Blogi       ::       #Gottfrid       ::       #HFG       ::       Muistoissa       ::      

26.1.2017

Kotti piristää paskimmankin päivän!

Tiedättekö sen tunteen, kun ymmärtää, että taistelu on täysin turhaa? Jossain kohtaa on vain pakko viheltää peli poikki ja todeta luovuttavansa. Tässä kohtaa järjen on voitettava tunteet ja on myönnettävä, ettei pysty enää tekemään yhtään enempää. Minä valitettavasti tiedän. Onneksi kaviovahvuudesta löytyy poni, joka piristää huonoinpanakin päivänä. 


Kotti kävi maanantaina osteopaatilla. Tai oikeastaan pitäisi kai sanoa, että osteopaatti kävi Kottilla. Hoidettavaahan löytyikin aika paljon, mutta Kotti oli kestänyt kehuttavasti osteopaatin käsittelyn. Itsehän en taaskaan päässyt paikalle, joten mieheni toimi Kottin henkisenä apulaisena ja sanansaattajana. Siitä asti poni on vain ollut, aina tähän päivään. Olen käynyt Kottia moikkaamassa joka ilta. Syötellyt muutaman leipäpalasen, paijannut ja pussaillut. Sekä tehnyt illalliseksi yrttiannoksen. Mitä kaikkea muuta ponin omistajuus voikaan olla täysihoitotallilla? Aika nastaa. 



Tänään kaivoin ponin takkiensa alta, satuloin sen ja nousin selkään. Käskynä oli aloittaa rauhallisesti ja kevyesti, mutta Kotti oli aikalailla toista mieltä. Ei onneksi aivan karmea, mutta melko virtaisa poni kuitenkin. Yritä siinä sitten rauhallisesti ja kevyesti sanoa toiselle, että tänään ei saisi tehdä sivuloikkia, eikä muitakaan ponimaisia mulkurointeja pelottavimmassakaan kulmassa. Viisivuotias poniruunani on jonkin sortin uhmamaisessa iässä. Kaikkea kyseenalaistetaan. Onko tämä sitten sitä ponimaista pilkettä silmäkulmassa?



Poni on hoikistunut. Satula kävi joulukuussa kavennuksessa, sillä lapaläskeistä luovuttiin osittain. Nyt niistä on luovuttu nähtävästi vielä enemmän, sillä satula on taas edestä leveä. Korjattakoon nyt alkuun romaanilla, sillä oletettavaa on, että siihen olisi jotain lihastakin jossakin vaiheessa tulossa. Satulasta huolimatta poni liikkui aivan käsittämättömän hyvin, letkeäasti ja lennokkaasti. Kyllähän meillä erimielisyytemme oli vauhdin ja tuntuman suhteen ajoittain, mutta päällimmäisenä kuitenkin mieleen jäi ihan mukavasti mennyt ratsastustuokio. Ja äidin lämmiteltyä poni valmiiksi, ratsasti sillä vielä omistajansakin. Palkaksi Kotti sai ahkeroinnistaan kaksi kokonaista porkkanaa. Tällä menolla lapaläskit tulevat pian takaisin..



Viime viikonlopun valmennusten peruutus lamaannutti mieleni hetkeksi, mutta onneksi pääsemme tänä viikonloppuna uudella yrittämällä Heidin silmän alle.

21.1.2017

Ota hetkestä kii, koska se ei tuu takas

Elämän tasapaino on pidettävä yllä. 
Joten pari sanaa Kottista.
Kotti on super!


Ja sitten muihin aiheisiin, niin kuin uutisissa tupataan sanoa. Hajoitin tietokoneeni, tusoillessani uuden päivityksen kanssa. Totesin, että yksi kunnon nyrkin isku keskelle kannettavan näppäimistöä on parempi, kuin jatkuva simputus. No olihan se, sillä kone alkoi toimia, mutta hiiri meni rikki. Ei siitä sen enempää, se ei varsinaisesti hevosplokiin kuulu, mutta toisaalta on olennaisin osa koko bloggaamista. Minä olen melko käsi tekniikan kanssa, etenkin mobiilijuttujen, joten tarvitsen blogini päivitykseen tietokonetta. 

Samaisena päivänä, kun tusasin konettani ojennukseen, ostin pitkästä aikaa greenlinea. Tuo hevosmedioissa parjattu sinimailaspelletti on juuri sitä ehtaa Suomalaista Racingin kuraa. Sitä minä mussukalleni kertaa kolme syötän.  Syksyllä sitten ihmettelen hiekkakertymiä suolessa ja päheimmät pääsevät nostamaan tämän postauksen uudelleen esiin, sanomalla "mitäs itse sanoit??!!" Tottahan se on, kaikki kotimainen on ehtaa kuraa, koska ulkomailta samaa tavaraa saa huomattavasti hienommissa pusseissa ja paljon päheämmällä hinnalla! Mitä tähän rehupussiin tulee, syötän sen kokeillakseni olisiko siitä apua Simon vatsan hallintaan. Ainakin tässä nelisen päivän kokeilujakson aikana olen löytänyt karsinasta kakkaa, joka on selvästi tunnistettavissa kakaksi. Tai saattaahan ne olla suuria pyöreitä kiviäkin.


Varsat ovat eläneet tasaisen paksua varsa-aikaa. Vähän olen hipaissut niitä silloin tällöin harjalla, mutta pääosin niitä on vain syötetty, juotettu ja tarhattu. Niiden tarhakaveri Tahvo on harjoitellut ratsun saloja ja väläytellyt estehalukkuuttaan. Olisiko siitä Kottille tulevaisuudessa esteradoille haastajaa?

Simo-Petteri on ollut siellä missä seuralaisetkin, tarhassaan. Se on käynyt yöt tallissa ja mennyt aamulla takaisin tarhaansa. Olemmehan me sen satuloineetkin ja laitoin mieheni hevosen selkään. Selkään nousua harjoiteltiin, sillä edellisellä kerralla hevonen teki pukkirodeoita siinä tilanteessa. Tällä kerralla sujui paljon paremmin, vaikkei täysin priimasti ehkä kuitenkaan. Tai voihan se olla, että lakunamit tuoksuivat liiaksi taskussani ja sai hevosen täysin sekaisin niistä. Simo nimittäin ei luovu namuistaan, ja kyllä kerjää niitä, suorastaan vaatimalla vaatii. Niinpä päätin ottaa nyt uuden suunnan tässä koulutuksessa ja lopettaa, siis todellakin lopettaa karusellimaksut täysin. Ainakin toistaiseksi. 


Viimeisimmällä häirintä kerralla Simo pääsi liinaan. Se on liinassa nyt mennyt puomeja ja kavaletteja ja huomattavissa on suurta kropanhallinnan kehittymistä. Enää se ei tule puomeille "tuhoan kaikki tieltäni" -taidoilla, vaan suorittaa puomien ylityksen pääasiassa kunnialla. Joskus tulee erimielisyyksiä suunnasta, temmosta ja tuulen nopeudesta, jonka seurauksena greenlinesta suolistoon kertynyt hiekkamassa suorastaan patistaa hevosen hyppäämään taivasta päin. Sinnehän se todella on menossa, jos se pidemmän aikaa hiekkaa säkistä syö. Mutta onhan sen kiukuttelut loppujen lopuksi aika vähäisiä tällä hetkellä. Onneksi.


 Joka tapauksessa tällä menolla jatketaan, askel kerrallaan. Ehkä minulla on viiden vuoden päästä ihan ratsastettava Simo-Petteri.


14.1.2017

Koska luovuttamisesta tulee vaihtoehto?


Luovuttajat eivät koskaan voita, mutta voiko tätä taistoa edes voittaa? Joskus on vain myönnettävä se totuus itselle, ei harhakuvitelmassa ja toiveissa voi loputtomiin elää, vai voiko?

Tapaus Simo-Petteri. Välillä menee paremmin, välillä pahemmin. Välillä ei mene ollenkaan. Mitenkään. Jos olisin ollut tunteeton ja pitänyt hevosen vain hevosena, olisi se jo saanut lähteä viimeistään siinä kohtaa, kun selästä löytyi ongelmia. Todellä järkevä olisi laittanut otuksen mäkeen jo vuosia aiemmin. Minä en. Mutta nyt tuntuu siltä, että saattaisin olla valmis pistämään pelin poikki aivan tuota pikaa.


Ponit ovat edullisempia pitää. Ne ovat helpompia, pääsääntöisesti terveempiä ja kaikella tapaa kannattavampia, kuin kalliiksi käypä toimimaton hevonen, joka syö kuuden ponin edestä. Kieltämättä tässä tallin täyttyessä poneilla, sitä on miettinyt, voisiko sen viimeisenkin paikan täyttää hevosen sijasta ponilla. Usko ja toivo alkaa olla tämän hevosen kohdalla niin kiikun ja kaakun, ettei sitä tahdo enää löytyä.

Talven korvalla meillä meni ihan hyvin, otimme ensimmäiset laukatkin selästä, koska hevonen halusi. Ja tämän vuoden 2017 tärkein asia on varmasti monelle tullut jo selväksi - hevosen pitää saada päättää joistakin asioista. Olin siis hieman muoti-ilmiöksi kohta muodostuvaa ilmiötä edellä! Annoin hevosen päättää laukataanko vai ei. Ja se halusi laukata. Mutta hevonen saisi päättää vain joistakin asioista, ei kaikista. Ei siis siitä, liikutaanko tänään ollenkaan vai ei..


Sitten tuli kaikkea paskaa, kuten kovat ja jäiset maat, työkiireet ja sellaiset Simosta riippumattomat asiat, jonka takia hevonen ei edistynyt ratsun urallaan, koska sitä ei ratsastettu. Ja maailma mullistui, kun vuoden rauhaisaa eloa Kottin kanssa viettänyt otus saa talliinsa uuden kaverin. Frodon. Siitä se tunteiden ja realismin alamäki sitten alkoikin, omistajalla.

Olisi pitänyt toki ymmärtää, että hevonen tarvitsee vähintään happosalpaajia tai jotain vatsaansa. Mutta en päässyt hakemaan toimivaksi todettuja lääkkeitä, taas syynä ne samat asiat, kuin hevosen liikkumattomuuteenkin. Simohan liikkui sinä päivänä, kun Frodon haimme, ennen varsan tuloa. Ja hyvin liikkuikin ratsastaja selässään.

Sen jälkeen ei sitten olekaan liikkunut niin hyvin. Kiukuttelua on ollut havaittavissa selkään nousussa - pukkirodeoita tulkitessani. Välillä hevonen on ollut ihan asiallinen, mutta se saattaa pukittaa tai nousta pystyyn esimerkiksi liikkeelle lähdöissä tai käynnistä raviin siirtymisissä.
Lisää poneja tuli talliin ripotellen yksi kerrallaan, yhteensä kolmen ponin verran. Jokainen tulokas aiheutti samat stressireaktiot hevosessa, jonka vuoksi emme Simoa stressanneet enää ratsastuksilla. Sen sijaan se on jokusen kerran päässyt liinanpäähän ja siinä se on ihan "asiallisesti" mennyt, olosuhteet huomioon ottaen.

Hevosta ei ole ratsastettu ollenkaan tänä vuonna. Mahavaivojahan nuo kiukuttelut varmasti suureksi osaksi on. Mutta kyllä tämä pistää motivaation ja mielen matalaksi. Ja tätä kirjoittaessa huomaan, että mieleni on tehnyt ongelmista jo paljon suurempia ja dramaattisempia, kuin  mitä ne oikeasti sitten ovatkaan. Mietin jo viimeistä mahdollista vaihtoehtoa, mutta nyt tajutessani mieleni oikut, en ehkä vielä kirvestä kaivoon heitä, vaan jatkan taas uudella toivolla ja innolla eteenpäin. 


10.1.2017

Ponin kanssa arkikin on juhlaa


Tässä me olimme aika tarkkaan vuosi sitten
 Sitä sanotaan, että matka on kuin vuoristorataa. Mutta mihin ihmeeseen me olemme matkalla? Kotti on kotiutunut hienosti maneesitallille. Se on löytänyt sielunkumppanin, jonka kanssa nukkuu poski poskea vasten, vain kalteri erottaa heidät toisistaan. Jotenkin hellyyttävää ja samalla kurjaa, sillä tiedän, että joudun erottamaan Kottin uudesta ystävästään kuukauden loputtua. Uuteen paikkaan kotiutuminen on ollut Kottille helppoa, sillä se on luonteeltaan niin luottavainen, eikä stressaa turhia. 

Olen ollut hieman huolissani Kottin treeneistä, sillä oma fiilikseni ei ole ollut sellainen mitä toivoin. Jotenkin ajattelin, että tämä kuukausi on yhtä suurta harppausta eteenpäin, että me pystymme nyt treenaamaan kunnolla, ilman ulkoisia haittoja, kuten pientä kenttää, jäätynyttä maata tai mitä näitä nyt on. Ja, että kaikki ongelmat, jotka olen laittanut ulkoisiin tekijöihin, jäisi nyt pois. Tai jotain sellaista. Mutta isku vasten henkisiä kasvoja on ollut kova. Meillä on ongelmia, edelleen.

Olen ollut itsekäs ajatellessani, että ponista yks kaks yllättäen kuoriutuisi joku aivan muu. Ihan kuin se alkaisi arvostaa treenejä eri tavalla, kun olemme maneesilla, että se ottaisi homman yhtä vakavasti kuin minä. Vasta kamppailtuani jokusen nyrkkeilyottelun oman mieleni kanssa, tajusin, ettei meillä oikeastaan ole ongelmia, koskaan ollutkaan. Me vain olemme matkalla, siellä vuoristoradalla, välillä menemme ylämäessä ja yllättäen kiidämme taas alamäessä, mutta eri tavalla, sillä alamäessäkin ollessamme poni kehittyy eteenpäin. 




Eteenpäinpyrkimys on kaiken A ja O. Ilman omaa moottoria ja eteenpäin ajattelua ei ole yhtään mitään muutakaan. Olemme tehneet ponin kanssa ihan valtavasti syksyn aikana kokoavia harjoitteita. Toki tässä ikä huomioon ottaen, ponihan on vasta viisivuotiaaksi kääntynyt. Ennen syksyä ponilla ei tehty "laisinkaan" kokoavaa työskentelyä, vaan kaikki tekeminen painottui eteenpäin menoon. "Laisinkaan" siksi, että puolipidätteeseen vastaaminen on ensimmäinen aste kokoavaan työskentelyyn.  Eteenpäinpyrkimystä on paljon, hieman liikaa kouluratsastukseen, aivan liikaa esteratsastukseen. Välillä se on vähän "herran haltuun" -menoa, tai siltä se ulkopuolelta katsoen näyttää. Mutta poni on ketterä ja nopea jaloistaan. Ja mikä itseluottamus sille on oikein tullut! 


Kottin kehitys kaikekseltaan on vuodessa ollut aivan huimaa. Siitä on tullut erittäin itsevarma ja luottavainen poni. Se on tarkkaan tietoinen siitä, ettei ratsastaja vie sitä liian vaikeisiin tehtäviin. Ponin kanssa on harjoiteltu paljon laukkatyöskentelyä. Siirtymiset laukkaan sujuvat jo todella hyvin sekä ravista, että käynnistä. Kotti on myös esteratsastajan kanssa treenannut paljon vaihtoja puomien ja esteiden päällä. Se oli pitkän aikaa hieman hukassa jalkojensa kanssa, eikä oikein ollut täysin kartalla miten ja milloin piti vaihtaa. Sen vuoksi se usein jäi ristilaukalle, vaihtoi ennen estettä tai teki vaihdon turhaan. Mutta sitkeällä harjoittelulla palikat ovat alkaneet loksahdella paikalleen ja poni on alkanut hoksaamaan vaihdon idean. 


Liiallinen menohalu on osittain haitaksi. Poni ei malta keskittyä eikä kuunnella ratsastajan apuja, vaan ajattelee itse jo askeleen edemmäksi kuin ratsastaja. Sen lisäksi vauhti on välillä melkomoista, tai ainakin suuressa maneesissa se tuntuu minusta siltä. Voihan olla, että oikeasti me ei mennä yhtään sen kovempaa kuin aiemminkaan, mutta maneesin seinät saa minut vauhtisokeaksi. Mene ja tiedä. Vauhdin kasvaessa täytyy muistaa itse hellittää ja varoa pidättämästä ponin menoa liiaksi, sillä se nopeasti tappaa ponin eteenpäinpyrkimyksen. Silti vauhdin ei ole tarkoitus antaa kasvaa liiaksi.

Matkallamme olen kuitenkin saanut todeta, että tämä poni saattaa olla koko elämäni paras hevosotus, joka minulla on ollut ja tulee olemaan. On jotenkin hämmästyttävää kokea tämän kanssa niitä asioita, joita haaveili kokevansa Simon kanssa. Sen piti olla se hevonen, se jossa on kaikki yhdessä pienessä koossa. Ja onhan se omalla tavallaan, mutta tämä poni on vielä pienemmässä koossa ja tässä on kaikki. Siis ihan kaikki ja enemmänkin, mitä vain voi olla. Aivan fantastinen otus, kuin satuolento, jota ei edes salaisimmissa haaveissa koskaan uskaltanut ajatella. Ja mihin tämä matka meidät vie? Poni on vasta kääntynyt viidennelle ikävuodelle.

Treenit jatkuvat jalat maassa, pää pilvissä!

Kuuraturpa


Ihailen ihmisiä, jotka jaksavat joka päivä siivota tarhat, ainakin omien sanojensa mukaan. 5m*5m tarhassa se on toki yhtä kuin karsinan siivous, ei vaikeaa, mutta ihan oikean tarhakokoisen tarhan siivous on työlästä, etenkin talvella. Minä en todellakaan siivoa tarhoja päivittäin, jos edes kerran viikossa pystyisi, olisi se hienoa.

Pakkaset tuli ja paukkui yli 25 astetta. Maassa ei ollut lunta. Positiivisin asia pakkasessa oli tarhojen siivous. Se oli todella helppoa ja kerrankin teimme sen sopivaan aikaan, sillä seuraavana päivänä sitä talvea tuli sitten muussa muodossa, kerralla ja kunnolla.


Pakkaspäivän tarhansiivous tehtiin auringon paisteessa. Kuuraiset turvat näyttivät niin ihanilta, että oli pakko käydä kamera kaveriksi, vaikka kylmyydestä johtuen puin aamulla jo 3/4 asukkaista takkeihin. Olisin sen viimeisenkin pukenut, ettei sille olisi tullut kateutta kavereiden takeista, mutta minulla ei ollut sopivan pientä loimea. Eikä varsalla tullut muuta mukaansa kuin meidän hevosvarusteiden vihatuin tuote: nylonriimu. Varsa sai sentään nahkariimun hukkaostoksestani! Ei se niin hukkaan mennytkään.

Frodolla on surkea karvapeite sääsuojaksi. Jostain syystä se ei ole kasvattanut ollenkaan turjaketurkkia, sellaista mitä varsoilla normaalisti on. Ajatuksen tasolla se voisi tulevaisuudessa olla vähemmän klippausta vaativa.. Mutta Frodo tykkää takista, kovasti! Mahtava varsa, ei revi loimia päältään, eikä kaveritkaan pahasti repineet. 


Tarhojen siivous meni allekirjoittaneelta kameran takana pitkälti, mikäli ei lasketa sitä, että siivosin ensin yksin laumaponien tarhaa. Tai yksin en todellakaan sitä tehnyt, sillä kolme kiinnostunutta hörökorvaeläintä siinä oli kaverina. Jokseenkin rohkean sorttisia nuoria miehiä, eivät hämmästelleet ollenkaan kottareita(kaan). 

Omaansa katsoo ruusunpunaisten linssien läpi.


Frodo on jotenkin speciaali. Toki omaansa katsoo ruusunpunaisten linssien läpi, mutta ei minulla tällaista hevosta koskaan ole ollut. En voi sanoa toisen puolesta, mutta voisin vaikka vannoa silti, että tuo varsa rakastaa huomiota! Se laittaa silmätkin kiinni, nautiskellakseen rapsutuksista ja huomiosta. Se on aina siellä, missä on potentiaalinen mahdollisuus saada huomiota ja kulkee kuin koira ihmisen perässä. En tarkkaan ole miettinyt asioiden moninaisia puolia, onko hyvä, että varsa on ihmisystävällinen, jopa liiaksikin. Voiko edes olla liiaksi? Varsa, josta on tarkoitus koittaa oria. Se ei ole orivarsa, jota ollaan heti ruunaamassa. Voiko Frodon ihmisystävällisessä luonteessa olla huonoja puolia, jotka kostautuvat myöhemmin? Tykkään suorista, yksinkertaisista hevosista. Sellaisista, jotka viihtyvät mieluummin lajiseurassa, mutta lähtevät sieltä mukisematta ihmisen matkaan. Minulla ei ole vielä ollut hevosta, joka mieluummin olisi siellä ihmisen matkassa kuin lajiseurassaan. 


Mutta kyllä tämä otus on niin täydellinen pakkaus, ettei voi kuin ihmetellä!

5.1.2017

Miten selvitä pakkasesta?



No eipä juuri mitenkään! Talvi on mukavaa aikaa, jos siihen liittyy vain vähän pakkasta ja jonkin verran lunta. Mutta näin -20 astetta ja hyytävä tuuli on kyllä jo käsittämätöntä. Sisämaan mukavuuksia on vähemmän vihmova tuuli, ja tähän tuuleen ei todellakaan totu varmastikaan ikinä. 

Kuinkas karvaiset kaviokkaat pärjäävät? Kotti, kiitos kysymästä, aivan loistavasti. Niin hienosti, että eilen riisuttiin treeneissä takkia pois päältä ja kuumahan meille tuli. Suojassa vihmovalta tuulelta on aivan mahtavaa ratsastaa! Siinä ei kuulkaas enää paljoa pakkanenkaan tunnu, eikä varsinkaan haittaa. Mitä nyt maneesin rakenteissa pakkanen yritti kostaa vähemmän kylmän aralle ratsukolle, pitämällä kovasti ääntä. Ja siitäkös virtaa täynnä oleva poni sai lisäpontta eteenpäin vievälle askellukselle. Ulkoloimeen laitoin lisävuorta,. Vaikka oli minulla ponille mukanani extra paksu tallitoppaloimikin. Hetken mietittyäni, tallin lämpötila oli kuitenkin moiselle takille liian suuri ja Kotti hikoilisi loimen alla. 

Simo pärjää loimitettuna, edes sille ei ole vielä otettu käyttöön loimiarsenaalin paksuimpia vaihtoehtoja. Eihän sillä ole vielä turpakarvatkaan jäätyneet. Paljon heinää, lämmintä vettä ja omaehtoista liikuntaa, jota se nyt onkin alkanut harrastamaan aktiivisesti uuden tarhanaapurin, tai kokonaisen lauman, avustuksella. Ponit ovat siitä viheliäitä otuksia, että niitä täytyy vahdata koko ajan. Nehän saattavat keksiä jotain aivan älytöntä, joukossa tyhmyys tiivistyy..

Ja sitten tallin ponit. Olisin kirjoittanut varsat, jos meidän tallissa olisi vain Simo ja varsat. Mutta, kävipä niin, että meillä on talli täynnä, vaikka Kotti lähtikin maneesille. Ratsun oppiin tuli pienen pieni, nelivuotias ruuna Tauno Palo, tai joku sellainen se oli. Kuka näitä nimiä nyt muistaa.. Hieman vanhempi ruuna on oiva lisä varsojen seuraan, sattumoisin ehkä lauman matalin matami, joka opettaa varsoille laumakäyttäytymistä. 

Ponilauma pärjää toistaiseksi vielä ihan luomuna ulkona. Kaikilla on turkkia, joka pörhistyy pakkasen kiristyessä, muodostaen lämpimän kerraston. Paljon heinää ja lämmintä vettä ja ryhmäliikuntaa lisäksi. Kolmas laumanjäsen on saanut myös varsoihin aktiivisuutta liikkumisen suhteen. Kolmisin ne jopa kisaileekin ajoittain. 

Lämmin vesi ja heinä onkin pakkasesta selviytymisen tärkein ehto.