Blogi       ::       #Gottfrid       ::       #HFG       ::       #EPPO       ::      Muistoissa       ::      

8.6.2014

Lauantai 7.6.

Lauantaina 7.6.2017 klo. 14.15 alkaen.
 
Rauhassa otimme mieheni kanssa kaikki hevoset sisälle syömään rehujaan. Vain sen takia, että juuri ruunauksen jälkeisten ongelmien takia hevonen sai uuden antibioottikuurin. Muutoin muut kaverukset olisivat saaneet olla ulkona.

Koska liikutettavia hevosia on neljä, ja jokainen niistä oli tarkoitus liikuttaa, yhteisen vapaaillan vuoksi, päätimme aloittaa hevosten liikuttamisen. Meillä oli vieraita kylässä, Obbiksen omistajat ja lastemme isovanhemmat, jonka vuoksi päätin ottaa ensimmäisenä sen, jonka kanssa pärjään varmasti yksinkin. Kolmivuotiaiden kanssa ei tulisi mieleenkään lähteä yksin työskentelemään, olen tarkka turvallisuudestani.
Niinpä nelivuotias musta poni "BB" pääsi hommiin.

Tähän väliin on pakko mainita, että sekä me että hevosemme ovat tottuneet erinäköisiin arkipäivän koneisiin. Johon kuuluvat autot, traktorit, mönkijät ja muut tiellä liikkujat, sekä korkealla lentävät lentokoneet ja raja-vartiolaitoksen helikopteri. Ne ovat arkipäivää, johon emme edes kiinnitä suurempaa huomiota.  Jokainen näistä, joka liikkuu ns. lähietäisyydellä, on erittäin hienosti ottaneet huomioon hevoset. He osaavat jo kaukaa tarkkailla muut tiellä liikkujat, sekä minut hevosteni kanssa, vaikka emme edes tiellä liiku, vaan omalla aidatulla ratsastuskentällä. Joka tapauksessa, meidät otetaan huomioon, he hidastavat, tarvittaessa jopa pysähtyvät ja sammuttavat koneensa, mikäli heidän mielestä tilanne sen tarvitsee. Eläin kun on aina eläin! 

 Lauantaina olin siis täysin normaalisti ratsastamassa omalla kentälläni, ratsutettavallani ponilla, jolla ikää vasta neljä vuotta ja sitäkin vähemmän kokemusta ratsun hommista. Ponilta kyllä löytyy kaasu ja jarru, sekä kääntävät avut ja sen kanssa voi työskennellä ilman sen kummenpaa mietiskelyä siitä, pelkääkö se tuulta, lintuja tai rapisevia oksia. Se on perusjärkevä poni. Säpsähtelee kyllä, jos jokin saa sen säikähtämään, mutta mitään typerää se ei koskaan ole tehnyt. Tässä syy, miksi pystyn sen kanssa leppoisalla mielellä yksinkin työskentelemään. Luotan siihen, sillä se on luottamukseni omalla luonteellaan ja olemuksellaan ansainnut.

Verryttelimme alkukäyntien jälkeen hetken aikaa ravissa. Ravin jälkeen työstimme hetken aikaa käynti-laukka siirtymisiä, sillä sain alkuviikosta itselleni erittäin hyviä neuvoja niihin, juuri tämän ponin kanssa.
Kaikki sujui kuin leikiten. Poni oli avuilla ja työskenteli rentona kanssa. Kuulin jostain kaukaa kopterin ääntä, mikä on ihan normaalia, tässä rajan tuntumassa kun kopterit lentelevät silloin tällöin, niin että ne jopa voi joskus jopa nähdäkin. Ääni on siis täysin tuttu, enkä siihen noteeraa millään tapaa, siihen ei ole ollut koskaan tarvetta.

Jatkoin rauhassa treenailuja ponin kanssa. Laukan nostot sujuivat hyvin molempiin suuntiin, joten aloitimme treenaamisen päivän suunnitelman mukaan, eli laukanvaihdot.

Ponilla on tehty laukan vaihtoja tasan kaksi kertaa, kerran puomien avulla ja kerran täysin sileällä. Se ei ole vaihdoissa rutinoitunut, ja uusien tai haastavien asioiden kanssa se hiukan hermostuu ja vauhtia ponin menoon tulee lisää. 

Poni tiesi heti, mitä siltä haetaan. Meillä oli puomit apuna, sillä aikaisemmista treeneistä oli kulunut jo pari viikkoa. Oli siis täysin normaalia, että vauhtia matkaan tuli lisää. Kun ponin mukavuusalueelta poistutaan eli siltä tuttua ja turvallista, se hermostuu. En siis ottanut ponin vauhdin lisääntymistä yllätyksenä.

Laukan vaihto tarvitsee onnistuakseen kokeneellakin hevosella ratsastajalta paljon keskittymistä ja ajattelua. Nuoren, vielä asiaa oikeasti osaamattoman ponin kanssa ratsastaja joutuu keskittymään 110% jokaiseen askeleeseen ennen ja jälkeen.

Olen ihminen, joka tehdessään keskittyy vain tekemiseen. En pysty reagoimaan tai huomioimaan mitään, mihin en ole varautunut. En siis todellakaan keskittynyt kopterin ääneen, miksi olisin, sehän on arkipäivää. Enkä myöskään  ruennut tihrustelemaan taivaalle sen takia. Sulkeuduin täysin keskittymään ainoastaan ponin laukkaan ja sen askelten laskemiseen.

Kun olen selvinnyt laukan vaihdosta puomin yllä ja päästyämme jatkamaan vaihtunutta laukkaa (takana siis onnistunut suoritus) ampaisee poni kuin kuuraketti eteenpäin. No senhän se tekee toki, kun se saa kiitoksen oikein tehdystä reaktiosta. Tosin ei aivan tuollaisella volyymilla normaalisti. Normaalisti pysytään kuitenkin hanskassa.

Vasta sitten tajuan syyn ponin reaktioon. Se ei todellakaan ollut se jännityksen purkaus ponilla siitä haastavan tehtävän onnistumisesta, vaan se oli aivan muuta. Se oli peloissaan, syystä! Aivan lähellä, liian lähellä ollakseen edes todellista, lentää helikopteri.

He olivat oikeasti niin lähellä, että jos kyseessä olisi ollut tiellä liikkuva traktori, olisi se jo pysähtynyt nähtyään ponin reaktion. 

Mitä tekee kopteri?
He tasan ja varmasti huomasivat, että minä ja ratsuni, jotka keskityimme täysin tekemiseemme, olimme vasta nyt huomanneet heidät. (tai siis minä!) He myös näkivät, että ratsuni oli peloissaan, suoraan sanottuna aivan kauhuissaan.

Eläin, tässä kohtaa hevonen, jolla on ratsastaja selässään ja pelko = vaarallinen tilanne!

Sen sijaan, että he huomatessaan tilanteen vaarallisuuden, sen että kauhuissaan oleva eläin pitää vielä ratsastajaa selässä, syystä, ettei ratsastaja kerennyt vielä jalkautua, olisivat kaartaneet hetkeksi hieman kauemmaksi, jotta pääsen turvallisesti alas ja saan ratsuni pois tilanteesta- talutettua tallin turvaan. Joudun hyppäämään ratsuni selästä vauhdissa pois. Ja pitelemään sitä maastakäsin, sillä aikaa kun kopteri lentää suoraan kentän päältä, sähkölinjojen korkeudella!

Jokainen, joka ymmärtää edes pienestikään eläimen käyttäytymistä sen ollessa peloissaan, ymmärtää, ettei tilanne todellakaan ollut turvallisuuden rajoissa. Se että olin "turvallisesti" maan pinnalla, ei tee asiasta sen turvallisempaa. Erona vain se, että vältyn pahimmassa tapauksessa hevosen selästä tippumiselta. 

 Oli vain tuurista kiinni, että sain ratsuni pidettyä poissa päältäni. Ei ole kerta eikä toinen, kun peloissaan oleva hevonen on rynninyt ihmisen päältä. Se on vain sen hevosen luonto, joka kertoo sille - juokse henkesi edestä. Silloin eläin ei mieti, mitä eteen tulee!

Oli myös tuuria, että satuin kentälle juuri tämän ponin kanssa. Siellä olisin voinut olla myös kolmivuotiaiden kanssa tai vielä pahempaa, sen vanhimman ja kaikista näistä hevosystävistämme pelokkaimman hevosen kanssa. Jos joku näistä muista hevosista olisi ollut kentällä, en luultavasti kirjoittaisi tätä tekstiä tällä tavoin, jos kykenisin sitä ollenkaan kirjoittamaan.

Sen lisäksi, että olin itsevaarassa, pihalla leikki neljä lasta, 8v, 7v, sekä kaksi 3 vuotiasta, jotka eivät ymmärrä väistää kohti juoksevaa hevosta. Toisin sanoen, sen lisäksi että oma henkeni vaarantui, oli vaarassa myös neljän pienen ihmislapsen henki, jos olisi käynyt niin, että hevonen olisi päässyt käsistäni. Silloin ei kentän aidat sitä olisi pidelleet, vaan se olisi juossut langoista läpi, kavereidensa luokse turvaan, eli talliin. Matkalla se olisi kohdannut nämä leikkivät lapset.

Ja miksi näin pääsi tapahtumaan?

Siinäpä onkin hyvä kysymys. Minkäänlaista tiedotetta ei tällaisesta ollut tullut.  Kysynkin, kuka ottaa vastuun tällaisesta turvallisuuden vaarantamisesta? Mitä, jos pienet lapset olivat olleet harrastamassa mieluisaa harrastusta ja olleet minun sijastani ratsun selässä? Miksei helikopterin kuljettaja noteerannut meitä, vaan välinpitämättömästi jatkoi tehtäväänsä? Onko Suomessa tosiaan sattunut liian vähän onnettomuuksia hevosten kanssa, ettei vieläkään osata yhtään arvostaa ratsukkoa tai edes ihmishengen turvallisuutta?

Se että tällaisesta tiedotetaan jossakin tilattavassa, maksullisessa lehdessä, ei riitä. Se ei kata kaikkia talouksia, kuten tässä tapauksessa. Meille ei tule mitään paikallissanomia, emme tarvitse niitä, koska meitä ei kiinnosta täällä asuvien ihmisten ja sukulaisten elämä ja saavutukset, joita lehdessä kirjoitellaan. Emmekä ala tilaamaan lehtiä sen takia, että kerran vuodessa siellä ilmestyisi joku oikeasti meitäkin koskettava asia. 

Tässä vielä  facebook keskustelu aiheesta: 



Sen lisäksi, että minua ihmetyttää tuo helikopterikuljettajan välinpitämättömyys, minua ihmetyttää myös paikallisten välinpitämättömyys. Että mitäs nyt pienistä, olit hengenvaarassa, mutta kyllähän sinun hevosesi kuuluisi tottua tuollaiseen. Ja vaikka köyhä oletkin, niin luulisi nyt parikymppiä irtoavan lehden tilaukseen. 

Jos ihmisten ajattelutapa on tämä, en yhtään ihmettele, miksi onnettumuuksia eläinten kanssa liikenteessä ja muutenkin, sattuu. EI sitten minkäänlaista realistista näkemystä asioiden vakavuudesta edes ihmisillä joilla itselläänkin on hevosia! Miten sellaiset, jotka eivät tiedä yhtään mitään hevosista, voisivat osata eläimen reaktioita ajatella, kun sitä ei edes "hevosihmiset" osaa?!

Olisiko aika viranomaistaholtakin valaista Suomen kansaa eläimistä ja niiden käyttäytymisestä?

Tämä teksti on tällaisenaan laitettu mm. Kymenlaakson sähköyhtiölle, joka tästä helikopterista on vastuussa, se oli heidän hommissaan. Tarvittaessa teksti laitetaan myös muille viranomaisille. Sen takia teksti on kirjoitettu blogista poikkeavaan tyyliin. Tätä tekstiä saa myös jakaa!

Sen lisäksi että tässä nyt oli oikeasti vaarallinen tilanne, voi vain toivoa, että ponin kehitys uusien asioiden saralla pystyisi jatkumaan hyvin, ilman sen suurempaa panikointia. Todennäköisesti vaihtojen kanssa joudumme ottamaan erittäin paljon takapakkia.

Sen lisäksi että jokainen hetki hevosen selässä on ratsastajalle opettavaista. On jokainen ratsastaja hevosen selässä jonkinlainen vaikuttaja hevoseen. Vanhakin, jo opetettu hevonen voi oppia kenen vain, ratsastajan alla  jotakin, mikäli tilanne on hevoselle riitävän mieleenpainuva. (niin hyvät kuin huonot asiat). Tässä kohtaa ratsu sai suuren palan purtavaksi, jo ilman uuden asian opetteluakin. Siihen päälle vielä opeteltava asia.  

 Hevonen tuli tänne opettelemaan vaihdot, sekä parantamaan perusratsastusta.  Muutamassa viikossa ei hyvin alkanutta, mutta tämän takia huonoksi mennyttä tilannetta korjata. Voi olla että hevonen on oma itsensä eikä ole ottanut nokkiinsa asiasta, mutta mitä jos näin ei ole? 

Kiitos olen puhunut! 
Mari Kettunen

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti