Esikoulu-opettajaa etsien

En ole koskaan ymmärtänyt, kuinka vaikeaa on löytää sisäänratsastajaa hevoselle.
Ehkä siksi, että minulla tai lähipiirissäni ei ole koskaan ollut sille tarvetta, sillä minä olen ollut se, joka hyppää sinne hevosen selkään ensimmäisenä ja otan vastaan ne hypyt, pukit ja muut riekkumiset ensimmäisten ravi ja laukka-askelten kanssa. Ja niinhän siinä sitten lopulta käy, että pelkkä sisäänratsutettavien määrä on kasvanut äkkiseltään laskettuna yli 20 hevosta, neljän vuoden sisällä sekä kahden lapsen synnytys, ja kroppa sanoo lopulta "kiitos, nyt riittää!" Vaikka määrällisesti parikymmentä sisäänratsutettavaa ei ole paljon, on se paljon harrastelijalle muutaman vuoden sisään.

Kroppa sanoi itsensä irti jo jokin aika sitten. Osteopaatin hoidot ovat auttaneet, mutta niiden avulla en pysty elämään samanlaista elämää seuraavat kymmenen vuotta. Siispä onkin aika ottaa vähän lepoa näistä ratsutaipaleen esikoululaisista ja antaa jonkun muun ottaa kroppaansa ne tärähdykset, iskut ja muut äkkiarvaamattomat liikkeet, joita ne ratsun alut jossain vaiheessa esikoulua esitettää.

Tässä kohtaa ongelmaksi muodostuikin se, että oma hevoseni, Singleton on juuri siinä vaiheessa, esikoulun ensimmäiset päivät ovat ohi. Nyt täytyisi nostaa vähän matelukäynnistä vauhtia raviin ja laukkaan. Ja mitä minä joudun toteamaan: "en pysty, en kykene!" Niinpä alkoikin luultua vaikeampi työ. Etsiä ratsuttajaa, nuorelle sisäänratsastettavalle.

Ajattelin aluksi, että kyllähän niitä on paljon, jokainen ratsuhan on joskus laitettu ratsastajaan. Mutta kun niitä alkoi etsimään, ei meinannut löytyä millään. Suuri osa ratsuttajista ratsuttaa vain jo sisäänratsastettuja nuoria. Ne harvat jotka ottavat myös sisäänratsutettavia ovat yli buukattuja.

Toki, hevoselle aina löytyy joku, joka sen selkään hyppää. Mutta tässä kohtaa alan olla jo kranttu. Muutama varsin tunnettu paikka poistui minun listaltani heti huonojen kokemuksien takia. En myöskään halua maksaa ihmiselle, joka opettelee vielä peruskaavaa nuorten kanssa. Tai vaikka maksaa voisinkin, en halua tälle omalle herkälle otukselle tehdä niin ilkeää temppua, että laittaisin sen opettelemaan opettelija kanssa.

Nuorten hevosten laitto ei ole salatiedettä eikä ydinfysiikkaa. Mutta se on kuitenkin taidetta, jota täytyy opetella.

Sitten tuli eteen vielä se, uskallanko antaa hevoseni pois kotoa? Uskallanko luottaa vieraaseen, että hevosta työstetään sitä kunnioittaen? Tai että kotiin palatessaan minun ei tarvitse nuolla haavoja ja hoitaa hevostakin kuntoon..

Kun riittävän kauan on töissä paikoissa, joissa on enemmän epäkohtia, on liian valaistunut siihen, mitkä kaikki asiat voi mennä pieleen ja mitä kaikkea toisen omaisuudelle voikaan todella tehdä.

Tässä kohtaa aivot huusivat EI! Hevoseni on sitten vaikka pihankoristeena loppuikänsä, mutta niin kauan, kun minunkin nimi on omistajan kohdalla, ei hevonen lähde silmänialta pois. En pystyisi ikinä antamaan anteeksi itselleni, jos hevoselle kävisi ikävästi muualla. Jos sen on tarkoitus mennä rikki tai asiat sen kanssa olla muuten huonosti, ne saa tapahtua täällä.

Niinpä alkoi vielä vaikeampi työ. Kamppailu oman terveyden ja ratsuttajan etsinnän kanssa.
Toisaalta aloin jo harkitsemaan aikalisää. Kun hetken malttaisin olla poissa vielä Simonkin selästä, voisin sen vaikka ensivuoden alusta kyetä itse ratsuttamaan. Kerkeäisin hyvin treenata itselleni tukevammat lihakset tukemaan selkänikamia syksyn aikana ja voisin taas hyvällä mielellä ratsuttaa oman ratsuni.

Onneksi varteenotettava vaihtoehto tuli mieleeni. Saisinko jonkun pätevän kotiin, hinnalla millä hyvänsä.
Ja kun oikein mietti ja mietti, tajusi, että ratkaisu on lähempänä kuin kuvittelinkaan. Naapuritallilla. Jossa on ammatikseen ratsuttavan ratsuttajan toimipiste. Faktaahan on se, että lähialueen rikkauksille sokeentuu. Niin kävi tässäkin. Ratkaisu oli kuuden kilometrin päässä, ei kuuden sadan.

Ensiviikolla alkaakin Simon oikea tehostettu esikoulu ratsun saloihin. Mikä parasta, saan itse olla mukana joka hetkessä, vaikken olekaan se, joka vaarantaa terveytensä. Totuushan on, ettei nuorten hevosten sisäänratsutus ole koskaan 100% turvallista, vaikka alla olisi kuinka kiltti hevonen tahansa.

 Kaikken parasta on kuitenkin se, että pystyn nyt rauhassa keskittymään omaan ratsastukseeni ja jatkamaan ratsutettavana olevien hevosteni kanssa normaalisti, sillä niiden kanssa ei ole jatkuvassa jännityksessä ja pelossa, koska hevonen tekee äkkiliikkeen sivulle, taakse, eteen tai ylös. Jolloin kroppaan ei kohdistu ylimääräisiä revähdyksiä eikä iskuja.

Ja piakkoin pääsen myös Simon selkään. Heti kun ratsuttaja on saanut tehdä työnsä rauhassa, loppuunasti. En kuitenkaan usko, että siinä kauaa menee, sillä Simo on hyvin oppivainen ja omaksuvainen hevonen, joka yrittää miellyttää ihmistä mahdollisimman paljon.