Blogi       ::       #Gottfrid       ::       #HFG       ::       Muistoissa       ::      

28.11.2017

Sä kysyt mitä mä pelkään? Mä piirrän kysymysmerkin sun selkään

Menettämisen pelko on aina läsnä. 
Koskaan et herätessäsi tiedä, mitä ilta tuo tullessaan. Se pelottaa.
Epävarmuus elämästä. Epävarmuus siitä, mitä kannamme huomenna mukanamme. 



Keskiviikko meni töiden parissa painiessa. Selvisin ylipitkästä päivästä kunnialla, hölmönä luulin, että työpäivä on päivän ainoa taistelu. Niin olin sen suunnitellut, lähes 10 tuntia töitä ja kodin kautta hierojalle hoidettavaksi. Niin se menikin, seiskaksi kotiin ja suihkun kautta rehujen laittoon, josta kiiruhtaisin hierottavaksi. Mieheni oli tehnyt tallit valmiiksi, hän oli juuri ottamassa ponit sisälle, minulle ei jäänyt muuta kuin kokkailla ilta-appeet ponien kuppeihin. Ja minä kokkailin. Iltarehujen joka tapahtui samalta seisomalta, ensin Kottille. Kotti syöksyi tavalliseen tapaan annoksensa pariin nautinnolla. Tallissa oli hiljaista, edes Frodo ei ilmoittanut hitaasta palvelusta, vaikka jäin hetkeksi kehumaan Kottin täydellisyyttä. Seuraavana oli Frodon vuoro. Kaadoin rehut kuppiin, mutta nuori mies, tyypillisestä käyttäytymisestä poiketen, ei ollut laisinkaan kiinnostunut ruoastaan, vaan kuopi heiniään pitkin karsinaa. Se oli kuivikkeiden peitossa, se oli siis piehtaroinut juuri äsken. Ja pian se yritti makuulle uudelleen. Poni äkkiä kiinni ja pikaisen tutkimisen jälkeen päädyimme ähkyyn -> kävelylle. 

Frodo apea ja poissa oleva. 

Itkuhan siinä meinasi tulla, oma pieni varsamme oli kipeä, eläinlääkäriä ei tavoitettu ja minä jouduin pian jättämään tilanteen täysin mieheni käsiin. Hän jäi kävelyttämään Frodoa pimeään pakkasiltaan, kun itse suuntasin hierojalle, koska poni ei akuuttia kuolemaa ollut tekemässä. Huoli varsasta oli suuri, ehkä siksi, etten itse ollut paikalla näkemässä, millaiseen suuntaan kunto eteni. Poni kakkasi kertaalleen ennen lähtöäni. Kakka on hyvä merkki, mutta ei tee autuaaksi. Koko ajan mieheni käveli Frodon kanssa ja Frodo käveli, hitaasti ja rauhallisesti, mutta pysyi koko ajan liikkeellä. Palatessani kotiin ja tallustellessani kentälle kävelemään varsani kanssa, kuulin Frodon tuttavallisen hörähdyksen. Ponini jaksoi tervehtiä, se olisi siis tässä maailmassa. Mikä helpotuksen tunne. Me jatkoimme kävelyä yön selässä. Tarjosin vettä, joka maitui nuorelle miehelle hyvin, se joi lähes kokonaisen sankollisen kerralla. Tehdessämme tutkimuksia voinnista, sen olemattomat suolistoäänet alkoivat kuulua selvästi ja pian varsa alkoi piristyä silmissä.

Frodo pääsi takaisin karsinaan, kun se oli kävellyt lähes kaksi tuntia taukoamatta. Kävimme tarkkailemassa sitä vähän väliä, mutta varsa vaikutti koko ajan paremmalta ja paremmalta. Me selvisimme tällä kertaa. Mutta mitä jos tilanne uusii?



Emme tarkkaan tiedä mistä ähky johtui. Oliko varsa jättänyt juomatta ulkona ollessaan? Pakkaspäivä, kuivaa heinää syöden vaatii juomista. Hiekka? En tiedä, mutta epäilen veden juomattomuutta. Olemmekin nyt pakkojuottaneet varsaa päivittäin. Olen kymmenen vuotta ollut omistajana ilman yhtäkään ähkyä, tämä oli ensimmäinen, saisi olla myös viimeinen!


Kaveria ei jätetä!

Tuo tulevaisuus mitä vain, ei kaveria jätetä. Ponini eivät ole minulle mitä tahansa poneja, ne ovat ystäviä, perheenjäseniä. Ne ovat minun elämäni. Minulla ei juurikaan ole mitään muuta kuin perhe ja ponini. On sanomattakin selvää, että silloin ponini ovat minulle tärkeintä tässä maailmassa, niin kuin perheenikin. Ne muodostavat perheestäni ja elämästäni kokonaisen. Rahalla saa aina uusia poneja, mutta rahalla ei ystäviä, ei perheenjäseniä! 

Mitä pelkään? Pelkään menettäväni elämäni!

20.11.2017

Kipua pelkää en

Siedän sitä, tiedän sen.


Marraskuun puoliväli on ylitetty. Blogi ei ole, sitten viime päivityksen, kiinnostanut pätkän vertaa. Koko sosiaalinenmedia on ollut osaltani vähäisellä käytöllä. Olen ollut antisosiaalinen ihminen ja halunnut kaivautua karhun lailla talviunille. Välillä motivaatio maailmaa kohtaan on hieman noussut, sen verran, että facebookin vilkaisu on kuulostanut ihan järkevältä ajatukselta. Se on ollut virhe. Fb syöttää muistoja vuosien takaa. Niitä on ollut paljon, kaikissa on komeillut rautias läsipää ja olen hehkuttanut sen ihanuutta, toivoa ja onnea. Siinä se motivaatio sitten laskeekin hyvin äkkiä valtavaan ikävään ja pahaanoloon. Miksi meille kävi näin?!

Henkistä pahoinvointia ei ole helpottanut fyysinen pahoinvointi, kipu. Kun joka paikkaan saattuu, kädet puutuu ja valvottaa öisin, eilisillä silmillä mennään töihin. Päätä särkee taukoamatta enemmän tai vähemmän. Kroppa on stressitilassa, josta ei nyt tunnuta pääsevän eroon. Olen elämäni ensimmäisen kerran käynyt viikko sitten hierojalla, kävin toisenkin kerran ja olen menossa jo kolmannen kerran. Hoidettavaa olisi vaikka millä mitalla, mutta priorisoimalla asiat tärkeysjärjestykseen olemme jo miettineet radikaalin varasuunnitelman vasemmalle kädelle. Jos ei jäätävä puutuminen ja lavan kipeys ala helpottamaan pehmeämmillä keinoilla. Paalileikkurilla kuulema saa hyvin käden irti, suhteellisen siististi ja kivuttomasti, itsehän ehdotin helikopterin ropelia, koska joskus oli televisio ja joku niistä sadasta lääkäriohjelmasta. #ainaonhyväollaplanB



Hierojalta saama helpotus auttaa arjen askareissa. Muutama päivä menee eufoorisessa stranssissa, kunnes se veitsellä kaiverteleva kipu alkaa uudelleen. Miten minusta tuli yht'äkkiä näin rampa?! Ostin toki ryppyvoidettakin, kun peilin edessä aikani katselin ja todellisuus iski vasten kasvoja. Niin sitä sanotaan, ettei vanhuus yksin tulisi, mutta että yhdessä yössä sitä saa sekä rypyt että kolotukset. Ihan tällaista en vielä odottanut. 

Kisojen jälkeen Kotti sai ansaittua huilimistaukoa, kävimme avaamassa mieltämme ja kroppaamme maastoillen. Välillä hallitummin, välillä hieman vähemmän hallitusti. Pääasia, että ponilla on elämän iloa ja halua mennä. Kun aikamme otimme löysin rantein, oli herättävä siihenkin todellisuuteen, että treenejä on jatkettava, vuosi loppuu aivan pian. Tavoitteita ei saavuteta lorvimalla.

Hyppyjä, kouluvalmennuksia ja maastoilua, jonka välissä tällä kertaa ratsastaja saa kropan huoltoa ponin sijasta. Meillä on ponin kanssa aikalailla samat ongelmakohdat, vasen puoli, niska-/hartiat, ristiselkä ja lantio. Onko sitten niin, että minä olen kipeyttänyt ponia kaikki nämä vuodet? Minulla on aina ollut näillä alueilla jäykkyyttä ja lihaskipuja, mutta siedettävissä määrin. Johtuen yksisuuntaisesta työstäni, jossa vasen puoli joutuu väistämättä koetukselle. Vai onko poni kipeyttänyt minua entisestään? Niin tai näin, nyt hoidetaan ratsastaja kuntoon raaja kerrallaan. Olisi varmasti pitänyt hoidattaa jo vuosia sitten, mutta enhän toki voinut tietää, että kaikki paska kuormittuu samaan aikaan kontolleni. 

Meillä on talvi aikaa treenata ja nostaa tasomme helposta vaativaan. Täti on taas lähtenyt lenkille, heti kun sain ensimmäisen eufoorisen tunteen kroppaani pitkään aikaan. Ehkä paskin vuodenaika ottaa itseään niskasta kiinni, mutta jos ei nyt, niin koskas sitten? Ponin kanssa on aloitettu oikein urakalla avo- ja sulkutaivutuksien abc. Ollaan kohdassa A, etenkin sulkutaivutuksen kanssa. Se on itselleni vieraanpi ja vaikea hahmottaa, joten vielä vaikeanpaa on opettaa ponille. Avotaivutus on meille helppo ja sujuva liike, joten lähtökohta se on tämäkin. Rospuuttokelien varalle olemmekin saaneet valmentajaltamme jo hyvin vinkkejä, kuinka voimme treenata taivutuksia monipuolisesti.

Elämää täytyy priorisoida.


Nyt oikea käsi on sanomassa sopimustaan irti puutumalla, joten se voinee olla ensikerran hieronnassa hoidettava alue. Helpottaakseni stressiä olen päättänyt priorisoida elämääni. Kun on aivan loppu, eikä kykene enää oikeastaan yhtään mihinkään, huomaa, kuinka paljon kontolleen on hankkinut ylimääräistä tekemistä. Olen useammassa yhdistyksessä mukana aktiivisesti. En osaa sanoa ei, jos minulta pyydetään pientä tai suurempaa palvelusta. Eipä ihme, että jossain vaiheessa tulee stoppi. Se on hyvä, sillä se herättää ajattelemaan asioita laajemmin. Onko ihan kaikessa pakko olla mukana?

Kroppa on saatava kuntoon, se on ihan ensimmäinen juttu. Se voinee olla pitkä prosessi ja vaatii vähän muutakin kuin hierontaa.  Mutta sen lisäksi olen päättänyt panostaa nyt vain omaan tekemiseeni ponini kanssa, ja vähentää kaiken muun toiminnan pois. En voi tehdä kymmentä asiaa puolikuntoisena, jolloin kaikki kärsivät osaltaan. Hevosharrastuksessani ponini tulevat ensin ja sen jälkeen kaikki muu oheistoiminta, jota on tullut aikojen saatossa mukaan jokusen verran. Blogi jatkaa kulkuaan samaan tappavan tylsään tahtiin kuin ennenkin, mutta muu toiminta hevospuolelta saa nyt loppua. Tai mistä sitä tietää, jos stressin vähentyessä saisin tämän sivuston vaikka nousukauteen?! Olen asettanut tavoitteet ensikaudelle, ja niihin päästäkseni on todella tehtävä töitä. Mutta niistä lisää myöhemmin, sillä nyt ei enää toimi sormet!