Blogi       ::       #Gottfrid       ::       #HFG       ::       Muistoissa       ::      

14.10.2017

Syksyn synkkyyden keskellä valoa varsasta


Syksyn värikirjoa alkaa peittää pimeys. Valo ei riitä aamulla, päivällä eikä illalla edes kunnon heräämiseen. Aika laittaa vitamiinit purkeista, seuraavan puolen vuoden ajan, sillä luonto ei niitä enää tarjoile tarjottimella, eikä ilman. Synkkyys, sitä tarjoillaan joka tuutista. Ratsastusmaailmaa synkisti viikolla tullut ikävä uutinen siitä, että yksi meistä, lajin harrastajista on poistunut keskuudestamme, harrastaessaan! Yleensä tällaiset uutiset kohauttavat itseäni vähän, "sellaista sattuu" -mentaliteetilla. Sellaista sattuu jollekin, jossakin kaukana, minulle tuntemattomalle ja tuntemattomaksi jääväksi harrastajalle, ei minun tutuille, ei kavereille. Tällä kertaa kävi toisin. Tutustuin ratsastajaan, minkäs muunkaan kuin forestien kautta. Niin iloinen ja ystävällinen nuori nainen, kuin ihminen vain olla voi. Kuinka tällaista voi sattua?! En voi kuin kiittää siitä, että sain tutustua ihmiseen ja tuntea hänet reilun vuoden ajan. Kiitos - hyvää matkaa!
  

Elämä jatkuu, laji ei ole riskitön, minä tiedostan sen todella hyvin. Ihan aina en ole tiedostanut, olen ehkä tietämättäni pitänyt itseäni kuolemattomana. Olen noussut jos minkälaisen hevosen selkään, koska nuorena tyttönä mahdollisuus päästä ratsastamaan oli ajoittain hyvin heikkoa. Silloin opin, että jokainen tilaisuus on saatava hyödynnettyä. Mikään hevonen ei ole kieltäytymisen arvoinen. Jälkikäteen ymmärtää, kuinka vaarallisissa tilanteissa sitä on ollut. Heräsin todellisuuteen Simon aikaan. Pääni sisällä heräsi tunteita, pelkoa ja itsesuojeluvaistoa. Eniten varmasti pelkoa, jonka yritin pukea itsesuojeluvaistoksi. Samainen tunne ei ole pääni sisältä lähtenyt yhtään mihinkään. Ponit eivät niinkään ole itselleni ongelma, niiden kanssa oloni on turvallinen, vaikka alla olisi tuhmakin poni, mutta hevoset. Osa tuntuu turvalliselta, mutta toisten kanssa päänsisäinen ääni huutaa jalkautumaan heti. Pysyttelen siis poneissa. Onneksi nyt olen siinä tilanteessa, että voin itse valita minkä eläimen selkään kiipeän, eikä enää tarvitse ratsastaa jokaisella hevosta muistuttavalla eläimellä.


Aion jatkossakin ratsastaa ja kouluttaa omat nuoreni. Tällä hetkellähän nämä tuntuvat olevan poneja, mutta eihän sitä koskaan tiedä, mikä on seuraava ostos, hyviä, itselle sopivia hevosia (ja poneja) ei kävele vastaan joka päivä, ja niihin on iskettävä juuri silloin, kun ne vastaan kävelevät. Nyt ei kuitenkaan varsinaisesti ole etsinnässä nelijalkaista, vaikka mieheni lupasi, että jos joku kiva kaksi-kolmivuotias kävelisi vastaan.. Mutta näillä nyt mennään mitä tallissa tällä hetkellä on, Kotti ja Frodo on omia ja pysyviä asukkaita, seuralainen Roki ei ole oma ja sen pysyvyys on riippuvainen omistajastaan ja toki meidän omien hevosten määrästä, jos nyt sattuisi, että joku timantti kävelisi ovelle. 


Kuvissa esiintyvällä timantilla, Frodolla, oli eilen elämän ensimmäinen hammaslääkäri. Hammashoitajamme oli kutsuttu käynnille Kottin vuoksi, jonka suuhun haluan katsottavan puolen vuoden välein, varmuuden vuoksi. Edellisellä kerralla eläinlääkäri pelotteli alkavalla karieksella, mutta tällä kertaa saimme hieman huokaista helpotuksesta. Hevosten reikäiset hampaat käy hyvin kalliiksi kukkarolle, joten ihan mieluisin vaiva se ei ole. Onneksi kuitenkin tilanne mitä ilmeisemmin oli kehon toiminnallinen häiriö. Ponihan sairasti sen kuumetaudinkin keväällä. Kaikki kehon ongelmat näkyvät niin kavioissa, kuin hampaissakin. Kottin hampaissa ei mitään moitittavaa tällä kertaa. 

Frodolle oli tarkoitus antaa vain rokotus, mutta samalla reissullahan eläinlääkäri katsoi Frodonkin suun. Jos oriita meinaa edes yrittää oriksi, on suun oltava kunnossa. Jos hampaat olisivat tässä kohtaa vinksin vonksin, voisi unohtaa orihommat samantien. Frodolla oli hammasrivistöt hienosti, takahampaissa osa vielä puhkeamattomia, paljon maitohampaita, mutta myös jo vaihtuneita. Lisäksi Frodolla oli sudenhampaat. Nimenomaan oli, sillä niistä luovuttiin heti. Ikäisekseen sudenhampaat olivat suuret, mutta niissä oli vieläkin  suuremmat juuret.  No nyt ne on poissa, eikä niistä ole harmia jatkossa. 


Frodo pääsi kameran eteen lauantaina. Valitettavasti valo ei oikein riittänyt, eikä Frodo ollut kauhean innokas kauneuskuviin. Tosin viljapellon antimet maistuivat kyllä pikku herralle. Frodo on todella ikävässä kasvuvaiheessa. Mielestäni se näyttää rumalta ja kapiselta. Talvikarva ei pue Frodoa ollenkaan, se kun ei edes kunnon Kottimaista pörhöä kasvata, vaan hennon ja sileän, puolivillaisen täyteläisyyden. 


Frodolla ehdottomasti parasta on sen niska, sekä pään ja kaulan liittymä. Toki ne on kouluratsastajalle tärkeitä osia, joten sikälikin olen äärimmäisen tyytyväinen luojan luomiin tarpeisiin, joita Frodossa on.  Kuvissa kaula näyttää jokseenkin lyhyeltä, enkä käsitä miten se on onnistunut joka kuvassa kaulansa kutistamaan, Frodollahan on hyvinkin pitkä kaula. Muutoin otus on takakorkea, kesken kasvuinen luikku.



Tämäkin poniori käyttäytyi kuvauksissa hyvin kiltisti ja asiallisesti. Toki tämä on aavistuksen enemmän ollut ihmisen kädessä, olemmehan käyneet näyttelyssäkin. Mutta aikalailla pellossa on nämä nuorukaiset saaneet kasvaa. Oikeita luonnon lapsia. Saa nähdä mitä näistä tulee!



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti