Blogi       ::       Gottfrid       ::       Hillside Forgotten Gold       ::       Muistoissa       ::      

24.11.2016

Lähes kunnon kansalainen


Meillä on edelleenkin varsa, josta ei ole blogin puolella mainittu aikoihin. Ajatella, viisi kuukautta tuli täyteen ja pian se pieni karvainen otus saapuukin jo kotiin,  Finnairin mainoksen tapaan jouluksi kotiin! Tosin katsoessani mieheni kanssa yhteistä vapaata päivää, jolloin hakea varsa kotiin, on vaihtoehtoja melkolailla vähän. Varsan kanssa on kuitenkin varattava se kokonainen päivä, eikä sen haku yksin onnistu. No onhan tässä vielä jokunen viikko aikaa..

Tänään kuitenkin varsalle on laitettu passianomus, jotta siitäkin saataisiin kunnon kansalainen, eikä pelkkä hulttio. Nimi ehdotuskin on ainakin näin alkuun kelvannut, koskaanhan se ei ole varmaa, ennen kuin passi on painettuna käsissä. Hippos kun osaa olla sellainen laitos, ettei järjen häivää! Mutta eipä tässä löydy mitään järkevää syytä, miksei nimi kokonaisuudessaan läpi menisi. Frodo ei ole se virallinen nimi, sillä astetta kovemmalla jätkällä täytyy olla astetta kovempi nimikin. Ylpeänä kannamme edessämme Hillside -etuliitettä, sehän tarkoittaa vain ja ainoastaan voitokkaita poneja. Ja perinteisiin kuuluvasti täytyy teemaa ylläpitää, josta myös nimi Frodo tulee. Se käy kyllä hyvin yhteen oikean nimenkin kanssa Hillside Forgotten Gold, eli siis meidän Frodo.


Tänään kävi siis tunnistaja. En päässyt paikalle, koska työt sotkee harrastusta näin joulun alla enemmän kuin muina vuoden aikoina. Joulu on sesongeista suurin, oikea kulutusjuhla. Niinpä kävin tsemppaamassa varsani eilisiltana tämän päivän tapahtumiin.

Näytin sille riimua. Frodo on viimeksi ollut riimu päässä..? Sanotaan vaikka niin, että ainakaan ei ole päässä painaumia  eikä varsaa ole riimuttamisella tylsistytetty. Mutta toisaalta nuoret paranee lomaillessa ja sama selvästi pätee tähänkin. Riimua, sen helisevä solkia tai pään yli pujotettavaa niskaosaa ei pelätty ollenkaan. Sen kuin sujautti vain päähän, niin kuin mille tahansa hevoselle. Tietenkin myös harjasin varsani, jotta on siistin näköinen otus, kun vieraita tulee. No eipä se kyllä likainen ollut, siisti otus kun on.

Jalkoja en nostellut, enkä tehnyt mitään koulutuksellisesti uutta tai kehittävää. Tai no jos atomeiksi pilkotaan asioita, niin pyysin varsaa väistelemään harjauksen yhteydessä. Mutta sehän on itsestään selvyys, eikä se uutta ollut.

Frodo oli kuulemma ollut oikein kiinnostunut tunnistajasta ja käyttäytynyt kuin iso heppa konsanaan, oliko yllätys? No ei tietenkään, meidän varsahan osaa käyttäytyä!

Niinpä olemme nyt virallisesti paperillakin varsan omistajia. Tai lapset ovat..


22.11.2016

Meillä laukataan!


Jokainen hevonen on oma yksilönsä, joten se mikä pätee yhteen ei päde toiseen. Ihmisen tehtävä on opetella tuntemaan hevosensa niin hyvin, että tiedostaa, mikä on juuri kyseiselle hevoselle normaalia ja mikä ei. Minun hevosiini pätee molempiin se tosiseikka, että ne tykkäävät liikkua ja mennä mielellään eteenpäin. Kun vauhdin hurma ei miellytä, on jotain todella pahasti vialla. Aina ei kyse ole terveydestä, vaan se voi olla myös ulkoisia tekijöitä. 

Simon kohdalla meillä on ollut vauhdin hurma kadoksissa lähestulkoon vuoden verran ja kyse on valitettavasti ollut terveydestä. Hevosta on säästeliäästä ja todella varovasti liikutettu ohjeen mukaan. Olen ollut ennemmin laiska, sillä olosuhteet eivät ole antaneet minulle ihan säännöllisesti aikaa, jotta voisin liikuttaa molemmat hevosistani. Niinpä Simon kanssa on otettu rennosti, eikä turhaan stressattu hevosen liikuttamisen kanssa. Noin kolme kertaa viikossa liikkumista ihmisen toimesta.

Tänään satuloin vaihteeksi mussukkani, sillä se on vaikuttanut hyvin rauhalliselta ja lauhkealta eläimeltä pidemmän aikaa, oikeastaan heti, kun saimme luvan liikuttaa sitä säännöllisesti. Vaikka alla olikin useampi vapaapäivä, päätin nousta ratsuni selkään. Ei kai se paha voi olla?! Tovi, jos toinenkin käveltiin. Otimme vähän väistöjä ja lopulta ravia. Ravissa oli menohaluja, aina lyhyen sivun jälkeen hevoseni oikein ampaisi eteenpäin ja lopulta en enää saanut sitä pidettyä tasapainossa ravilla. Niinpä horjahdimme laukkaan! Hevosesta se oli varmasti se itse tarkoituskin, niin kovasti se tykkäsi mennä. Eikä siinä heti tehnyt mieli estää hevosta laukkaamasta, kun se vihdoin sitä itse tarjosi. Hetkittäin oli fiilis, ettei mopo ehkä ollut käsissäni koko aikaa ja hevonen oli valmis tekemään vähän iloliikkeitä taivasta kohti, mutta sain kuitenkin pidettyä punaisen ferrarini nahoissaan.

Jos jotain tästä voi päätellä, niin ainakin sen, että hevonen ihan oikeasti on nyt paranemaan päin! 
Edellisestä laukkaamisesta on jo hieman aikaa!

17.11.2016

Poni opettelee uutta


Talven ihmemaa, oli ja meni. Oli ilo saada harrastaa talvisissa maisemissa tätä mahtavaa lajia. Mutta sinne meni lumet ja ihmemaan ainekset, vetenä maan alla. Jäljelle jäi vain synkkyys ja liukkaus, sitä todellista Suomea tähän aikaan vuodesta. 

Ensimmäisten lumien saapuessa minä olin elämässä vielä täysin kesää, hevosten kengityksen suhteen. Hevoseni kengitettiin kuukausi sitten kesäkenkiin. Kenkiin, jotka eivät tue millään tavalla talvisia olosuhteita. Kuka olisi arvannut, että talvikelit tulevat näin pian? No ehkä joku meteorologi, mutta eipä sellaista tästä taloudesta löydy. Ja toisaalta kuivaheinää tehdessä ei niihin pitkiin poutiin ja sadejaksoihin ollut lainkaan luottamista, päin vastoin. Muistellen vielä edellistä vuotta, oli jouluaatonaattona valmennus täysin kesäisissä olosuhteissa, joten miksi kiirehtiä lokakuun puolella talvikenkiä jalkoihin? 


Niinpä jouduimme rustaamaan rautakenkiin itse reijät ja hokit paikalleen. Etujalat on valmiina kummallakin, takajalat ovat ilman kenkiä. Eipä keräänny tieratkaan taakse, mutta takajalatkin tarvitsevat kengät, etenkin Simolla, jonka kavion vääränlaista kulumista on nyt jo tovi hoidettu. 

Talven lomassa Gottfrid on opiskellut uusia asioita, vähän kerrallaan. Koska laukka on ponille kaikkein helpointa ja luontevinta, on sen työstäminen helpointa. Loogista, eikö totta. Niinpä olemme treeneihin ottaneet mukaan laukanvaihdot käynnin kautta. Ponille on aina ollut helppo siirtyä laukasta käyntiin. Se on ollut sille jopa paljon luontevampaa kuin laukasta raviin siirtyminen. Nyt toki olemme vuoden työstäneet vain laukka-ravi siirtymisiä, jonka vuoksi se on ponille jo helppoa ja estetreeneissä poni vaihtaa myös laukat ravin kautta, joten siirtymiset ravin ja laukan välillä sujuvat nopeasti ja helposti. Viisivuotiaalta vaaditaan laukanvaihto vain käynnin kautta, vasta kuusivuotiaalla se vaaditaan laukan sisällä, joka meille tulee olemaan todella hankalaa. Poni on niin pieni, vikkelä ja tasapainoinen, että sen on helpompi mennä pienellä ympyrällä vastalaukkaa kuin vaihtaa myötälaukkaan. Tämä ei todellakaan ole luonnostaan vaihtaja, jota taas Simo on. Mutta se on huolenaiheena vasta sitten, kun on aika siirtyä vaativiin luokkiin, joten sitä on turha tässä kohtaa murehtia. 

On kahdenlaista koulukuntaa, niitä jotka tykkäävät opettaa ensin vahvan vastalaukan ja vasta sitten vaihdot, ja niitä joiden mielestä on ehdottomasti opetettava vaihdot ensin, sillä se ei onnistu enää sitten, jos vastalaukka on vahva. Ja sitten on meitä muita.. Itse tykkään opettaa vastalaukan ensin ja aloittaa vaihtojen työstämisen käynnin kautta.


Meillä vaihdot aloitettiin nyt käynnin kautta, koska se on viisivuotiaiden hevosten vaatimus. Kottille laukasta käyntiin siirtyminen oli siis jo luontevaa ja helppoa, mutta käynnistä laukkaan siirtyminen ei ole niin luontevaa. Kotti jää käynnissä mykäksi pohkeelle ja pohkeen taakse, jonka takia laukannosto on vaikeaa, kun avut ei mene kuuleville korville. Siispä ensin työstämään käyntiä pohkeesta eteen, kohti ohjaa. Hereillä ollessaan poni reagoi helposti ja nopeasti apuihin. Ponin ongelma on vain se, että se helposti ottaa pidättävät avut - siirtyminen laukasta käyntiin - taaksepäin ajatellen, jolloin siirtyessään käyntiin se jää heti pohkeen taakse. 

Jotta siirtymisistä saadaan hyviä, on tärkeää pitää hevonen hereillä ja kuulolla koko ajan. Kotti on nukahtavaa sorttia, se ottaa jokaisen alaspäin siirtymisen lupana nukahtaa, jonka vuoksi se täytyi herätellä ratsastamalla heti siirtymisen jälkeen reippaasti eteenpäin, jotta sille syntyisi askellajeissa alaspäin siirtyessäkin ajatus eteen. Ilman kunnon siirtymää laukasta käyntiin, ei voi saada hyvää siirtymistä käynnistä takaisin laukkaan. 


Kotti on nöyrä ja oppivainen, jonka vuoksi sitä ei tarvitse muistutella samoista asioista montaa kertaa ratsastuksen aikana. Ja toisaalta se on eteenpäin pyrkivä ratsu, jonka vuoksi sen ratsastaminen on kevyttä ja helppoa itselleni, tykkään enemmän menevistä ja eteenpäin pyrkivistä ratsuista. 

Ensin teimme kunnollisia huolellisia siirtymisiä kummassakin laukassa uraa pitkin. Käynnistä laukkaan, hyvää laukkaa hetki, pieni kokoaminen ja siirtyminen käyntiin. Kiireellisesti ei tule hyvää, ja näin ensimmäisten harjoittelujen aikana on turha laskea askelia. Siispä kävelimme pitkän pätkän, niin että sain ratsastettua hyvin ponin hereille ja sain onnistuneen siirtymisen takaisin laukkaan. Siirtymiset sujuivat hyvin uralla kumpaankin suuntaan, vaihdoimme tehtävän lävistäjälle. Lävistäjän alkupuolella siirtyminen käyntiin ja loppupuolella toiseen laukkaan. 


Vähän kerrallaan käyntipätkää lyhennetään. Yhdellä ratsastuskerralla se on täysin tarpeetonta, sillä meillä ei ole kiire saada ponia vaihtamaan nopeasti kahden käyntiaskeleen aikana. Pääasia on, että siirtymiset ovat sujuvia ja tasapainoisia, jolloin käyntipätkän lyhentäminen käy kuin itsestään. 

Siirtymiset lisäävät myös ponin voimaa ja kykyä kantaa itseään, sekä tasapainoa, josta kaiken sujuminen on lopulta kiinni. Ilman tasapainoa ei ole yhtään mitään muutakaan. Meillä jatkuu treenit ja huomenna poni pääseekin taas oman lajinsa pariin, esteille.


 

13.11.2016

Kadonneen mussukan takaisin saamisen riemua!


Meillä Isänpäivää vietettiin kuin mitä tahansa normaalia päivää. Aamulla hevoset ulos, päivällä lisää ruokaa turvan alle ja illalla ne otetaan vielä sisälle, päivällä siivottuun talliin. Hevosten ruokailujen välissä kävimme myös liikuttamassa ne. Tällaiset mahtavat talviset kelit ja yhteinen vapaapäivä, mikäs sen parempi tapa viettää aikaa kuin näin?  

Oma talli on valinta, joka on tehty. Eikä se ollenkaan kaduta. Minusta on ihanaa, että hevoset ovat omassa pihassa, vaikkakin se tarkoittaa myös jatkuvaa kotona oloa ja niiden hoitamista. Mutta onhan tämä ihan toista kuin käydä kerran päivässä vieraalla tallilla hoitamassa omaa hevostaan, joka on oikeasti yhtä vieras itselle kuin naapurikarsinan kaveri. Ja toisaalta meidän perheessä iskä on kunkku joka tapauksessa, aina. Ei siihen yhtä päivää tarvita. Iskää juhlitaan ja rakastetaan 365 päivää vuodessa.



Simo-Petteri on päässyt klipperin hellään huomaan ja ihan itse sain kokonaan ajella karvat hevosestani. Yleensä tällaiset toimenpiteet tekee perheen kunkku, sillä jotenkin se vain sujuu siistimmällä jäljellä hänen tekemänään, mutta nyt sain hoitaa koko homman ihan itse. Aikamoista suhraamistahan se oli, siistin jäljen saamiseksi. Miten se näyttääkin niin paljon helpommalta? Mutta kaikkinensa olen lopputulokseen ihan tyytyväinen. Nyt kun hevosen liikkumista ihmisen toimesta on aloitettu harrastamaan ahkerammin, on tärkeää saada hevonen heti treenin jälkeen kuivaksi, jottei se kylmetä itseään ulkoillessa. Ilman karvoja kuivuminen on nopeaa ja hikoilukin vähenee.



Simo on liikkunut hyvin sekä liinassa, että ratsastaen. Sen ylimääräiset hölmöilyt ovat vähentyneet liikunnan säännöllistymisen myötä, jonka takia siitä on tullut taas ihan kiva hevonen kaikkinensa. Ratsastaessa se sietää jo ratsastamista jalalla ajoittain todella hyvin. Välillä vielä herne saattaa mennä nenäonteloon hetkeksi, mutta enenevissä määrin hevonen on parempaan suuntaan menossa. Se jopa jo ravaisi ratsastajan kanssa mieluummin kuin kävelisi, joka tämän otuksen kohdalla on varma merkki siitä, ettei asiat voi olla enää kovin huonosti. 

Koko kauden poneilu on tehnyt itselleni tehtävänsä. Minä heilun ja hölskyn kuin perunasäkki läsipäisen ruunani selässä, jonka askellus on hieman erilaista kuin ponin. Etenkin keventäessä olen koko ajan menossa aivan liiallista vauhtia, hevosen liikkeeseen mukautuminen on vaikeaa. Mutta eihän tähän auta muu, kuin ratsastaa useammin ja yrittää keskittyä siihen isomman otuksen liikkumistapaan, nyt kun ei tarvitse kokoajan olla selviytymässä seuraavasta askeleesta tai alati tulevista kiukunpuuskista.




Mussukka on siis vähän kerrallaan palautumassa omaksi itsekseen, 
maailman ihanimmaksi hevoseksi!




5.11.2016

Treenikausi korkattu


Lomat on virallisesti lusittu Kottin osalta ja elämä ratsuhevosena virallisesti aloitettu. Tähän asti olemme vain chillailtu ja nautikeltu elämästä, tehty sitä mikä juuri sillä hetkellä on tuntunut hyvältä, tai oltu tekemättä. Mutta ajatus on ollut koko ajan taustalla siitä, että poni on neljä, siis lähes varsa vieläkin. Loman loppumisen virallinen rajapyykki oli varmasti tässä kohtaa, kun osallistuimme pikku Geen kanssa Heidi Svansborg-Lodmanin kouluvalmennukseen. 30 minuutin privaattitreenit. Heidin valmennuksissa olen käynyt ennenkin, ja noin kuukausi takaperin olin lainaponilla, josta ajatus Kottinkin kanssa osallistumisesta lähti.

Tähän asti poni on ollut vielä lomalta paluussa, eli hölkkäillyt silloin tällöin ratsastajan kanssa. Loma on tehnyt tehtävänsä, akut on ladattu ja nuorella ponillakin ne helposti purkautuvat väärään suuntaan. Ja niinpä tänäänkin alfauros machoillen maneesiin asteli. Hetken kerkesin verrytellä ponia, ennen kuin edellinen ratsukko sai treenit päätökseen. Virrakas poni otti vähän ärsykkeitä jokaisesta ylimääräisestä kolahduksesta, joka maneesissa kuului, lisäksi se taas vaihteeksi hieman ahdistui, jos joutui hevosten saartamaksi tai seinän ja ratsukon väliin.


Kerroin Heidille aliarvioiden ponin tason ja kuulumiset. Ikäisekseen raaka nelivuotias. Tai no tottahan se on, jos meinaa ikäryhmän mukana pysyä ensikaudelle, olemme me vähän jälkijunassa, mutta edessä on pitkä talvi ja poni on loppujen lopuksi hyvällä mallilla. Kahden kuukauden päästä se kuitenkin on papereilta katsottuna viisivuotias. Mihin se aika oikein rientää?

Alkuun kireä viulunkieli oli saatava avoimenpaan, pidempään muotoon ja niskaa matalammalle, sillä poni keräsi koko lyhyen kaulansa lyhyeksi ylös. Eikä tehtävä niin helppo ollut, kun tuntuma oli pidettävä kokoajan, jotta tarpeen tullen saan räjähtävän nato-ohjuksen kiinni, mutta silti eteen täytyi antaa tilaa, kun poni tarjosi vähän venytystä kaulastaan. Lisäksi tärkeää oli olla kipittämättä. Pienen ponin kanssa lähtee helposti ratsastamaan eteen, jolloin poni liikkuu "tuhatta ja sataa" pienillä askelilla, vaikka tarkoitus on ratsastaa isoja, laajoja liikkeitä eteenpäin. Yksin ratsastaessa sitä ei aina edes huomaakaan, kun jo kipitetään vauhdilla eteenpäin, vaikka tästä olenkin ollut aika tarkkana, ettei lähdetä sitä shettisaskellusta vetämään, jota poni tarjoaa, etenkin juuri täpinöissään mielellään.


Jokainen kulma on uusi mahdollisuus
 
Tahdin ja muodon lisäksi oli rakennusmestari rakentanut maneesiin kulmia!? Siispä oli myös taivuttava ja suoristuttava. Oikealle poni taipuu helpommin ja luontevammin, vasemmalle taipuminen on hankalampaa. Mutta jokainen hevonen on toispuoleinen, kuten ihmisetkin, meidän tehtävä on vain pyrkiä suoristamaan hevonen, eli treenattava kummastakin suunnasta yhtä joustavia, että hevoset taipuvat helposti molempiin suuntiin.

Saimme kuitenkin aikaiseksi muutaman todella hyvän kulman. Sellainen, jollaisesta minulla on hyvä fiilis, fiilis jota tavoittelen. Kun narut olivat kolmesta asiasta suhteellisen hyvin näpeissäni, jatkoimme ravissa kolmikaarista kiemurauraa. Iloa on iso maneesi, jolloin ponin kokoisella otuksella kolme kaarta ovat melko suuria. Mutta siitä huolimattta heikko kohtamme taivutuksissa tuli esiin. Suuntaa muuttaessa ponin on hankala vielä pysyä pehmeänä, tasapainossa ja vaihtaa taivutus toiseen suuntaan. Minun täytyi valmistella aiemmin, pehmeämmin ja selvemmin. Ja tekemästäni sekä kaikkeni yrittäneenä täytyy oppia tekemään vieläkin paremmin. Jään vähän liikaa ratsastamaan jo mennyttä kaarta, jonka takia suoristaminen ja valmistautuminen uuteen kaareen jää liian lyhyeksi.

Kun kolmikaariset kummassakin suunnassa alkoivat olla jokseenkin asiallisen oloisia, otettiin mukaan vielä neljäs kaari. Minun täytyi siis olla vielä nopeampi, selkeämpi ja pehmeämpi apujeni kanssa, sillä poni jännittyy heti, jos sitä alkaa ratsastamaan nopeilla tai kovemmilla avuilla. Tykkään tästä ponista juuri siksi. Se pitää huolta siitä, ettei sitä ratsasta ärhäkkäästi, vaan nöyrästi.

kuvia maaliskuulta
Hetken lepotuokion jälkeen jatkoimme laukassa. Askellaji, jota höyrypetteri oli odottanut koko ajan. Mutta arvatkaas kuinka kävi? Höyryily vie nopsasti lomalla repsahtaneen kunnon. Niinpä laukasta jäi paras swungi jo vartti sitten pois. Ponia oli siis ajoittain jo ratsastettava jalalla oikeasti eteenpäin! Laukassa haettiin hetki tasapainoa ja taivutuksia kulmiin, jonka jälkeen ratsastin 15 metrin ympyröitä. Tarkoitus oli säilyttää hyvä taivutus ja tasapaino koko ympyrän ajan. Vasemmassa kierroksessa ei niin hyvä flow, mutta oikealle poni tekee niin hyvin, että kyydissä voi vain nautiskella.

Kotiläksysti vähän herättelyä siitä, että tuleva talvi tulee sisältämään töitä, jos mielii siellä viisivuotiaiden kanssa kilpailla samoissa karkeloissa. Mutta nyt alkuun taivutuksia, taivutuksia, taivutuksia. Ponin kanssa täytyy rueta ratsastamaan jokainen kulma kulmana, ei laakeana kaarteena.

Mutta huisin hyvää palautetta Kotti sai laadustaan. 
Sillä on ovet avoinna vielä vaikka ja mihin, kunhan poniratsastajat kasvavat siihen ikään!

2.11.2016

Simppa saa nyt sydämen < 3


Sivistyksen leirikoulu on alkanut. Isompi "poni" on pakattu traileriin ja käytetty maneesilla. Normaalit ihmiset (jotain muuta kuin hevosihminen) voisivat pitää moista reissua älyttömänä tuhlauksena, mutta tällainen kaukana normaalista oleva perhe ei osaa ajatella asiaa niin. Tai no hetkittäin pimeällä ja niin p*rkeleen reikäisellä hiekkatiellä aivoissa surisi jotain kummallista, joka kyseenalaisti järkeä?! Mutta ihan oikeasti ajatelkaa, me kävimme maneesilla n. 20 kilometrin päässä, vain juoksuttaaksemme hevosta. Jonka ihan hyvin olisi voinut tehdä kotona, huomattavasti vähemmän aikaa kuluttaen. Mutta ei, me lastattiin ja hieman ehkä kierroksia siinä nostettiin, todetessamme isomman ponin olevan ihan oikeasti täysi sika! Siihen se tuli, etujalat lastaussillalle, ja siihen se jäi. Jos se puhuisi, se olisi sanonut "mene akka yksinäsi, mua ei nyt huvita!" Ja saman se teki maneesilla, todeten, että turhaahan tässä on edes takaisin matkustaa, ihan sama vaikka jäisi tänne. Vain, koska siitä on lomien lomassa tullut ihmistä kunnioittamaton sika, joka tekee jos huvittaa, tai sitten ei.

No traileriinhan mentiin, se on ihan perusasia. Jos ei täydellisellä myötämielellä, niin sitten hieman vähemmän myötämielellä, mutta pois ei peruutella, eikä paikalleen jämähdetä, piste. Tämä episodi olikin melko odotettavaa, tilanne tasoittuu sitten ruutinilla, ehkä neljännellä tai viidennellä maneesireissulla viimeistään.

Koska sikamaisesti aloitettiin, varauduin tuplasti pahempaan sikailuun vieraissa. Mutta mitä vielä? Hevonen on kuin herranterttu! Koskaan, siis koskaan tuo otus ei ole noin asiallisesti käyttäytynyt pilkkopimeässä ulkona ja maneesissa sisällä. Sen kanssa sai kävellä maneesin ympäri rauhassa ilman, että se yht'äkkiä ottaisi jostain ärsykkeen ja "iu!"  Ei sillä ollut mikään hätä, ei edes kakkahätä!


Liinanpäässäkin se vain hölkytteli eteenpäin kaikessa rauhassa ja ylitti eteen laitetut puomit. Vähän laukkaakin kumpaankin suuntaan laukkasi. Mutta ei niin sitten kertaakaan ottanut Simon bravuureita, syöksypukkilaukka -kohtauksia. Hikihän siellä tuli, villahousuissa hölmöillessä, mutta jokseenkin iloinen ja tyytyväinen hevonen oli, kun sai liikkua liinan päässä kerrankin luvalla vähän pidempään.

Joskus tuo otus yllättää ja tällaisina hetkinä sitä saattaa erehtyä kuvittelemaan, että pienessä rusinassa, korvien välissä, on jotain elollista toimintaa. Mutta uskon, että maanpinta on lähempänä kuin luulenkaan. Todellisuus, sinne tiputaan unelmista ennemmin tai myöhemmin. 

Joka tapauksessa maneesireissun jälkeen olen myös ratsastanut hevosellani. Ilman, että taas tulleen tauon jäljiltä olisin laittanut stunttikuskin selkään, vaikka hän vähän kyllä varautui siihen, että kanttini pettää. Mutta ei pettänyt. Olen päättänyt ottaa pakoon pinkovan rohkean puoliskoni kiinni ja teipata sen jesarilla itseeni. Jeesusteippi korjaa kaiken, ja niinpä rohkeus pysyi unelmista toteutukseen ja koko matkan siltä väliltä, mukana. Niin me taas menimme, kaksistaan. Minä ja hevoseni. Unelmieni hevonen, se hyvän mielen hevonen, jonka eteen olen tehnyt töitä. Itkenyt, pettynyt ja miltei luovuttanut.  Mutta joskus jääräpäisyys on hyvä asia ja sen ansiosta olen jaksanut kaiken tämän. Ja nyt se minun mussukkani alkaa tulla takaisin puolelleni. Liikkua allani eteenpäin, hetkittäin jo rentoutuakin. Ehkä tulevan kevään aurinko lämmittää meitäkin totuttua enemmän.