Blogi       ::       Gottfrid       ::       Hillside Forgotten Gold       ::       Muistoissa       ::      

26.6.2016

Keskikesän taikaa!

Se on varsan aikaa!


24.6.2012 on maailmaan syntynyt New Forest ori, joka sai nimekseen Gottfrid. Nyt, neljä vuotta myöhemmin, saman vuorokauden aikana, maailmaan syntyi New Forest ori, joka vielä toistaiseksi on nimetön. 

Meidän tiimiin on liittynyt uusi jäsen. Aivan tuore tapaus, joka tuli maailmaan täydellisen valmiina. Rohkea ja jäntevä, pitkäjalkainen varsa vaikuttaa äitinsä kanssa hyvinvoivalta. Varsan emä on  kuin luotu äidiksi, niin upeasti se jälkikasvuaan hoiti ja antoi ihmistenkin tutustua varsaansa. Kuvissa varsa on n. 12 tunnin ikäinen.

Tätä varsaa on todella pitkään ja hartaasti toivottu, odotettu ja unelmoitu. Meidän odotus ei kestänyt vain 11 kuukautta, se oli vain loppuhuipennus monia vuosia kestäneelle toiveilulle. Ja nyt se on vihdoinkin maailmassa, täydellisin pieni olento. Niin hellyyttävä otus turpakarvoineen  ja tähtensä kanssa.


Perheonnea yli sukupolvien. Taustalla emänemä AB -jälkeläispalkittu Elbereth




Varsan emä on Hillside Yavanna, jolla on yksi aiempi jälkeläinen oriista Stackarps Pioneer. Juuri kyseinen jälkeläinen saikin minut ihastumaan Pioneerin jälkeläisiin, joka on siis myös meidän Gottfridin isä. Varsan isoveli on jo seitsemän vuotta vanha, joten aivan tuoreessa muistissa ei tammalla äitiyden ihmeet ole. 

Yavannan isä on  Ellilän Bramble Cocktail II -palkinnolla kantakirjattu sekä AB -jälkeläispalkittu ori, joka on nykyisin ruunattuna. 

Yavannan emä on Elbereth, joka on tämän meidänkn varsan kasvattajan kasvatti. Elbereth on saavuttanut jo kunnioitettavan 21 vuoden iän ja 6 varsaa. Elberethin kuudesta varsasta nuorin on vasta kolmevuotias, s. 2013. Elberethin varsoista neljä on osallistunut ponibreedes kilpailuun, jossa jokainen on ollut sijoilla 1-3. Elbereth on I-palkinnolla kantakirjattu ja AB jälkeläispalkittu tamma.



Elberethin emä on Kotimäen Lumiere, joka on  on saavuttanut kunnioitettavan 30 vuoden iän. Lumiere on varsamme kasvattajan omistuksissa, ja joku kaunis päivä otamme vielä kuvan, jossa on kaikki sukupolvet samassa kuvassa. Näin monen sukupolven saanti samaan kuvaan onkin ainutlaatuista ja harvinaista. Lumiere on A jälkeläispalkittu. Sillä on seitsemän jälkeläistä, joista ensimmäinen on meidän varsan kasvattajan ensimmäinen forestikasvatti, vuonna 1991 syntynyt Merlin the Wizard, joka on myös syntynyt juhannusaattona.



Varsan isä on Vernons Vision. Joka on syntynyt rodun alkuperämaassa Iso-Britanniassa ja hyväksytty kaksi vuotiaana siellä jalostukseen. Ori on syntynyt v. 2011 ja tuotu Suomeen 2013. Vision kävi tänä vuonna ponioripäivillä hakemassa jatkoluvan ja kantakirjattiin II-palkinnolla. Oriilla on nyt viisi jälkeläistä, joista kolme on syntynyt tänä kesänä. 

Odotukset varsaa kohtaan ovat korkealla. Tammaa toivoi kasvattaja, jonka aina paikkaansa pitänyt sormustesti petti ensimmäistä kertaa. Minulla oli jo paljon tamman nimiä mielessä, mutta nyt täytyykin miettiä orille nimeä. Virallisiksi nimiksi on jo useampi vaihtoehto, jos toivotuin ei jostain syystä Hippokselle kelpaa. Mutta kutsumanimi on vielä täysin avoin. Saa heittää varsalle nimiehdotuksia.

22.6.2016

Joko, joko, joko nyt?


Kun puhelin sanoo jotain, kuuluu taustalta heti kysymys "NYTKÖ?" ja etsiskelen mielessäni ajokorttia ja avaimia. Ihan vain siltä varalta, että täytyisi lähteä katsomaan pientä ihmettä, uutta perheenjäsentä. Vielä ei ole tarvinnut, muutamaa väärää hälytystä lukuunottamatta hätäillä varsa uutisia. Tänään se oli jo todella lähellä, melkein jo aistin varsan syntyvän.

Piinallinen odotus on kuitenkin ihan pian ohi. Ei tamma voi enää kuukautta pantata, ei edes minua kiusatakseen. Ei vaikka kuinka olisi viileää ja kosteaa tai vääränlainen ilmanpaine. Ei oikeastaan enää montaa viikkoakaan. Laskettu aika on neljän päivän sisällä. Saadaanko me JJ? Siis Juhannus Jussi tai -Juulia.

Meille odotetaan New Forest -varsaa. Isäntä enemmän oria, minä ehkä tammaa. Tammassa on aina se mahdolisuus lisääntymiseen. Toisaalta pidän enemmän pojista. Ne ovat suoria, rehellisiä ja tunnollisia. Tiiviimmällä rungolla ja omaan makuun miellyttävämmällä liikkumisella varustettuja. Minä katson sukupuolen ensin hevosen liikkumisesta. Joko se liikkuu tyttömäisesti suorin jaloin tai koukustaa jalkojaan kunnolla. Vasta sen jälkeen, kun olen katsonut liikkumisen olevan jompaa kumpaa sukupuolta, saattanen varmistaa asian jalkojen välistä. Useinkaan ei ole tarve. Sukupuoli erot ovat melko selkeitä liikkumisenkin osalta.

Minua ei itseasiassa kiinnosta edes muiden hevosten sukupuoli. Jokaisella saa olla juuri sellainen hevonen kuin itse tykkää. Minä tykkään niistä poika hevosista. Olen kuitenkin harkinnut, että pakon edessä minun täytyy opetella tykkäämään myös tyttö hevosesta. Jännittävintä varsan odotuksessa onkin se sukupuoli. Se määrittää muunmuassa myös nimi vaihtoehtoja. Ei tytölle voi antaa Pertsaa nimeksi. Eikä pojalle Lissua.

Nimi onkin se haasteellinen juttu. Saan päättää sen itse (yhdessä perheeni kanssa). Toki siinä on pieniä ehtoja, mm. kasvattajaliite ja aihepiiri. Jos kaikki aiemmat varsat ovat olleet kukkien latinalaisia nimiä, en voi rikkoa sääntöä antamalla varsalle nimeksi kasvattajan koivupuu. Joka ei sekään hullunpi nimi ole. Saa käyttää, mut ei oo pakko!  Sanonta "ei nimi miestä pahenna" on kyllä vain lohdutusta varten. Kyllä se voi pahentaa. Nimen täytyy rimmata hyvin tallin muihin asukkaisiin, vaikka hypoteettisesti ne voisivat vaihtua, ennen, kuin varsa kasvaa karsina ikään. Sen lisäksi nimen täytyy olla elegantti, hyvin rullaava ja no kyllä te tiedätte. Nimi on tärkeä osa hevosen elämää. Lempinimellä ei niin väliä, mutta virallinen nimi on tärkeä. Kottikin on elämänsä alkuvuodet ollut Kottero - siis sellainen rötiskä auto, joka jättää tien poskeen.

Jokunen taho kertoo, että varsa on tietyn ikäisenä juuri siinä parhaimmassa vaiheessa kasvua. Lähteestä riippuen se hieman vaihtelee 3, 5 ja 10 välillä. Ja totuus taitaapi olla se, että näytti varsa x-tunnin, -päivän tai -viikon ikäisenä miltä vain, näkee vasta vuosia ja lukuisia työtunteja myöhemmin sen, mitä siitä todella tuli. Näytti se varsa kolmen tunnin iässä miltä hyvänsä.

Vaikka varsa ei olekaan vielä edes syntynyt, on sen elämässä päätetty jo tulevaisuutta. Karsina- ja tallielämä ei ole varsaa varten. Vieroituksen jälkeen varsalle onkin jo varattu pihattopaikka ikätovereiden joukosta. Lupasin pihaton omistajalle varsan olevan kiltti ja mutkaton, asiallinen pihattoeläjä. Lupasinkohan liikoja?..

Minulla ei siis vielä ole uutisia uudesta perheenjäsenestä. Tulossa se on, kaiken aikaa uunissa valmistumassa. Neidithän syntyy juuri silloin, kuin niille parhaiten sopii ja tämä päivä oli kyllä kovin paarmainen ja kuuma, joten ehkä on parempi odottaa vielä huomiseen, tai yöhön. 

19.6.2016

Tulevaisuuden toivot & tähdet -kilpailut


Tänään ponin kanssa kilpailimme Pornaisissa heti aamusta. Kotti on selkeästi oppinut ottamaan lunkisti kisapaikoilla, jonka muutkin huomasivat ja kehuivat hienosti käyttäytyvää nuorta ponia. Reissaaminen on siis selvästi tehnyt tehtävänsä. 

Verryttely oli maneesissa, jossa oli paljon muitakin nuoria, mutta ihmetyksekseni Kotti ei niistäkään enää pahemmin jännittynyt, mitä se vielä Hyvinkäälläkin teki. Verryttelyssä poni kuitenkin alkoi tuntua hätää kärsivältä - vessa olisi löydettävä pikimmiten. Yritimme saada ponin pissimään väkijoukosta piilossa, sillä kukapa nyt alkaisi julkisilla paikoilla katseitten alla pissimään? Mutta Kotti ei kuitenkaan rohjennut aivan niin rennosti kisapaikalla ottamaan. 

Kentälle oli varattu vapaata ratsastusaikaa ennen kisojen alkua. Emme ihan siihen kerenneet, mutta kerkesimme vielä erikoisluvalla saada käydä nopeasti näyttämässä rataa ponille, sillä toinenkin ratsukko sinne vielä meni. Pikainen pyörähdys maastakäsin mieheni kanssa radalla, ennen verryttelyä, jotta poni kerkesi nähdä valkoiset pressukatokset. 

Järjestäjät ja tuomarit soivat kuitenkin vielä suunnitelmista poiketen nuorille hevosille kymmenen minuuttia tutustumisaikaa ennen luokan alkua, joten pääsimme Kottin kanssa vielä ratsainkin tutustumaan rataan. Olosuhteet eivät olleet ponille ollenkaan pelottavat, rohkea poni. Mahtavaa, että nuoria hevosia huomioitiin tällä tavalla.


Menimme luokkamme kolmantena ratsukkona. Radalla poni liikkui hyvin eteenpäin ja vaikutti oikein hyvältä. Radalle harjoitusravissa ja hups, olisi pitänyt metrin jyrkemmin kääntää, sillä olimme vähän linjan sivussa. Ensimmäinen pitkä sivu harjoitusravissa. No juu, poni olisi halunnut esitellä juuri viritettyä askeleen pidennystä jo siinä, mutta sain sen jotenkin pidettyä harjoitusravissa. Puoliympyrät sujuivat kaikessa rauhallisuudessaan todella hyvin ja askeleen pidennys seuraavalla sivulla oli bueno. 

Käynti on käynti. Ponilla hieman lyhyttä ja saisi olla aktiivisempaa. Kisatakin helma jäi persuksen ja satulan väliin useaan kertaan ja sitä joutui korjailemaan milloin hartioita nostamalla, milloin persusta satulasta irroittamalla. En käsitä, se ei ole koskaan ennen tuolla tavalla tehnyt. Märkä keli kuitenkin saa tuon synteettisen satulan toimimaan ärsyttävänä. Saappaat, housut ja näköjään myös takin helma liimautuu siihen kiinni. 

Käynnistä raviin ja ensimmäiseen tavoitetehtävään - laukannostoon. Jipii!! Vihdoin nostimme oikean laukan heti. Ensimmäinen laukkaosuus sujuikin hyvin ja laukanpidennys oli varsin mainio. Laukan jälkeen lävistäjällä pidennys ravissa, mutta nyt ponista oli jo hieman puhti loppunut ja pidennys jäi vaisuksi. Vasen laukka nousi ihan ok, mutta poni lähti samantien nostosta sisäjalkaa vasten kaartamaan ympyrälle, vähän turhankin ärhäkkäästi, sillä tarkoitus oli tehdä puoliympyrä H-M välillä. Laukkapidennys taas oikein mainiosti ja lopuksi puoliympyrä ravissa, jossa poni olisi saanut venyttää paremmin eteenpäin. Lopputervehdykseen, tällä kertaa linjalla. Pysähdys, hieman liikkuen, eikä tasajaloin. Mutta niin mahtavasti mennyt rata takana, että ei voinut kuin olla tyytyväinen poniini. 



Tavoitteeksi oli asetettu parempaa ravin numeroa sekä oikeat laukannostot. Kumpaankin periaatteessa päädyttiin. Laukannostot sujuivat konkreettisesti, mutta myös ravin numeroa kohenneettiin, teoreettisesti. Tällä kertaa eri tuomarilla, arvostelu oli Kottin kohdalla hyvin tasainen, eroa vain puoli pistettä huonoimman ja parhaimman numeron välillä. Vaikka ravin numero ei käytännössä noussutkaan, kavensimme kuitenkin eroa parhaimpiin askellajeihin.

Ravi 6,2 Tahdikas. Kykenee hieman pidentämään askelta, mutta tahti kiihtyy. 
Käynti 6,5 Puhdasta. Saisi olla energisempää, matkaa voittavampaa. Saisi venyä enemmän alas. 
Laukka 6,5 Puhdasta. Melko aktiivista. Tulisi suuntautua enemmän ylämäkeen ja eteen. 
Kuuliaisuus 6,0 Tulisi olla tasaisemmalla tuntumalla siirtymisissä, muoto venyy pitkäksi. Vasemman laukan nostossa haparoi. 
Yleisvaikutelma 6,3 Mukava poniratsu, joka tarvitsee vielä kantovoimaa. 

31,5p. 63,00%

Ärmurpyh. Ponin kiistatta onnistunein rata. Itse olen todella tyytyväinen, eikä luokassa tälläkään kertaa viimeiseksi jääty. Mutta kyllähän tuo numerosarja vähän lannistaa. Ei auta kuin treenata enemmän, jotta Lappeenrannassa olisi astetta kehittyneempi ratsu. 

Mitä ihmeen paperia tuomari lukee.. Väitti meidän kaikkien ratsastaneen väärin viimeisen puoliympyrän. Kyllä se minun ohjelmassani ihan tuossa kohtaa tehtiin, mutta näköjään tuomarilta löytyi päivitetympi versio, jota ei ainakaan alkupään ratsastajilla kenelläkään ollut :D Ehkä ensi kerralla sitten, lupaan olla samalla radalla tuomarin kanssa ;) 

18.6.2016

Huomenna kilpailemaan


Kaikki Gottfridin kuvat viikon ainoalta treenipäivältä.  

Minun tarkoin suunniteltu viikko-ohjelma kustiin jo heti ensimmäisenä päivänä. Mutta siitähän maalaistyttö ei lannistu, vaan aloittaa viikon tiistaista. Tiistaina siis treenattiin kentällä, viikon ainoa kerta, kun ponin kanssa oikeasti tehdään jotain, jossa poni joutuu fyysisen työn lisäksi aivohommiin. Tarkoitus oli hioa laukannostoja, mutta ponilla oli sen verran paljon menohaluja, että joudun tyytymään laukkatyöskentelyyn askellajin sisällä. Lisäksi teimme paljon käynnissä väistöjä, jotta poni joutui ottamaan takajalkansakin kunnolla hommiin. 



Keskiviikkona kävimme ponin kanssa maastossa laukkailemassa. Menimme aivan uudelle reitille, jossa poni ei ole käynyt koskaan. Yleensä Kotti on kovin epävarma vieraissa paikoissa, mutta nyt se on alkunut pikku hiljaa luottamaan minuun sen verran, että uskalsi vieraallakin reitillä kulkea reippaasti eteenpäin halutussa askellajissa. Meillä on ihan mielettömän mahtavia maastoreittejä, joita vihdoin Kottin kanssa pääsen oikeasti hyödyntämään.

Torstaina pojilla oli vapaata, jonka ne iloisesti viettyvät laiduntaen.




Perjantaina  meillä oli taas maastopäivä. Maastot pitävät ponin mielen hyvänä ja kropan kunnossa. Kotti liikkuu paljon paremmin ja isommin maastossa, samalla siellä on koko ajan ulkoisia ärsykkeitä ja pelokkeita, joihin ponin on hyvä tottua. 

Simokin olisi päässyt maastoon, mieheni ratsuna. Mutta tuulinen keli osoittautui herkkämielelle hieman haasteelliseksi, joten ratsastaja katsoi kentällä pörräämisen olevan kummallekin turvallisempi vaihtoehto. Etenkin, kun ratsastaja on viimeksi ollut hevosen selässä vuosi sitten.. 

Näen harvoin Simoa ratsain muualta, kuin videoista. Omaan silmääni hevonen liikkuu jopa paremmin, kuin miltä se selästä tuntuu. Varasin kuitenkin herkkämielelle klinikka-ajan Juhannuksen jälkeiselle viikolle tutkimuksiin, sillä Simon takaosa toimii omasta mielestäni puutteellisesti.  

Simo on saanut liikkua sekä liinassa, että ratsain. Se on liikkunut oikein mainiosti ja koko ajan paremmin. En kuitenkaan ole aivan tyytyväinen sen takaosan käyttöön, vaikkei hevonen liiku epäpuhtaasti, ainoastaan hieman voimattomasti toisesta takajalastaan. Sillä on myös aavistuksen oikea lautanen korkeammalla, kuin vasen, tai voihan olla, että alan kuvitella tällaisia asioita hysteerisesti. Mutta tutkitaan kuitenkin, ennen kuin tuomitaan.




Tänään käydään vielä kentällä ihan vähän tsekkaamassa pidätteet ja pohjeavut, mutta ei varsinaisesti pyydetä ponilta mitään vaikeaa, vaan pysytään sen mukavuusalueella, jotta se olisi huomenna hyvässä terässä lähdössä kisoihin. Ponilla on vielä kengitys takajalkojen osalta tänään ja kelin vuoksi laitetaan varmuudeksi taakse vähän lisää pitoa. 




Kengityksen lisäksi on kauneushoitoa, eli pesua, letitystä ja turpakarvojen kiharrusta. Sitä perusteellista puunausta, jotta poni on varmasti huomenna sateessa hehkuva otus. Ehkä vähän vielä vaahtoavakin saippuajäämistä. ;) Saas nähdä, kuinka meidän huomenna käy. Tiedän ainakin, että kentän läheisyydessä on valkoinen katettu katsomo. Simon kohdalla tietäisin, että hevonen varmasti kuolisi jo sen nähdessään, mutta Kottin kohdalla on vielä hieman epäselvää, mitä poni siihen sanoo.


13.6.2016

Pikku G valmistautuu kisoihin


Gottfrid on taas ilmoitettu kilpailuihin. Sunnuntaina starttaamme Pornaisissa Paccellicupin osakilpailussa. Ratana on tuttu FEI:n kouluratsastusohjelma nelivuotiaille hevosille, helppo B. Minä tykkään FEI:n nuorten hevosten radoista. Erityisesti tykkään siitä, että ponibreeders on vihdoin ymmärtänyt ottaa nuorille hevosille suunnattuja ratoja kilpailuihin, tosin vain kuusi vuotiaille poneille. Ja siitähän tulikin sitten porua, sillä ohjelmassa lukee kirottu sana koottu. Vaikka minulla ei vielä olekaan ponillemme osallistumisoikeutta breederssiin, aion sen hankkia. Keinolla tai toisella. Ensin on tarkoitus koittaa onnea ja ostaa jo maksetut luvat. Mutta jos ei kukaan halua luvistaan luopua rahaa vastaan, on mahdollisuus ostaa ne itsekin, ehkä hivenen kalliimmalla. Mutta asia joka puoltaa osallistumista, hinnasta huolimatta, on kuusivuotiaiden kilpailtava rata. Minä kannatan fiksuja ratoja nuorille hevosille, ja sitä nämä FEI:n nuorten hevosten radat nimenomaan ovat. Ohjelmaa ei pidä lukea, kuin piru raamattua. Kokoamisasteita on lukematon määrä, eikä koottu ole viisivuotiaiden radassa samaa tasoa, kuin GP-radan koottu.



Tämä nelivuotiaiden ohjelma on aivan mahtava rata tämän ikäisille ratsun aluille. Sama rata on myös laatuponikilpailussa, joka on erittäin mukava juttu. Rata on Kottille melko helppo. Siinä on siirtymisille annettu reilusti tilaa ja rata vie koko ajan eteenpäin, ilman turhia jarrutteluja. Eikä minua yhtään haittaa, että nimenomaan tästä radasta minulla on kaikista eniten startteja koko ratsastushistoriassani - usealla eri hevosella ja ponilla. 

Viime kisoissa meillä meni aivan tolkuttoman hyvin. Laukannoston rikkeestä huolimatta poni tuntui hyvältä radalla. Ainoastaan pienet ymmärryserot siitä, edetäänkö ravissa vai siirrytäänkö käyntiin kaarteissa, olivat hieman fiilistä alentavia tekijöitä.  Parantamisen varaa jäi, mutta saadaanko me nyt tulevissa kisoissa parannettua? Se selviää ajallaan. 



Papereissamme luki viimeksi, että ponin pitäisi ravata enemmän eteen, jotta se ravaisi paremmin läpi selän. Olenkin treeneissämme, etenkin maastossa kiinnittänyt tähän asiaan huomiota. Maastossa ponilla on valtavasti halua liikkua eteenpäin, jonka vuoksi olen sitä hyödyntänyt treeneissä. Siellä saan hyvän ja ison perusravin esiin, josta saan vielä tehtyä askeleen pidennyksetkin niin, että tahti ja tasapaino säilyy. Myös kentällä olen pyrkinyt kiinnittämään huomiota siihen, että poni ravaa kunnolla eteenpäin, ja nimenomaan takaa eteen. Kotti on mielellään hieman etuvetoinen ja vaisussa ravissa sen takaosa tuntuu jäävään kokonaan talliin, eikä työntövoimaa tule takajaloista ollenkaan. Asian saa korjattua ottamalla hieman reipasta laukkaa alle, jonka jälkeen poni ravaa aivan uusissa sfääreissä. 


Olenkin päättänyt, että seuraavissa kisoissa korotetaankin nimenomaan ponin heikoimman askellajin numeroa, eli ravia. Se ei tule olemaan helppo tehtävä, ja kaikki on oikeastaan verryttelystä kiinni. Jos saan ponille hyvää laukkaa verrytteyssä alle ja ponin pysymään rentona, on ravin numeron nostaminen mahdollista. Muutoin oikeastaan ei, sillä ravi on se, jossa poni helpoiten jännittyy ja jää pohkeen taakse, jolloin se ei kanna enää ollenkaan itseään. 

Meillä oli viimeksi radalla rikko laukannostossa. Sama rikko oli jo edellisissä kisoissa, tosin siihen oli ihan järkevä selityskin, mutta viimeksi ei ollut. Niin, paitsi se, että en vain saanut sisäpohjetta läpi, jonka takia poni oli menossa kroppansa kanssa toista kierrosta, ja itse käytin vielä typeryksissäni ulkojalkaa nostossa. Nyt olen kuitenkin vakaasti päättänyt, ettei moista rikkoa laukannostossa sallita. Sinällään hankalassa kohtaa, että ponin laukat ovat olleet hieman hukassa ja se nostelee milloin mitäkin. Mutta ei auta, kolmatta kertaa ei radalla vaan voi tehdä samaa virhettä! 



Annan itselleni vain kaksi tavoitetta kisoihin, joissa on parannusta tapahduttava edellisiin startteihin nähden. Toki tavoite on myös säilyttää prosentit edellisen tuloksen kanssa saman suuntaisina. Mahtavinta olisi päästä yli 70% mutta se vaatisi jo ponilta numeron 7 jokaisesta arvostelukohdasta. Ja vaikka kuinka ratsastaisin täsmällisesti, ei tällä radalla katsota minun ratsastustani ja täsmällistä suoritusta, vaan ponin laatua ja kapasiteettia. Ja koska luokka on hevosille, kouluratsuiksi, pitkällä jalostuksella tuotetuille otuksille, ei poni saa tuomarilta yhtään helpotusta. Mutta silti, se on mahdollista, jos saan ponin laadun esiin radalla.

Meillä on vielä tämä viikko aikaa treenailla. Minulla oli jo melko tarkkaan laadittu treeniohjelmakin, joka sisälsi mm.  tänään treenin kentällä, mutta.. Pojat eivät kuitenkaan tänään olleet treeneistä innoissaan, vaan juoksivat kilometrin edellä meitä karkuun, laitumella. Jossa kieltämättä on sen verran paljon tilaa, että niiden on tosiaan oltava yhteistyökykyisiä, jotta niitä olisi mahdollista saada kiinni. No, eipä tästä vielä lannistuta, siirretään keskiviikoksi kaavailtu vapaapäivä tälle päivää, joten ollaan vielä jotenkin kiinni suunnitelmissa.


7.6.2016

Mä toivon, että ikuista tää onni on


Onnea on ne hetket, jolloin olet pelkkää hymyä. Hetket, jolloin et yksinkertaisesti pysty muuta, kuin hymyilemään. Niitä hetkiä on toisilla useammin, toisilla harvemmin. Mutta yhtä kaikki, jokaisella niitä hetkiä on joskus. Minulla sellaisia hetkiä on Simon selässä silloin, kun hevonen on terve. Simo on ehdottomasti hyvän mielen hevonen. Hevonen, jonka selässä ei voi tehdä muuta kuin hymyillä ja nauttia kyydistä. Mutta vain silloin, kun se on terve. 

Edelleenkään elämä valtakunnassa ei ole aivan täydellistä, eikä hevonen vieläkään tunnu täysin omalta itseltään, mutta minulla on nyt enemmän avaimia, kuin koskaan ennen . Avaimia, joilla aukaista lukkoja, joiden takana odottaa se normaali elämä. Se Simo, joka tekee vuokseni mitä vain. 

Edistymme hurjaa vauhtia. Tai Simo edistyy, mutta väitän vahvasti, että siihen on tarvittu myös minua. Minä olen saanut rohkeutta ratsastaa, kokeilla ja uskaltaa ottaa vastaan jopa ne ei toivotut reaktiot, joita loppujen lopuksi on ollut hyvin vähän. Olen vain kerran *kopkop* tähän mennessä ollut Simon selässä tilanteessa, jolloin pääni sisällä on ääni huutanut jo maakosketusta. Mutta silloinkin sinnittelin sitkeästi kyydissä. Ja sekin oli vain opetus minulle "älä käytä koskaan raippaa eteenpäin liikkumattoman hevosen kanssa" sillä seurauksena on paikallaan holtiton pukki-pystyyn sarja, piruettikuviota tehden. Ehkä loppupeleissä opetuksen kuului mennä näin "älä käytä raippaa!" Hevonen joko liikkuu mielellään ilman sitä, tai on liikkumatta sen kanssa. Mutta tuostakin lähes maantautumisesta on jo aikaa ja sen jälkeen edistymisemme lähti vasta alkuun.

Minua ei pelota vauhti, eikä vauhdissa riekkumiset. Minua ei pelota varsinaisesti tippuminenkaan, olenhan muksahdellut elämäni aikana hevosen selästä alas vaikka ja kuinka monta kertaa. Minua pelottaa eniten takapakit, joita hevonen saa, jos meille tulee konflikti. Jos meidän suunnitelmat ja etenkin toteutukset erkanevat toisistamme. Jos hevoselle jää päälle lisää ikäviä tapoja, jos minulta loppuu avaimet lukkoihin. Se ottaa negatiiviset asiat niin syvälle pääkoppaan, että niiden pois kitkeminen on oikeasti kuukausien, jopa vuosien prosessi, ja aina on se "jos" joka kulkee mukana ja laukaisee opitun tavan. Sinänsä hassua, että hevoseni oppii jopa kerrasta huonon asian, mutta tarvitsee tuhansia toistoja hyvistä asioista sen pois kitkemiseen. Toki meillä kaikkeen huonoon liittyy myös kipu. Hevosen kipumuistia on vaikea saada nollattua. Niin kauan, kun se uskoo jonkin asian tuottavan kipua, se tekee kaikkensa, jotta pystyisi sitä välttämään. Simo on hevonen siinä missä muutkin. Se yrittää viimeiseen asti peitellä kipuaan, mutta jossain vaiheessa mennään rajan yli. Siinä vaiheessa tilanne on täysin poissa käsistäni ja hevonen jo valovuosien päässä ihanasta ja kaikkensa antavasta ystävästä, hyvän mielen ratsusta. 

 Jotta tällaiset tilanteet voisi välttää, minun täytyy olla herkempi, kuunnella ja uskoa pieniin vihjeisiin. Uskoa itseeni ja luottaa hevoseeni. Kun kerron täällä ongelmistamme ja mahdollisista syistä, saan maailman huutamaan vastaani: "Ei kai kukaan voi olla näin hyvä uskoinen hölmö, joka kuskaa hevosensa tutkimuksiin jokaisen karvan katkeamisen takia?!"  Välillä jopa otan onkeen kommenteista. Haluan kovettaa mieleni ja peittää korvani - omalta hevoseltani! Rehellisesti sanottuna minua oikeasti vituttaa, väsyttää ja harmittaa, että hevosellani on koko ajan jotain, jonka vuoksi soitan klinikalle. Sieltäkin vastataan usein jo sanoilla, jotka on tarkoitettu enemmän omistajalle, kuin hevosen terveyttä tukemaan. Voithan katsoa hevostasi viikon tai pari. Kutsua hierojan, antaa lomaa.. Mitä näitä nyt on..

Ja vieläkään tähän meidän yhtälöön ei ole auttanut omistajan mielihoito, vaan hevonen on oikeasti ollut AINA kipeä. Miksi? Se onkin pienimuotoinen arvoitus, palapeli jota kokoan kaiken aikaa. Tässä pelissä vain palat muuttuvat yhtenään ja oravan pyörä pyörii mahdottoman kovaa vauhtia tilanteesta toiseen. Suurin ongelmani palapelin kokoamiseen on se, etten vielä ole päässyt alkuun. Siihen pisteeseen, josta koko pyörä lähti pyörimään. Mutta ehkä joskus.


 Sanotaan, että pitäisi elää hetkessä, ei miettiä menneitä tai tulevaa. Mutta tässä kohtaa on ihan oikeasti pakko miettiä menneitä. Miettiä, mikä aiheutti ongelman, toisen ja kolmannen, jotta sen voisi tulevaisuudessa välttää. Jotta voisin tässä hetkessä kuulla hevoseni sanat, jos se pyytää lisä-aikaa. Jos jokin on pielessä. Minun täytyy, muusta maailmasta huolimatta, uskoa hevoseni sanoihin. Reagoida heti, eikä vasta ongelman pahentuessa.


 Jokainen hevonen opettaa, jokainen on erilainen, jokainen on rikkaus. Minulla on ja on ollut ratsastettavana paljon nuoria hevosia. Jokainen niistä on ollut erilainen. Jokaisesta löytyy vahvuudet ja heikkoudet. Jokaiselta olen oppinut paljon. Yksikään ei kuitenkaan ole ollut lähelläkään Simon tapausta. Muut ratsastettavat ratsuni ovat olleet enemmän ja vähemmän samankaltaisia, lähempänä Kottia. Mutta yksikään ei ole ollut lähellä Simoa. Simon selässä olen vierailla vesillä, jonka takia olen tarvinnut paljon ajatuksia siitä, millainen hevoseni oikeasti on. Miten hevostani oikeasti pitäisi ratsastaa.



 Tie ratsastajaksi on pitkä. Minä tarvitsen oppia, valmennusta, mutta tällä hetkellä hevoseni ei siihen vielä kykene. Hevonen ei tunnu vielä niin valmiilta ja luottavaiselta, että voisin tehdä selässä muuta kuin matkustaaa. Minä todella olen matkustaja, joka yrittää lukea joka askeleella hevostaan, jotta tietäisin voiko painaa kaasua, kääntää ratista tai painaa jarrua. Niin kauan, kun hevonen on vähänkään epäilevällä asenteella mukana menossa, en voi vaatia siltä enempää. En voi, enkä saa laittaa hevostani tilanteeseen, jossa se joutuu ahdistumaan ja rakentamani pilvilinna romahtaisi. Me tarvitsemme aikaa, hevoseni tarvitsee aikaa. Onneksi valmentajanikin antaa meille aikaa. Hevosta treenataan sitten, kun se on täysillä mukana, oikeasti kunnossa ja halukas. Sitten, kun meillä molemmilla on mahdollisuus tehdä parastamme.



Meillä mennään ilman paineita ja kiirettä. En halua hevoseni jäävän lapsitähdeksi. Haluan siitä pitkäaikaisen ystävän. Siitä olisi ollut nuorten hevosten luokkiin, jos sen olisi ratsuttanut eritavalla alusta lähtien. Mutta silloin siitä ei tulisi pitkäaikaista ystävää. En toki voi tietää, kestääkö ystävyytemme tämänkään tien kanssa kauaa. Elämä on sellaista, epävarmuutta tulevaisuudesta. Mutta uskon, että näin mnulla on suurempi mahdollisuus siihen, että hevoseni voisi antaa minulle onnen tunteita vuoden, kahden vuoden ja kymmenen vuoden päästä. Se vain vaati sen, että luovuin ajatuksesta saada tästä nuoresta itselleni nuorten hevosten luokkiin kisakaverin.



Siitä ajatuksesta oikeastaan luovuttiin jo vuosi sitten, mutta jokin sisäinen ääni päästi ajatuksesta lopullisesti irti vasta nyt.  Loppujen lopuksi kisaaminen ei ole koskaan ollut minulle harrastuksen suola. Nuorten hevosten kanssa se on ollut vain hyvä tapa saada omasta työstään jotain palautetta. Jotain, jonka avulla olen saanut varmuutta siihen, että osaan tämän homman. Jonkinlainen todistus, referenssi siitä, että pystyn tähän. Mutta loppujen lopuksi tässä on riittävästi todistusta ja referenssiä, jos joskus saan Simon kulkemaan allani luottavaisesti koko ratsastuksen ajan, on siinä todiste ja palkinto tehdystä työstä. Se riittää minulle, eikä minulla ole tarvetta todistella muille.