Blogi       ::       #Gottfrid       ::       #HFG       ::       Muistoissa       ::      

7.6.2016

Mä toivon, että ikuista tää onni on


Onnea on ne hetket, jolloin olet pelkkää hymyä. Hetket, jolloin et yksinkertaisesti pysty muuta, kuin hymyilemään. Niitä hetkiä on toisilla useammin, toisilla harvemmin. Mutta yhtä kaikki, jokaisella niitä hetkiä on joskus. Minulla sellaisia hetkiä on Simon selässä silloin, kun hevonen on terve. Simo on ehdottomasti hyvän mielen hevonen. Hevonen, jonka selässä ei voi tehdä muuta kuin hymyillä ja nauttia kyydistä. Mutta vain silloin, kun se on terve. 

Edelleenkään elämä valtakunnassa ei ole aivan täydellistä, eikä hevonen vieläkään tunnu täysin omalta itseltään, mutta minulla on nyt enemmän avaimia, kuin koskaan ennen . Avaimia, joilla aukaista lukkoja, joiden takana odottaa se normaali elämä. Se Simo, joka tekee vuokseni mitä vain. 

Edistymme hurjaa vauhtia. Tai Simo edistyy, mutta väitän vahvasti, että siihen on tarvittu myös minua. Minä olen saanut rohkeutta ratsastaa, kokeilla ja uskaltaa ottaa vastaan jopa ne ei toivotut reaktiot, joita loppujen lopuksi on ollut hyvin vähän. Olen vain kerran *kopkop* tähän mennessä ollut Simon selässä tilanteessa, jolloin pääni sisällä on ääni huutanut jo maakosketusta. Mutta silloinkin sinnittelin sitkeästi kyydissä. Ja sekin oli vain opetus minulle "älä käytä koskaan raippaa eteenpäin liikkumattoman hevosen kanssa" sillä seurauksena on paikallaan holtiton pukki-pystyyn sarja, piruettikuviota tehden. Ehkä loppupeleissä opetuksen kuului mennä näin "älä käytä raippaa!" Hevonen joko liikkuu mielellään ilman sitä, tai on liikkumatta sen kanssa. Mutta tuostakin lähes maantautumisesta on jo aikaa ja sen jälkeen edistymisemme lähti vasta alkuun.

Minua ei pelota vauhti, eikä vauhdissa riekkumiset. Minua ei pelota varsinaisesti tippuminenkaan, olenhan muksahdellut elämäni aikana hevosen selästä alas vaikka ja kuinka monta kertaa. Minua pelottaa eniten takapakit, joita hevonen saa, jos meille tulee konflikti. Jos meidän suunnitelmat ja etenkin toteutukset erkanevat toisistamme. Jos hevoselle jää päälle lisää ikäviä tapoja, jos minulta loppuu avaimet lukkoihin. Se ottaa negatiiviset asiat niin syvälle pääkoppaan, että niiden pois kitkeminen on oikeasti kuukausien, jopa vuosien prosessi, ja aina on se "jos" joka kulkee mukana ja laukaisee opitun tavan. Sinänsä hassua, että hevoseni oppii jopa kerrasta huonon asian, mutta tarvitsee tuhansia toistoja hyvistä asioista sen pois kitkemiseen. Toki meillä kaikkeen huonoon liittyy myös kipu. Hevosen kipumuistia on vaikea saada nollattua. Niin kauan, kun se uskoo jonkin asian tuottavan kipua, se tekee kaikkensa, jotta pystyisi sitä välttämään. Simo on hevonen siinä missä muutkin. Se yrittää viimeiseen asti peitellä kipuaan, mutta jossain vaiheessa mennään rajan yli. Siinä vaiheessa tilanne on täysin poissa käsistäni ja hevonen jo valovuosien päässä ihanasta ja kaikkensa antavasta ystävästä, hyvän mielen ratsusta. 

 Jotta tällaiset tilanteet voisi välttää, minun täytyy olla herkempi, kuunnella ja uskoa pieniin vihjeisiin. Uskoa itseeni ja luottaa hevoseeni. Kun kerron täällä ongelmistamme ja mahdollisista syistä, saan maailman huutamaan vastaani: "Ei kai kukaan voi olla näin hyvä uskoinen hölmö, joka kuskaa hevosensa tutkimuksiin jokaisen karvan katkeamisen takia?!"  Välillä jopa otan onkeen kommenteista. Haluan kovettaa mieleni ja peittää korvani - omalta hevoseltani! Rehellisesti sanottuna minua oikeasti vituttaa, väsyttää ja harmittaa, että hevosellani on koko ajan jotain, jonka vuoksi soitan klinikalle. Sieltäkin vastataan usein jo sanoilla, jotka on tarkoitettu enemmän omistajalle, kuin hevosen terveyttä tukemaan. Voithan katsoa hevostasi viikon tai pari. Kutsua hierojan, antaa lomaa.. Mitä näitä nyt on..

Ja vieläkään tähän meidän yhtälöön ei ole auttanut omistajan mielihoito, vaan hevonen on oikeasti ollut AINA kipeä. Miksi? Se onkin pienimuotoinen arvoitus, palapeli jota kokoan kaiken aikaa. Tässä pelissä vain palat muuttuvat yhtenään ja oravan pyörä pyörii mahdottoman kovaa vauhtia tilanteesta toiseen. Suurin ongelmani palapelin kokoamiseen on se, etten vielä ole päässyt alkuun. Siihen pisteeseen, josta koko pyörä lähti pyörimään. Mutta ehkä joskus.


 Sanotaan, että pitäisi elää hetkessä, ei miettiä menneitä tai tulevaa. Mutta tässä kohtaa on ihan oikeasti pakko miettiä menneitä. Miettiä, mikä aiheutti ongelman, toisen ja kolmannen, jotta sen voisi tulevaisuudessa välttää. Jotta voisin tässä hetkessä kuulla hevoseni sanat, jos se pyytää lisä-aikaa. Jos jokin on pielessä. Minun täytyy, muusta maailmasta huolimatta, uskoa hevoseni sanoihin. Reagoida heti, eikä vasta ongelman pahentuessa.


 Jokainen hevonen opettaa, jokainen on erilainen, jokainen on rikkaus. Minulla on ja on ollut ratsastettavana paljon nuoria hevosia. Jokainen niistä on ollut erilainen. Jokaisesta löytyy vahvuudet ja heikkoudet. Jokaiselta olen oppinut paljon. Yksikään ei kuitenkaan ole ollut lähelläkään Simon tapausta. Muut ratsastettavat ratsuni ovat olleet enemmän ja vähemmän samankaltaisia, lähempänä Kottia. Mutta yksikään ei ole ollut lähellä Simoa. Simon selässä olen vierailla vesillä, jonka takia olen tarvinnut paljon ajatuksia siitä, millainen hevoseni oikeasti on. Miten hevostani oikeasti pitäisi ratsastaa.



 Tie ratsastajaksi on pitkä. Minä tarvitsen oppia, valmennusta, mutta tällä hetkellä hevoseni ei siihen vielä kykene. Hevonen ei tunnu vielä niin valmiilta ja luottavaiselta, että voisin tehdä selässä muuta kuin matkustaaa. Minä todella olen matkustaja, joka yrittää lukea joka askeleella hevostaan, jotta tietäisin voiko painaa kaasua, kääntää ratista tai painaa jarrua. Niin kauan, kun hevonen on vähänkään epäilevällä asenteella mukana menossa, en voi vaatia siltä enempää. En voi, enkä saa laittaa hevostani tilanteeseen, jossa se joutuu ahdistumaan ja rakentamani pilvilinna romahtaisi. Me tarvitsemme aikaa, hevoseni tarvitsee aikaa. Onneksi valmentajanikin antaa meille aikaa. Hevosta treenataan sitten, kun se on täysillä mukana, oikeasti kunnossa ja halukas. Sitten, kun meillä molemmilla on mahdollisuus tehdä parastamme.



Meillä mennään ilman paineita ja kiirettä. En halua hevoseni jäävän lapsitähdeksi. Haluan siitä pitkäaikaisen ystävän. Siitä olisi ollut nuorten hevosten luokkiin, jos sen olisi ratsuttanut eritavalla alusta lähtien. Mutta silloin siitä ei tulisi pitkäaikaista ystävää. En toki voi tietää, kestääkö ystävyytemme tämänkään tien kanssa kauaa. Elämä on sellaista, epävarmuutta tulevaisuudesta. Mutta uskon, että näin mnulla on suurempi mahdollisuus siihen, että hevoseni voisi antaa minulle onnen tunteita vuoden, kahden vuoden ja kymmenen vuoden päästä. Se vain vaati sen, että luovuin ajatuksesta saada tästä nuoresta itselleni nuorten hevosten luokkiin kisakaverin.



Siitä ajatuksesta oikeastaan luovuttiin jo vuosi sitten, mutta jokin sisäinen ääni päästi ajatuksesta lopullisesti irti vasta nyt.  Loppujen lopuksi kisaaminen ei ole koskaan ollut minulle harrastuksen suola. Nuorten hevosten kanssa se on ollut vain hyvä tapa saada omasta työstään jotain palautetta. Jotain, jonka avulla olen saanut varmuutta siihen, että osaan tämän homman. Jonkinlainen todistus, referenssi siitä, että pystyn tähän. Mutta loppujen lopuksi tässä on riittävästi todistusta ja referenssiä, jos joskus saan Simon kulkemaan allani luottavaisesti koko ratsastuksen ajan, on siinä todiste ja palkinto tehdystä työstä. Se riittää minulle, eikä minulla ole tarvetta todistella muille.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti