piikki elämän harmaissa ja tummissa sävyissä.  Jos tilanne olisi normaali, ei hevosen ravaaminen saati laukkaaminen saisi olla sen kummenpi asia, kuin paskominenkaan. Toki hevosen elämän ensimmäiset kakat sekä askeleet ratsastajan kanssa näissä askellajeissa voisi olla jonkinmoinen riemuvoitto. Mutta minullahan on jo viisivuotias, näihin asioihin vuosia sitten koulutettu hevonen. Toisaalta meidän tilanne ei olekaan normaali. Ei ole normaalia, että syntymästään liikkumaan rakastunut hevonen lopettaa liikkumisen kokonaan. Laukkaa rakastava otus ei suostu ottamaan askeltakaan hidasta käyntiä nopeanpaa askellusta. Mahahaava on yleistä, niin ennen vanhaan, kuin tänä päivänäkin. Muotitaudiksi se on tullut vain sen takia, että nykyisin vaivan pystyy diagnosoimaan ja hoitamaan. Ennen on ollut vain kilttejä ja kurittomia hevosia, vailla tietoakaan siitä, että kuritonkin olisi oikeasti kiltti, mutta kipu saa sen tuhmaksi.


Olin joskus rohkea ratsastaja, mutta nyt en ole. En etenkään kilometrien päähän valkeana loistavan läsipään kanssa. Toisaalta rohkeuden puute on antanut minulle enemmän tilaa tunteelle ja kuuntelulle. Jos ja kun hevonen vaikuttaa kurittomalta, rohkea minä olisi laittanut hevosen enemmän töihin. Jos ollaan tuhmia, tehdään aresti tunteja, koska tuhma ei saa olla. Mutta vähemmän rohkea minä kuuntelee hevostaan. Tuhmalla lapsellakaan ei kaikki ole kunnossa, jos sen on kiusattava muita ja oltava tuhma. Silloin ongelmia ei korjaa tunti jälki-istunnossa. Yleensä se vain pahentaa asiaa. Ja kun hevosellani on tarve olla tuhma, on parempi selvittää syy, sillä tuhmuus on aina seurausta syystä, se ei koskaan ole syy itsessään. On kai väärin sanoa, mutta pidän pelkoani rikkautena, sillä se avaa minulle ovia muihin suuntiin. 

Simon oli aika ottaa taas satula selkään. Pieni aavistus mielessäni oli jo hevosta varustaessa. Intuiitio, joka sanoi, että tästä tulee vielä hyvä päivä. Hevonen oli levollinen, melkein nukkui, kun satuloin sitä. Edes mahavyön kiinnitys ei aiheuttanut korvien kääntymistä lukuun ottamatta yhtään mitään. Ja kentälle perässäni kulki varsin rento olento. 


Selkään noustuani lähdimme kävelemään eteenpäin. Aivan ensimmäiset askeleet vaikuttivat hieman huteran tuntuisilta, sellaisilta, että hevonen on johdattanut minut harhaan tai olen lukenut sitä koko ajan väärin. Sellaisilta, että kohta on herne tukkinut ruokatorvenkin. Mutta se fiilis kesti vain muutaman ensimmäisen askeleen. Ehkä unohdin hengittää.. 

Matka jatkui ensin käynnissä tovin jos toisenkin. Löysin ohjin, puolipitkin ohjin ja lopulta ohjat tuntumalla. Lähtötilanteeseen nähden, jossa hevosta pystyi ratsastamaan vain löysin ohjin, olemme tulleet jo pitkän matkan eteenpäin. Voin jo käynnissä ratsastaa, vaikuttaa hevoseen. Kääntää sitä, pyytää hidastamaan ja hieman eteenpäinkin. Niin pieniä, mutta oikeasti ihan valtavan isoja asoita, mutta niitä arkipäivän itsestään selvyyksia oppii arvostamaan vasta sitten, kun ne eivät enää ole itsestään selviä. 
Ravi lähti käynnin tavoin liikkeelle, ensin huterasti tunnustellen. Pyysin ehkä aavistuksen liian aikaisin hevosta ravaamaan myös lyhyen sivun, sillä herne tukki hetkeksi hengitystiet. Muutama etuosan kevennys ja pieni ympyrän kääntö kuitenkin saivat herneen tippumaan kentän hiekkojen joukkoon, jonka jälkeen allani oli kuin eri hevonen. Sain pieniä palasia siitä hyvän mielen hevosesta, jonka minä omistan. Hevosesta, joka haluaa liikkua allani, joka haluaa tehdä kanssani yhteistyötä, tanssia kanssani. Pitkään aikaan en ole tuntenut hevostani niin kevyenä ja pehmeänä. Niin halukkaana ja samalla varman oloisena siitä, että me todellakin mennään ja askelta seuraa seuraava askel. 


Koska tunne ei kestänyt vain yhtä askelta tai yhtä pitkää sivua, vaan seurasi mukanamme kummassakin suunnassa, joku järjen ääni käski siirtää hieman sisäjalkaa eteenpäin. Simo on oppinut hyvin  nopeasti nostamaan laukan pelkästään sisäjalan siirtämisestä eteenpäin ilman, että jalkaa edes käytetään sen enempää. Tässä kohtaa se on todella kiva asia, sillä saan testattua ilman painetta hevosen halukkuuden siirtyä laukkaan. Toisaalta, jos hevonen ei ole halukas laukkaamaan, se ei kuitenkaan pahastu siitä, että jalkani siirtyi, sen sijaan kuin se pahastuisi pohkeen käyttämisestä. 


Olin aika varma, ettei hevoseni kuitenkaan lähde tähän pieneen signaaliin mukaan ja nosta laukkaa, mutta väärässä olin. Hevoseni nosti laukan, tosin pukkien ja hyppyjen kera. Mutta pääasia oli kuitenkin se, että koko pitkä sivu edettiin laukan tapaisella pomppuhyppelyillä eteenpäin, eikä hevonen jäänyt paikalleen pomppimaan kiukkuisena. Tunteellinen minäni sanoo, että hevoseni olisi halukas jo laukkaamaan, mutta se ei ollut aivan varma vielä siitä, onko se kivutonta ja miellyttävää. Sillä ei kuitenkaan ollut ollenkaan sellainen ajatus, että se olisi kiukutellut hyppiessään kolmitahtista pomppuloikkaa eteenpäin, vaan enemmänkin hämmentynyt siitä, että nyt tosiaan mennään laukkaa. 



En kuitenkaan halunnut ahdistaa ratsuani liikaa, sillä meidän flow ei kestä diktatuuria, meidän menossa vallitsee täysi demokratia, enkä halunnut tuottaa hevoselleni tunnetta, että väkisin yritän luotsata meitä johonkin, johon emme ole täysin valmiita. Vaihdoimme kuitenkin suuntaa ja jatkoimme hetken ravissa, kunnes hevonen totesi, että nyt ollaan valmiita; laukataan! Ja niin me laukattiin etenpäin, ilman pomppuja ja hyppyjä. Tosin tämä ratsastaja kyllä hyppi hikisen kypäränsä sisällä ilosta ja onnesta. Minä niin rakastan tuota hevosta, niitä tunteita, joita tuo hevonen antaa minulle. Täytyy vain antaa aikaa, uskoa tulevaan ja nauttia hetkistä, joissa on nautittavaa!


25.5.2016

Ponin muotoinen otus kehittyy

 
 
Kotti on ottanut taas suuren harppauksen ratsun saloihin - vastalaukka. Vastalaukka on siitä hauskaa, että pienelläkin treenillä se kehittää hevosta  paljon mm. tasapainon ja laukan laadun osalta. Tasapainon parantuessa myös ratsastettuvuus paranee kuin itsestään. Etenkin raakojen ratsujen kohdalla, joka Kotti vielä ehdottomasti on, muutokset parempaan tuntuvat suurilta harppauksilta. 

Kottin kanssa olemme saaneet muutaman ihan kivan treenikerran aikaiseksi. Ne ainoat kerrat, kun olemme treenanneet. Olen ollut vähän laiska, mutta täytynee muistaa, että poni on vasta neljä, eikä ihan oikeasti virallisesti vielä sitäkään. Voin siis hyvällä omalla tunnolla antaa ponin olla ja unohtaa treenit ja seuraavien kilpailujen lähestymisen päivä päivältä, sillä poni on kyllä sinällään valmis, vähän hienosäätöä vain vailla. Voimaa, tasapainoa ja rentoutta emme sen enempää saavuta hiki otsalla treenaten, joten on aivan sama antaa ponille aikaa. Ponilla on myös ollut vatsa muutaman päivän hieman löysällä, jonka takia on ollut hyvä, että se on saanut olla rauhassa. En tiedä vaikuttiko siihen laitumen vaihto vai mikä, sillä samaa heinää koko pelto on täynnä, mutta se nyt on ollut ainut asia, mikä on ponin elämässä muuttunut.
 
 
Kun vihdoin kaivoin ponin laitumelta treeneihin asti, ehkä enemmänkin sen takia, että täytyi päästä sovittamaan uusia suitsia, olin varsin tyytyväinen ponin olemukseen. Kotti kerää lomilla paljon ylimääräistä energiaa, jota se sitten ratsain purkaa kiireellisyytenä ja hätäisyytenä, sekä sillä, että joka väliin tarjotaan laukkaa. 

Ravissa poni tuntuikin taas kamalan hätäiseltä ja töpötti lyhyin askelin eteenpäin, mutta laukka tuntui varsin toimivalta. Olen muutaman kerran ratsastanut ponilla lyhyen laukkalävistäjän ja vastalaukkaa uraa pitkin kulmaan asti, jossa olemme siirtyneet raviin. Poni on suoriutunut tehtävästä melkolailla helposti, joten kunnon verryttelyjen jälkeen päätimme taas treenata hieman vastalaukkaa, jolloin poni joutuisi keskittymään ratsastajaan paljon enemmän, kuin vain hössöttämään ympäriinsä. 



Ensin meillä oli hieman suunta hakusessa, sillä poni olisi halunnut mennä uraa pitkin, eikä millään kääntyä lävistäjälle päin.. Uusinta yrtityksellä ja paremmilla ulkoavuilla sain ponin käännettyä haluamalleni linjalle eli lävistäjälle. Kun tehtävä vaikeutuu, vauhti lähtee helposti kiihtymään, jolloin tehtävä ei ole millään tavalla hyödyllinen. Ensin teimme vasemmassa laukassa, joka tällä kerralla oli Kottin vahvempi laukka. Poni on vielä niin keskeneräinen, että sen puolierot vaihtelevat päivittäin. Eilen huonompi puoli voi tänään olla selkeästi parempi puoli, jonka vuoksi puolieroja en niinkään ajattele "heikko ja vahva" vaan treenaan ponia monipuolisesti kumpaankin suuntaan. 



Vasemmassa laukassa sujui lävistäjä ja sen jälkeinen pitkällä sivulla suoritettu vastalaukka niin hyvin, että päätin jatkaa vielä kulman läpi. Poni tuntui edelleen säilyttävän tahdin ja tasapainon, joten ratsastin vielä lyhyen sivun toisenkin kulman laukassa, josta jatkoimme lävistäjän kautta myötälaukkaan. 

Oikeassa kierroksessa meillä oli hieman tasapaino-ongelmia, sillä pidätteistä huolimatta vauhti lähti kiihtymään vastalaukassa lyhyellä sivulla, jonka seurauksena tasapaino horjui ja poni vaihtoi laukan. Kaksi kertaa saimme laukanvaihdon, ennen kuin sain pidettyä paketin sen verran kasassa, että saimme onnistuneen vastalaukan lyhyen sivun läpi myös oikeassa laukassa. Hyvä puoli vaihdossa oli se, että poni vaihtoi puhtaasti sekä takaa että edestä, eikä jäänyt ristilaukalle, joka sillä helposti on tapana tehdä luonnostaan. 
 
Lisää treeniä vain, kyllä tästä vielä oiva kouluratsu tulee. 
 
 
Ja mitä tulee uusiin suitsiin, olen rakastunut! Pienen ja vähän suuremman etsinnän jälkeen löysin haluamani suitset ja niitä satuttiin vielä valmistamaan myös ponin koossa. Astetta enemmän kouluratsu. Kyllähän jokaisesta turpahihnasta täytyy pystyä peilailemaan. 


 


 

21.5.2016

Tänään todellisuus ei ollut niin masentavaa

Eilen illalla hevoseni painoi päänsä syliini, aivan kuin sanoen 
"älä huoli, kyllä me tästäkin selviämme yhdessä"


Päivässä kerkeää tapahtua paljon. Viikossa vielä enemmän. Elän hiljaiseloa hevosteni suhteen blogissa, salailenko jotain? Peitän totuuksia ja tuon julki vain hyviä ja onnistuneita päiviä?! Niin se sitten ehkä on. Tai sitten yksinkertaisesti kasvava paskakasa niskan päällä ei motivoi kirjoittamaan julki sitä, mitä meillä on tapahtunut. Kuka haluaa kirjoittaa päivästä toiseen nasevaa valitusta ja loputonta ongelmien määrää? 

Kyllä, sen tiedän, että niistä teksteistä tulee ne "hittituotteet" ne joita luetaan ja kommentoidaan kaikkein eniten. Koska onhan se kiva lukea, kun toisella menee huonosti. Sen sijaan onnistumisia ei useinkaan noteerata millään tavalla. Mutta ai että, on kiva avata suunsa myös kommenttikenttään nasevasti ja näsäviisaasti silloin, kun kerron avoimesti ongelmistamme. Usein saan mielipuolisen-, paskan ihmisen diagnoosin, joka suorastaan rääkkäämällä rääkkää hevosiaan ja etsimällä etsii vikaa hevosesta, koska ei voi myöntää olevansa täysi paska itse. Kiitos tästä kaikesta, tämä on nyt tiedostettu ja sisäistetty lopullisesti. Olen paska, mitä sitten? Tuletko ja ostat (rahalla, tottakai) hevoseni minulta pois, jotta se, mikä niistä on vielä jäljellä, pääsisi pois paskan ihmisen kynsistä? Tervetuloa, saat viedä, muistaen ottaa sen reilun tukun rahaa mukaan, arvo se on paskallakin! 

Ja miten meillä on sitten mennyt? -Hyvin ja todella huonosti!

Tiedättekö sen tunteen, kun valoa näkyy tunnelin päässä? Lähdet kulkemaan valoa kohti, sillä siellä on kolo, jossa tunnelista pääsee pois. Mutta matkalla joku kaataa rekkalastillisen paskaa valonpilkkeen päälle ja olet taas eksyksissä pimeässä tunnellissa. Kuinka paljon yhden ihmisen ja yhden hevosen on kärsittävä vääryyttä ja epäoikeutta? Kuinka paljon meidän on kestettävä tätä pettymysten määrää? Loppuuko tämä askel eteen - kymmenen taakse -taktiikka koskaan? Mikä ei tapa, se vahvistaa. Tämän reissun jälkeen olen sitten jo todella vahva, tai jotenkin niin sen on mentävä. 

Simo eteni todella kivasti matkallamme kohti ratsastettavaa hevosta. Ravailtiin jo ihan kivasti, sillä tavalla, että pystyin ravaamaan jo ison ympyränkin ja hetkittäin jopa pyytämään ravin jatkumista, jos hevonen oli vetää liinoja kiinni. Oli hyvä hetki antaa muutama vapaapäivä tähän väliin. Antaa pojan olla laitumella ja mietiskellä, kuinka täti selässä ei ehkä olekaan kiusaaja, vain tietämätön typerys. 

Laiduntamisesta ja vapaasta herra herkkämieli ei laittanut ollenkaan pahakseen, mutta hetkonen.. Sehän ontuu! Käynnissä ontumista ei ollut näkyvissä, mutta ravissa hevonen oli selvästi epäpuhdas. Meillä on ehdoton nollatoleranssi kummankin hevosen kohdalla epäpuhtaudelle. Ja jos ne eivät ole 100% puhtaita, ne ontuvat, vaikka sellaisenaan voisi vielä huoletta mennä kouluaitojenkin sisäpuolelle.  Jos olisin koulutuomari, viheltelisin pilliin usein. Epäpuhtauden asteella ei ole merkitystä, jos hevonen ei liiku puhtaasti neljällä jalallaan, se on silloin kipeä jostakin. Tosin meidän kohdalla ontuminen oli hetkittäin niin selvää, että kuuluisa sokea Reettakin olisi sen nähnyt. Jumaliste, miksi juuri nyt. Miksi meille käy näin, aina? Hetken mielessäni jo ajattelin, että eipä siinä muuta, kuin kaivuria kutsumaan. Tai ehkä sen voisi laittaa makkaraksi. Yön googlettelin, kunnes lopulta päätin, että hevonen tutkitaan taas kerran. Mutta tällä kertaa en pystyisi lähtemään klinikalle ihan heti, joten lääkäri saisi tulla laitteinensa kotiin. Ja jos ei olisi ollut klo 2:00 yöllä, olisin niiltä sijoiltani soittanut eläinlääkärille. Aamulla päätin vielä itse diagnosoida hevosen ontuman. Mikä jalka se todella on, miten hevonen astuu, onko sillä turvotusta, lämpöä tai muita selviä merkkejä siitä mikä voisi nyt mättää? Järkeen ei mahtunut niveltulehdukset, sillä missä se nyt niitä olisi saanut? Jos hevonen ei kestä kolme kertaa viikossa 10 minuutin kävelyä kentällä, onko siitä hevoseksi koskaan?.. 

Ja niin pyysin miestäni esittelemään kolmijalkaisen ystävykseni ravissa. Uudelleen ja uudelleen. Voisiko yhdellä kengällä kulkeva hevonen olla puhtaampi, vai onko minusta vihdoin tullut puusilmä? Hevonen tosiaan pudotti kenkänsä toisella, vaiko kolmannella karkausreissullaan.. Lopputulos oli kuitenkin Perjantai aamuna se, että tästä lähdetään nyt iltapäiväksi töihin ja katsotaan sitten Maanantaina tarvetta uudelleen. Illalla halusin nähdä hevoseni uudelleen esitettynä, jos vaikka unihiekat silmissä olisin katsonut liikkumisen aivan väärin. Mutta ei, hevonen ei tosiaankaan onnu. Voi pyhäjysäys sentään! Ystävättäreni jo kielsikin maalaamasta piruja seinille ja käski vain uskoa siihen, että hevonen on nyt puhdas, se ei ole kipeä ja tilanteen täytyy vain antaa olla niin. Ei kaikkea voi järjellä selittää, tärkeintä on tämä hetki, ei mennyt eilinen. 


Niinpä tänään, viikon ainoana vapaapäivänä päätin tehdä ratsastuspäivän, aloittaen muiden hevosilla ja lopetellen omaan mysteerimussukkaani. Kottin kanssa kävimme pudottamassa viimeiset loman tuottamat löysäilyt maastossa ihastellen keväisiä maisemia ja tuoksutellen kesää. Kotti hieman myös maisteli kesän makuja matkalla. Luonto on ihan juuri puhkeamassa kukoistukseensa ja on pian kauneimmillaan. Poni on kyllä niin ihana, ettei siihen riitä mikään ylistyssana. Se on vain oma täydellinen itsensä, joka saa aina hymyn huulille. 

Simo oli Kottin maastoretken aikaan manikyyrissä, jotta tuhkimo sai kengät alle. Ja sitten hommiin. Vähän käyntiä löysin ohjin, jonka jälkeen hieman keräiltiin ohjia ja aloin aivan hitusen vaikuttamaan hevoseen ts. kerroin mistä halusin hevoseni kävelevän ja teimme kompromissin - kultainen keskitie. Simo oli ihan hyvällä mielellä, ei kiukkuinen tai äreä vaan melko leppoisa. Sain laskea jalat kylkien lähelle ja vähän liikkua satulassa ylimääräisyyksiä. Ja sitten, kun hevonen alkoi itse esittää toiveita siitä, että kohta voitaisiin vaihtaa vaihdetta, pyysin ravia. Ja hevonen ravasi, korvat hörössä ja oikein venytti ylälinjaansa eteenpäin rentona. Nostelimme useaan kertaan ravia kumpaankin suuntaan, eikä kiukkua ollut näkyvissä ollenkaan. Pieni harmaanoloinen ajatus hevosella vielä välillä vilahteli korvien välissä, mutta siltu niin positiivinen mieli päällä mentiin eteenpäin. Vielä ei aivan eteenpäinpyrkimys ole laukkaan vaadittavaa. Haluan hevosen nostavan laukan vähän vahingossa, ilman ratsastajan paineistusta. Sen aika tulee sitten, kun hevonen on siihen itse valmis. Nyt täytyy vain olla kärsivällinen ja odottaa. 

Valtakunnassa siis kaikki kunnossa. Odottavan aika on pitkä ja meillä odotetaan. Odotetaan kissanpentuja, sekä tänään tuoksuteltiin yöllä syntyneestä varsasta valtavaa varsakuumetta. Ja kuinka ollakaan, odotusta on jäljellä vielä noin kuukauden verran. Meille tosiaan on syntymässä varsa!

14.5.2016

Tuotetestissä Chia de Gracia Islanninjäkälä - osa 2


Islänninjäkälän tuotetestaus on pussin mittapuulla puolessa välissä. Ensimmäisen osan tuotetestauksesta ja omista ajatuksistani voit lukea täältä. Meillä tuotetta on syötetty nyt jo jokunen tovi kahdelle hevoselle, tai hevoselle ja ponille. Annostus on ollut hevosen kohdalla viisi ruokalusikallista ja ponin kohdalla kaksi ruokalusikallista päivässä. 

Tuotteen maistuvuudessa ei ole moitittavaa, se uppoaa muiden rehujen kanssa oikein loistavasti. Muiksi rehuiksi meillä lasketaan hamppu, pellava, chia ja, ruusunmarja. Ponin kohdalla käytössä on pellava, joka syötetään asiaan kuuluvasti vellinä. Velliin lisätään hamppu, sekä islanninjäkälä ja ateria on valmis. Poni on meidän hevosista nirsompi ja se voi tarvittaessa olla kokonaan syömättä, jos ruoka on kuraa. Kuppiin voidaan olla koskematta viikkokausia, ellei sieltä löydy syötävän arvoisia makuelämyksiä. Islanninjäkälästä luin sen olevan hapokas, jonka vuoksi epäilin kovasti, että se on ponimaiselle kulinaristille liian voimakasmakuinen, mutta epäilys osoittautui vääräksi.
Simon kanssa alku on ollut enemmän vuoristorataa, sillä hevoselta aloitettiin hoitamaan myös mahahaavaa Cavalorin gastro8 -pastalla, jolla aiemmin saimme hyvän hoitovastineen. Aluksi poistin siis kaiken, heinää lukuunottamatta, muutamaksi päiväksi ja lisäsin ainesosan kerrallaan ruokintaan takaisin. Islanninjäkälän ensimmäisten joukossa. Simo on syönyt muutaman kuukauden pellavaa Chian tilalla  ja taaksepäin kelauksella vatsaongelmat alkoivat samaan aikaan kuin Chia vaihtui pellavaan. Siksipä en enää lisännyt pellavaa ollenkaan ruokintaan. Simo sai siis pelkästään hamppua ja Islanninjäkälää, sekä ruusunmarjaa, pienesti kostutettuna ja se upposi hevoselle todella hyvin. Myöhemmin lisäsin myös Chian takaisin Simon ruokintaan.

Iltapuurojen seassa Islanninjäkälä ei ainakaan yhtään hidasta kupin tyhjenemistä.

Maistuvuus on siis mitä parhainta, kummaltakin pojalta täydet pisteet!

Alun ajatuksena ponille ajattelin Islanninjäkälästä olevan apua hengitysteiden kanssa. Rohina, kurlutus ja kova pärskiminen - kaikki olivat ongelmia satunnaisesti. Sopimaton kuolain sekä matala kitalaki suljettiin pois jo alkuvuodesta.  Ponin annoskoko on kaksi ruokalusikallisa - yrttien ja luontaistuotteiden vastustajat -etenkin hevosten hoidossa, sanovat tässä kohtaa, että tuollainen annos on kuin pisara valtameressä, eikä sillä ole hevosen kokoisen eläimen kohdalla yhtään mitään vaikutusta. Oli kyseessä sitten mikä tahansa tuote, täytyisi niitä syöttää päivittäin litratolkulla, niin kuin teollisia rehuja. Oma kohtaisella kokemuksella voin kuitenkin todeta, että pienikin määrä voi olla avuksi, eikä tuotteilla turhaan ole maksimi vuorokausi annoksia. 

Mitä tulee hengitykseen, on rohina ja kurina pysynyt täysin poissa. Sattumaako? Ponin pärskiminenkin on vähentynyt, muttei tosin täysin loppunut. Toisaalta pärskiminen kuuluu hevosen luonnolliseen käyttäytymiseen. Nyt kuitenkin pärskimisestäkään ei ole enää haitaksi asti, mitä se jossain kohtaa saattoi aina olla. Poni pärskii vielä ensimmäisen laukan aikana melko voimakkaasti, mutta siihen se sitten jääkin. Ponin liikkuminen on muutoinkin parantunut, sillä ei ole jatkuvaa tarvetta heilutella päätään tai muuttaa kaulan asentoa, jonka vuoksi se on edestä paljon tasaisempi ja kevyempi. 

Simon kohdalla ajattelin Islanninjäkälän auttavan vatsaongelmiin. Tässä kohtaa testausta on todettava vain se, ettei tuote aiheuta hevosessa allergisia reaktioita, joten sen syöttämistä voimme jatkaa halutulla tavalla. Mutta en voi vielä kommentoida sen apua vatsaongelmissa, sillä olemme juuri hoidattaneet vatsaa kuntoon järeämmillä aineilla ja olisi suorastaan hulluutta väittää hevosen olemuksen totaalisen muuttumisen johtuvan Islanninjäkälästä. Nyt kuitenkin jatkamme vatsan hoitoa Islanninjäkälän voimin, joten eiköhän tämän tuotteen toimivuus tule esille lopputestin aikana.  

Tehosta Islanninjäkälä saa ponilta täydet pisteet, mutta Simo ei voi vielä kommentoida asiaa. 

11.5.2016

Kaveruus ei katso kokoa!



Voit seurata meitä myös facebookissa!

Simo on tosiaankin väläytellyt positiivisuutta jo mustaksi muuttuneeseen arkeen. Muutama ravin tapainen askel ensimmäistä kertaa tuntui niin hyvältä, että onnesta olisi voinut pakahtua. Päivä päivältä enemmän ja rohkeammin uskallan vaatia hevoselta varovasti lisää, varoen kuitenkin ylittämästä rajaa, jossa mennään yli. 

Tänään ravailimme jo kierros tolkulla kumpaankin suuntaan ja ihan hetkittäin tuntui, että hevonen olisi jo pienellä kannustuksella ollut laukkaamassa. En kuitenkaan uskaltanut ottaa vielä riskiä kokeilla, sillä jokainen eteenpäin menty askel on tässä kohtaa vielä kovin huteralla pohjalla, eikä ne kestä yhtään takapakkia. Aika on asia, jota Simo tarvitsee. Aika parantaa haavat, ne pään sisäiset, joita pitkä ja piinallinen onglemakierre sai taas aikaan. Pää on lopulta tuon hevosen vahvin ja heikoin lenkki.


 Niin kuin kuvista voi huomata, ovat pojat päässeet laitumelle. Simolle luvattiin laidunpaikka palkinnoksi raviaskelista, ja se tarttui syöttiin heti. Henkinen taisto oli sekä minun, että hevosen pään sisällä. Uskallanko vaatia, ottaa iskut ja temppuilut vastaan. Jos kokeilen, on homma vietävä jollain tapaa loppuun asti. Jos vaadin liikkumista, on hevosen liikuttava tai ainakin palauduttava vaatimuksen jälkeen maan pinnalle, ilman että tiemme eroaa kesken kaiken. Ja minä päätin kokeilla, otin rohkeuden mukaan ja jätin järjen pois, ja vain pyysin uudelleen ja uudelleen, niin että sain ne ensimmäiset ravin tapaiset askeleet. Eikä hevonen varsinaisesti missään kohtaa enää kiukutellutkaan.

Hevonen kävi kamppailua omassa päässään, se yhdisti kaiken liikkumisen kipuun. Ja minun avuista ja pyynnöistä se uskoi kokevansa taas kipua. Mutta lopulta, kun kaikessa rauhassa annoin hevoselle aikaa ja paljon kehuja, se uskalsi kokeilla kerran, toisen ja kolmannen.


 Kottille taas luvattiin laidunloma, jos se nappaa kisoista kelposuorituksen ja nätin kuudenkympin tuloksen. Ehkä poni tiesi hurmaavansa tuomarit upealla ulkonäöllään ja kiiltävällä karvalla, sillä se antoi niin hienosti kisapäivän aamuna pestä itsensä. Vesi on Kottista todella ällöttävää; ällöttävintä heti korvien koskemisen jälkeen. Korvat, ne ovat osa forestia ja niihin ei kosketa, ei edes hipaista, niin kuin oikeasti IKINÄ! Ja niin Kottikin lunasti itsellensä laidunpaikan ja viikon loman.

kaksi päivää kisojen  ja lettien purkamisen jälkeen.. Vieläkin kiharat ;)

Meille kuuluu siis vihdoinkin oikeasti hyvää!

8.5.2016

Paccellicupin ensimmäinen osakilpailu

"Hyvällä tuurilla yli 60% tulos olisi mahdollista, 
mutta jännittyminen syö kyllä pisteitä niin helposti, 
että en kyllä ihmeitä odottele."


Ja tällä fiiliksellä lähdimme hakemaan Hyvinkäältä luokan jumbosijaa, sillä tottahan on, ettei ponilla pärjätä pitkän linjan jalostuksen tuotoksille. Siksipä onkin tärkeintä kisata vain itseään vastaan, pyrkiä hyvään suoritukseen ja antaa ponille mahtavia kokemuksia. Poni ei tiedä sitä, onko se luokkansa viimeinen vai ensimmäinen, se ei myöskään tiedä olevansa altavastaajan roolissa. Se tietää vain sen hetken, jossa elämme ja olemme. Vain ne asiat, joita se itse kokee. Se tietää, kun on onnistuttu ja sen, että siitä ollaan ylpeitä. Se tunnistaa myös ratsastajan pettymyksen. Poni ei kuitenkaan välitä siitä, saako se hyväksytyn vai hylätyn suorituksen.

Normaalisti nuorten luokat ovat ensimmäisinä, jonka vuoksi kisapäivän joutuu aloittamaan jo ennen kukonlaulua. Nyt kuitenkin meidän luokka alkoi vasta 15.20, joten meillä ei ollut aamulla mitään kiirettä ja ponin pesun sekä kengityksen kerkesi suorittamaan aamupäivän aikana. Ponille laitettiin pari viikkoa sitten väliaikais kengiksi sivukäänteelliset etukengät, jotka eivät missään nimessä sopineet ponille, se ei saanut tarpeeksi tukea ja menetti helposti tahdin ja tasapainon. Niinpä halusin etukäänteelliset kengät, joissa poni on aiemmin liikkunut oikein hyvin. Ja niin kävi nytkin, ponin ravi parani huomattavia määriä, kun sen kengitys uusittiin. Pienillä asioilla on suuri merkitys. 

Hyvinkäälle saavuttiin "hyvissä ajoin" paitsi, että allekirjoittanut oli ajatellut luokan alkavan 15.40, joten aikataulutin meidät mahtavasti paikalle hieman tuntia ennen luokan alkua ja virheeni huomasin vasta kellon lyödessä 15.00, kun Equipesta tarkastelin lähtöaikaani, joka oli luokan viidentenä. Eipä siinä paniikkia tullut, kun kuumalla kelillä ponia oli turha nuukahduttaa pitkällä verryttelyllä. Kotti on jo sen verran konkari kisapaikoilla, ettei se turhia häsläile. Sen kanssa kisapaikalla oleminen on varsin helppoa, eikä aikaa kulu turhiin asioihin. 

Kilpailut olivat meidän ensimmäiset ulkokilpailut ja ne käytiin kahdella vierekkäisellä radalla. Hieman arvelutti, kuinka poni suhtautuu viereisellä radalla olevaan ratsukkoon ja toisen sivun päädyssä olevaan verryttelyalueeseen, jossa vilinää ja vilskettä riitti. Virallinen verryttelyalue oli siis samaisella kentällä, jossa radat, mutta siellä oli kuin sillit sumpussa sekaisin nuoret hevoset ja toisella radalla käytävän luokan ratsukot. Ei ponilla mitään asiaa 170+cm mörssäreiden joukkoon, sillä poni jännittyisi tilanteesta aivan kauheasti. Ponihan oli koko kilpailun ainut poniedustaja ja tällä yhteisellä kisakokemuksellani olen huomannut, että poni on aina, tilanteesta riippumatta se joka joutuu väistämään. Onneksi myös maneesi oli varattu juoksutukselle ja selkään nousulle, mutta siellä oli myös mahdollisuus hieman verrytelllä, niinpä pysyimme ponin kanssa maneesissa verryttelyn ajan, vaikka siellä oli ihan mahdottoman tukalaa kuumuuden ja seisovan ilman takia. 

Koska olin tosiaankin 20 minuuttia myöhässä, huomasin myös verryttelyajan jäävän rajalliseksi, onneksi en sitä tajunnut alkuun, joten paniikki pään sisällä ei kerennyt syntyä. Sain ponin verryteltyä ravissa ja vasemmassa laukassa hyvin, mutta suuntaa vaihtaessa mieheni tokaisi, että justi kohta pitäis mennä. Äkkiä juosten kustiin vielä oikeaa laukkaa, joka meni verrytellessä jo hieman heikosti, se ei oikein lähtenyt riittävällä voimalla pyörimään ja kantamaan. Mutta aikaa ei ollut hioa enempää, sillä radalle oli maneesilta ponin askelilla pitkä matka ja aikaa puolikkaan suorituksen verran. Kerkesimme kuitenkin vallan mainiosti tallustella verryttely kentälle, jonka läpi meidän piti syväsukeltaa, jotta pääsimme radalle. 

Ponin itseluottamus on kasvanut sen verran, ettei sitä enää aivan kauheasti pelota muut hevoset, joten se ei oikeastaan saanut missään kohtaa valtavaa jännitysmomenttia päällensä ja onnistuimme pääsemään kouluaitojen sisälle. Radalla poni ei välittänyt muista hevosista laisinkaan, sillä radat oli hyvin erotettu toisistaan ja verryttelytilasta, vaikka ne aivan samalla kentällä olivatkin vierekkäin. Hyvinkäällä oli selvästi Mikkeliä paremmin koulutetut kouluaidat, sillä ne seisoivat notkumatta paikoillaan, koko päivän ajan. ;) 


Kerkesin ennen pillin vihellystä ravaamaan ponilla kumpaankin suuntaan radan ympäri, eikä ponia jännittänyt mikään kohta, joten tilanne näytti ihan lupaavalta. Radalle lähdettiin ravissa, jo heti keskihalkaisijalle kääntyessä tajusin satulan olevan hieman vinossa, mutta nyt ei enää auttanut rueta korjaamaan. Samalla poni oli sitä mieltä, että nyt siirrytään käyntiin, mutta onneksi olimme yhtä mieltä siitä, että ravilla jatketaan. Ravista löytyi ihan kiva tahti ja meno oli varsin tasaista, ainoastaan hieman ponnetonta ja lyhyttä askelta. Kiemurauralta suunnanvaihto sujui ihan kivasti, poni pysyi rentona suunnanvaihdon ajan ja pitkällä sivulla askeleen pidennys oli treenejä parempi tahdin suhteen, sillä poni ei rikkonut laukalle. Sekin jäi valitettavasti kuitenkin hieman ponnettomaksi, ja olisi saanut olla selkeämmin eteenpäin. Käyntiin siirtyminen oli ok ja käynti ihan välttävää. Poni olisi saanut kuitenkin venyttää paremmin eteen, olla aktiivisempi ja irtonaisempi, etenkin lavoistaan. Pitkän kouluradan käyntilävistäjä tuntui hetken aikaa jo epätoivoiselta, kun alkoi tuntua, ettei käynti lähde millään polkemaan takaa eteen. 

Siitä sitten siirtyminen raviin ihan ok, ja valmistautuminen laukkaan. Jo ravissa tuntui, että poni on ulospäin, sekä meidän satula oli valunut enemmän vasemmalle puolelle. Kaiken lisäksi minä, joka treeneissä olen jo oppinut, ettei ponilla käytetä yhtään ulkojalkaa nostoissa, sillä muuten nousee väärä laukka, varmistelen laukannostoa ulkojalalla. Ja mitäs sieltä sitten tulee? Niinpä, korjauksessa teen vielä saman virheen uudestaan - idiootti! Kolmannesta kerrasta blondi vasta oppii ja saimme nostettua oikean laukan. Askeleen pidennys laukassa lähtikin sitten niin hyvin, että olin pakahtua ponin selässä ylpeydestä. Se ei ole koskaan lähtenyt samalla tavalla kentällä ollessaan, maastossa toki olemme saaneet hyvää draivia, mutta ei kentällä. Ja nyt, poni vain lähti. Siinä pitkällä sivulla kerkesi jo ajatella, että hitto, nyt tulee toispuoleiset laukat, jos tämä oli vain ponilta joku aivopieru. 

Siirtyminen takaisin harjoituslaukkaan onnistui pehmeästi ja tasapainoisesti niin, että askeleen pidennykseen tuli selkeä ero. Laukasta raviin siirtyminen onnistui myös todella pehmeästi, mutta ravissa askeleen pidennys lävistäjällä ei taaskaan lähtenyt ihan niin hyvin, kuin olisi voinut. Kyllähän poni pidensi askeltaan, mutta takaosan työskentely jäi puutteelliseksi. 

Vasen laukka löytyi heti ja puoliympyrä onnistui varsin mukiin menevästi. Pitkän sivun askeleen pidennys lähti yllätyksekseni vielä paremmin kuin oikea, eikä ponin selässä voinut enää muuta tehdä kuin hymyillä. Siirtyminen harjoituslaukkaan taas selkeästi ja pehmeästi, siitä raviin ja puoliympyrä ravissa. Vasta loppupuolella ympyrää poni lähti kunnolla ravaamaan, rennosti kropan läpi. Siitä taas keskihalkaisijalle, jossa poni oli taas sitä mieltä, että nyt ois jo käynnin paikka. Keskihalkaisijalla tuli ihan hyvää ravia, pysähdys ja tervehdys. Ja niin tyytyväisenä poniin, kuin vain voi olla. 

Stewardin tarkastukseen, josta palkkioksi pillimehu ratsastajalle. Ja se tuli kyllä tuossa kuumuudessa tarpeen, sillä muuten olisi nuukahtanut lopulta ponin selkään. Minä lähdin ponin kanssa tallustelemaan traileria kohti, kun mieheni jäi katsomaan seuraavan suorituksen ja kuuntelemaan prosentit. Minun suorituksen jälkeen tuli edellä menneen ratsukon prosentit, jotka kuullessani ajattelin, että jaahas, se on sitten nippanappa 55% meille.. 



Trailerin luona purin ponin varusteista ja pyyhkäisin kostealla sienellä viilennystä ponille, joka ei koko matkan aikana ollut vielä juonut yhtään vettä ja se alkoi jo ponissa näkyä. Sen verran se vielä jännittää, ettei se kykene juomaan. Syömään se kuitenkin on jo matkojen aikoina oppinut. Ja suorituksen jälkeen se oli jo niin rento ja raukea, että vesikin ihan vähän maistui. Poni rohmusi maasta kaiken vihertävän ruohon, kun minä laittelin kuljetussuojia jalkoihin. Lopulta mieheni tuli jokseenkin iloisena ja totesi siinä, että menipäs kivasti, 69,400% Tulos kuulosti niin uskomattomalta, että oli pakko tarkastaa equipesta, oliko nyt kuuluttajalla tullut jokin erehdys. Eipä ollut! Hieman harmitti jo laukannoston virheet, sillä ilman niitä olisimme paukkuneet uudelle kymmenluvulle.  Eipä siinä voinut olla poniin tyytyväisempi, aivan mahtava tulos ja mikä parasta, ei oltu jumbosijoilla, vaan taakse jäi useampi kouluratsuksi jalostettu yksilö. 

Ravi 6,7 
Käynti 6,6 
Laukka 7,5
Kuuliaisuus 6,9 "vaikeuksia nostaa oikea laukka"
Yleisvaikutelma 7,0 "enimmäkseen pehmeällä tuntumalla, pitäisi työskennellä aktiivisemmin läpi selän, 3 puhdasta askellajia, pitäisi ratsastaa paremmin etreen, jotta poni käyttäisi selkäänsä paremmin." 

Omasta mielestäni raviosuus oli meillä normaalia huonompi. Toki kuumuus verottaa ponista osansa, mutta jollain tapaa laitan vielä jännityksen piikkiin. Joskin kaikkinensa poni ravasi koko ohjelman paljon tasaisemmin ja rennommin, kuin aiemmin, mutta tietty draivi ja potku puuttui. Käynnistä puuttui aktiivisuus. Mutta laukkaohjelma, rikkeistä huolimatta oli ehdottomasti parasta, mitä poni on koskaan esittänyt.  

5.5.2016

Elämän raikas tuulahdus

Ihana kesäinen lämpöaalto rantautui meillekin, ehkä Suomen ainoaan kolkkaan, jossa Vappuna oli kylmempi 
 kuin helvetissä ja vettä satoi kuin sieltä syvältä. Mutta nyt oli aika napata tämän blogin toimisto ulkosalle ja nauttia ihanasta kelistä, kuunnella linnun laulua ja  antaa auringon  hivellä lähes väritöntä hipiääni samalla kun kirjoitan blogia. Ihanaa, tästä minä tykkään. Erityistä tästä tilanteesta tekee se, ettei minulla ole kiire yhtään mihinkään. Lapset on mummola vierailulla viikonloppuun saakka ja päivän työt on jo minun osaltani tehty. Kotihommat voi odottaa auringon laskuun tai edes vähän myöhemmäksi. Edessä on tälle päivää enää Kottin maastoreissu.


Vaikka olen äiti, ei minusta saa äiti-ihmistä millään. Saan suorastaan kuvottavia fiiliksiä, jos jouduin kohtaamaan äiti-ihmisiä.  Ne ovat sellaisia, jotka lukevat vauva-palstoja, tietävät kaikki uusimmat trendit ja kieltävät mm. Kanelin joulupuurosta. Huolehtivia höösääjiä, omassa kategoriassa yli-ihmisiä. Siinä missä minä kasvatan lapseni tunteella ja fiiliksellä, ilman uusinta uutta tutkimustietoa tai kasvatustieteiden tutkintoa, on hevosten kohdalla minulla kuitenkin jonkin sortin  "heppa-äiti" -tauti. Mietin tarkkaan, mitä pojat syö, kuinka ne puetaan sään mukaan ja kuinka rutiineista pidetään kiinni. Meillä on tarkat säännöt hevosten kohdalla monista asioista. Olen niiden kohdalla samanlainen höösääjä ja kaiken lisäksi luen kuin piru raamattua hevospalstoja. Kuvottaa jo ajatuskin..

Kyllä mieltäni painoi, kun jätimme pojat tälle vuotta ensimmäistä kertaa yöksi ulos. Koska oli nätti keli, eikä niillä mikään tarve silloin  ole olla sisällä pienessä karsinnassa.  Onnellisempia ne varmasti olivatkin  ulkona kahdestaan ruokabaarin ääressä raittiissa kesäsäässä. Vaikkakin vain tarhassa, sillä laitumille ei vielä ole asiaa. Mutta kuinka vaikeaa oli katkaista henkinen napanuorani. Ajatus siitä, että pojat ovat pimeän yön ulkosalla, mitä jos metsässä rapsahtaa tai niitä muuten vain pelottaa?  Jokainen ylimääräinen ääni, joka ulkoa kantautui sai minut varuilleni. Oliko pojilla kaikki ok? Välillä jo mietin, että käyn ne kuitenkin pelastamassa sisälle, niin saavat levätä rauhassa..

Aamun valjetessa ne kuitenkin rouskuttelivat heiniään onnellisena ja täysin tietämättömänä siitä huolesta joka minulla niitä kohtaan oli. Ne olivat varsin onnellisen näköisiä ja tyytyväisiä elämäänsä.

Ulkoruokintaan siis, kukkaro kiittää kuivikelaskun hetkellistä pienennystä ja mitä vielä. Helppoa elämää, ei tarvitse siivota talleja! No näinhän ei tosiasiassa tilanne ole. Pojat saavat ulkoilla 24/7 hyvillä keleillä, eli silloin kun on lämmintä eikä sada. Laitumilla toki vietetään kesää päivällä ja yöllä, mutta näin tarharuokinnassa en näe järkeä pitää hevosia huonoilla keleillä öitä. Sitä minun henkinen napanuorani ei anna tehdä.

Noin muuten elämä täällä valtakunnassa on hyvin taas. Simon maha alkaa voida paremmin, hevonen itsessään on jo taas kuin Naantalin aurinko - pelkkää hymyä. Toistaiseksi vielä kuitenkin lähinnä lomailla,  jotta vatsa paranee kunnolla, samalla mietitään tulevaa ruokintaa, jotta tilanne saataisiin pidettyä hyvänä. Islanninjäkälä on siis kaikkinensa äärimmäisen hyvässä hetkessä meillä tuotetestauksessa, lisäksi tilasin fortiNut digestive care -yrttivalmisteen, joka on vatsan hyvinvointiin suunnattu rehuseos. Mahahaava ei ollut kaukana itsellänikään, sillä talon ainoa vetoapua sanoi sopimustaan irti ja pelkkien varaosien saantiin menee sekä rahaa, että aikaa yli kuukausi! Miten voi olla, ettei paria hassua rautatankoa saa nopeammin kulkemaan?!? Siinäpä sitä sitten katseltiin, kun suunnitellut kisat sai vetää yli auton takia! Mutta sellainenhan ei käy päinsä. Niinpä meille tuli taloon "varaveturi" jossa tosin vetokykyä on hevosen verran enemmän kuin meidän maasturissa. Joten kaikesta huolimatta olemme Kottin kanssa menossa Hyvinkäälle Paccellicupin ensimmäiseen osakilpailuun tulevana lauantaina.


Treenattuhan ei olla nimeksikään, sillä auton hajoaminen oli jo aavistettavissa Mikkelin reissulla, joten parahin into treeneihin latisi täysin ja poni sai lomaa. Nyt sillä on viikko maastoiltu ja samalla menolla jatketaan. Ei tässä mitään hätiä ole, poni osaa asiat kyse on vain siitä uskaltaako se rentoutua radalla vai ei. Hyvällä tuurilla yli 60% tulos olisi mahdollista, mutta jännittyminen syö kyllä pisteitä niin helposti, että en kyllä ihmeitä odottele. 


Mutta nyt on aika jatkaa nauttimista tästä täydellisestä, aurinkoisesta päivästä.