Läsipään klinikka visiitti

Torstai - toivoa täynnä! Niin ainakin ajattelimme, kun nokan kohti Porvoota käänsimme Simo kyydissä. Kotiin jäi ruunikot, isojen heinäkasojen äärelle. Simolle kuljetukseen kunnon suojaus jaloille ja takit niskaan. Perheen laatuaikaa, kera rakkaan hevosen, saattoi alkaa. 

Kymmenen aikaan lähdimme matkaan, sillä keli oli huono ja aikaa matkaan kuluisi. Uusi moottoritie pääsi taas yllättämään nopeudellaan ja olimme miltei tuntia ennen perillä, vaikka aikaa jo matkan varrella ABC:llä vietimme. 

Aika oli varattu yhdeksi, olimme ennen puolta perillä. Meitä edeltävän hevosen hoito meni pitkäksi ja pääsimme vasta kahdelta sisälle. Onneksi Simo osaa odottaa kopissa ja lapsille oli varattu tekemistä. 

Sisälle päästyämme täytyi ensin riisua varustus, jotta tutkinta pystyi alkamaan. "Taudin kuvaus" - hevonen on ollut ok, voimaton toki ja vielä toispuoleinen. Köykäinen lihaksistoltaan, mutta mistäpä sitä olisi vielä keretty lihaksikkaaksi muuttua? Ja kun mulla on sellainen tunne, ehkä se kuudes aisti, joka sanoo ettei kaikki ole niinkuin pitäisi. 

Pieni rauhoitusannos ennen taivutuskoetta, sillä ruuna kävi todella kuumana. Sitten ulos etujalkojen kimppuun. Kummastakin jalasta reagointi, voimakas 3/5 alanivelistä. Positiivista oli, että reagointi ei ollut voimakkaampaa kuin lokakuussa. Oli selvää, että nivelet oli piikitettävä. Tilanne näytti melko huonolta, joten sitä lähdettiin purkamaan ensin vuohisista. Niinpä kummatkin vuohiset piikitettiin kortisonilla ja odotettiin hetki. Uudet taivutukset jännittäen tuloksia. Kummastakin jalasta nolla reagointi! Kipupaikka paikannettu, eikä lisä piikityksiä tarvittu. Pääsimme siis kotiin hyvin nopeasti. Mukaan saimme penetrol-linimentin, jota kolmen päivän päästä laitetaan kerran päivässä, viikon ajan. Sekä uuden kengitys suunnitelman, jossa kavio on saatava vielä lyhyemmäksi ja kannat matalammaksi. 

Hevonen on huomisen karsinalevossa piikityksen vuoksi, jonka jälkeen saa normaalisti tarhata ja seuraavat pari viikkoa vietetään ahkerasti maastoillen, käynnillä. Uusi kontrolli parin viikon päästä, jolloin niveliin laitetaan vielä hyaluronihappoa ja treenaus voi jatkua! 

Takajaloissa ei ollut mitään moitteen sanaa, lievä kukkopattimainen liike vasemmassa jalassa edelleen havaittavissa, mutta selkeästi paranemassa. Kysäisin samalla Simon turkin kunnosta mielipidettä, sillä siellä on rupea siellä-täällä ja karva on epämääräistä, tuhnua ja onnetonta. Niinpä sain vinkiksi syöttää viikon tehobakt-kuurin piimän kera, jotta hevosen suolisto tasapainottuisi. Vuoden sisällä kaksi isoa operaatiota, suun kautta lääkittynä on tehnyt suolistolle tehtävänsä, joka meidän kohdalla purkautuu karvan ja ihon kautta. 

Kotiin palattiin varsin tyytyväisenä ja onnellisena, hevonen saadaan helposti kuntoon, eikä mitään ylimääräistä sairasloma kierrettä tarvita. Meillä siis maastoillaan seuraavat viikot ahkerasti, sekä Simon että Kottin osalta.

Minustako esteratsastaja?

Palaamme takaisin vuoteen 2013, aikaan jolloin minulla oli kisaratsunani Uuno. Uuno, nimikin jo kertoo millaisesta kaverista oli kysymys. Ihan oikeasti. Sen näki kasvattaja jo ensimmäisestä päivästä lähtien, jolloin tuo syntynyt rautias varsa kertoi teoillaan olevansa, noh.. Uuno! 

Uuno vihaa kaikkea sinistä, oli se sitten sininen puomi, laine tai vaikka postilaatikko. Sininen on värinä se, joka saa Uunon kiertämään kesken kouluradankin paikan, jossa sininen laine on maneesin reunalla säilytyksessä. 

Uuno on maailman hitain, laiskin ja tahmein hevonen. Sillä ei ole kiire mihinkään, se ei ikinä kuumu tai mene liian lujaa, ei edes silloin kun innostuu, eikä varsinkaan silloin kun jännittyy. Yleisön edessä, keskellä esteiden sekamelskaa Uuno on kaikkea muuta kuin parhaimmillaan. Sillä menee pasmat sekaisin, täysin. Uunomaiseen tapaan tilannetta selvitellään muulla kuin vauhdilla ja vaarallisilla tilanteilla. 

Kommentaattoreina videolla on valmentajani sekä mieheni, ja joitain vieraita ääniäkin siellä on. Kovin on luottavainen ja kannustava taustatuki! 

Uuno on hyväsydäminen ja ihana hevonen, ei vain oikein estehevonen.. 

LINKKI VIDEOON 

Tekstin kuvitus on JB Kuvauksen käsialaa! Kuvat ovat meidän viimeisistä estekisoista ja hevosen elämän viimeisistä hypyistä, Kotkasta kesältä 2013. Esteura päättyi neljään hyväksyttyyn rataan, kahdelta päivältä!

Hei, me maastoillaan!

Vallan hauskaa, tuo maastoilu! Simon kanssa olen itsekin uskaltunut pois mukavuusalueeltani, kentältä. Vaikka tiedän, että nuori ruunani on varsin järkevä kaveri, on henkinen lukko ollut todella tiukasti kiinni. En ole uskaltanut lähteä maastoon, niin hölmöltä kuin se kuulostaakin. Minua on pelottanut, mutta mikä? 

Uuno ja Tuisku

Toisen lapsen jälkeen tapahtui mielessä jotain, jonka jälkeen minuun on tullut uusi puoli - pelko. En enää uskalla lähteä suinpäin mihin vain. Ehkä se on ohimenevää, toiset väittävät sitä terveeksi itsesuojeluvaistoksi. En tiedä, sen aika näyttää. 

Maalailen piruja seinille, etenkin Simon kohdalla. Ponin kohdalla olen varsin luottavainen ja valmis lähtemään heti maastoon, kun Pate-postisetä vyön minulle tuo. Ehkä se johtuu hevosten luonteesta ja koosta. Poni on niin pieni, ettei matka maahan ole pitkä. Eikä sen ärhäkät pukit ja loikat yllä toisiin afääreihin. Toisin on Simon kanssa. Näen etukäteen mielessä, kuinka se heittää köyrypukkilaukkaa ja lopulta talloo minut, kun yritän kaikin voimin pysyä kyydissä epätoivoisesti mukana, onnistumatta. Kuvittelen sen säntäävän toiseen maakuntaan, kun jonkin sortin moottoriajoneuvo tulee kohdalle ja vaikka mitä, vaikkei siihen ole edes syytä. Hevonen on varsin fiksu ja asiallinen. 

Maanantaina rohkenin maastoilla, käyntimaaston. Lähdimme suuntaan, jossa vain Venäjän raja tulee vastaan, jos heppa päättää ominpäin mennä eteenpäin. No, kyllähän rajaloikkarit pysäytetään muiden toimesta, jos jarrut häviävät. Niin ei kuitenkaan käynyt. Vaikka itse viulun kireänä odotin sitä hetkeä, kun se heppa päättää keksiä vihreän pienen miehen, sapelihammastiikerin tai muun sellaisen mielikuvitushahmon. Meistä kahdesta mielikuvitus laukkasi kiitolaukkaa vailla jarruja, vain minulla. Hevonen sen sijaan oli ehkä lopen kyllästynyt minun "hevosta" rauhoittaviin laulu yrityksiini. 

Kotiin palattiin siis ehjänä, yhtenä ratsukkona, ja koko matkan olimme kulkeneet samaa askellajia, matkaa voittajaa, reipastakäyntiä. Sillä se on Simon normaali käynti. 

Niinpä eilen ajattelimme lähteä merta edemmäs kalaan. Paljon pidemmälle maastoreissulle. Alku sujui varsin mallikkaasti, hevoselle jo tuttu reitti. Maanantaisen reissun kääntymispaikan jälkeen olikin allani hyvin jännittynyt hevonen. Se ei oikein tajunnut, että matka voi jatkua. Eteen tuli lähistön suurin ja jyrkin mäki. Onhan se tosiaan vähän jyrkkä ja melko huono näkyvyys eteenpäin, mutta ei sitä olisi tarvinnut jännittää. Hevonen jännitti, stoppasi ja apua, kun olen katsonut hevoskuiskaajan.. 

Eikös se "pulu" parvi päätä lähteä puusta juuri silloin, kun olemme mäen keskivaiheilla. Hevonen säikähti, syystäkin. Loikkasi sivuun ja kääntyi 180 astetta kotiinpäin. Pysyin kyydissä, itseasiassa tasapaino ei hävinnyt missään vaiheessa. Olin jotenkin onnistunut pitämään itseni rentona selässä.  Käännös takaisin, suuntaan johon olimme menossa, vähän kannustusta eteenpäin, mutta pikku ruunani päättikin rohkeuden puuttuessa hyppiä pystyyn. Varsin fiksu veto liukkaassa mäessä, sanoisin. Onneksi ennen ratsastusta takajalat kengitettiin uudelleen ja alla oli pitoa. Jatkoimme lopulta matkaa mäkeä ylös, kun karjaisin hevoselle, niin että koko kylä kuuli, ETEEN!  Ja matka saattoi jatkua. Ilman mäen välikohtausta meidän pitkä, siis oikeasti ainakin 10km lenkki sujui varsin mallikkaasti käynnillä, ilman hölmöilyjä. Sinänsä kymmenen kilometriä ei ole hevoselle matka eikä mikään, mutta tässä kohtaa meille se oli.

Olin varsin tyytyväinen hevoseen ja ennen kaikkea itseeni. Uskalsin, pysyin rentona ja päättäväisenä, pysyin selässä ja olin niin tyytyväinen ja onnellinen. Ennenkaikkea hevonen oli varsin asiallinen ja fiksu, ainoaan välikohtaukseen oli oikea syy - ne perkeleen linnut, joita säikähti kyllä meistä molemmat. 

Niin kivaa ja hauskaa! Pakko jatkaa, pakko uskaltaa! Maastoilu tekee hyvää molemmille. Etenkin hevoselle, mutta myös omalle rohkeudelle. Ei minusta enää kenttäratsastajaksi varmasti ole, mutta viihdyn kouluradoilla ja neljän aidan sisällä. Ja köpöttely maastoissa. 

Ja mistäs sitä tietää, kunhan Simon kanssa pääsemme hyppäämään, kuinka rohkeuteni kasvaa ja nälkähän aina kasvaa syödessä, eikö?

Tänään Simolla on vapaa päivä, sillä se on ollut ihmisen toimesta liikutuksessa varsin tiheään. Huomenna matkustamme Porvoon klinikalle tarkastukseen ja jatkoa suunnittelemmme sen mukaan. Tulevaisuudessa häämöttää hyppytreenien aloitus ja kouluvalmennukset.

Kotti ja Nemo ovat tarhailleet kentällä päivittäin useamman tunnin ajan. Kentälle marssitaan kummankin toimesta ravilla, käynnin sijaan ja portista pitäisi päästä heti, kun kiirus olisi kaverin kanssa leikkimään. Nemokin on innostunut jopa laukkailemaan pitkin kenttää Kottin perässä.

Kotti oli eilen myös hetken aikaa töissä, vieläkin ilman satulaa. Nousin ponin selkään ja lähdimme kävelemään kaksistaan kenttää ympäri. Kotti on hyvin varovainen ja kuulostelee, liikutaanko vai seisotaanko. Ennemmin valitsee sen seisomisen, kuin liikkumisen, jos on epävarma. Oikein hyvä piirre, mitään alta karkaavia ei lapset tarvitse. Lopuksi vanhempi tyttäremme ratsasti talutuksessa Kottilla kentän uraa pitkin. Hymy oli korvissa ja koko illan sai kuulla, kuinka hienolla ponilla 3-vuotias oli ratsastanut. Ehkä vähän väritetyllä tarinalla, sillä jutuissa oli mukana laukkaa ja esterataa sekä Kotti hyppää.. 

Kiemurauran vaikeus

Tänään oli ensimmäisenä Simon etupään kengitys, eihän kolmi-kenkäisellä voinut ratsastaa. Ensin täytyi tyhjästä nyhjäistä kengät, sillä jostain syystä varalla ei ollut samanlaisia kenkiä. Kuka idiootti on käynyt kenkäkaupasta vain yhdet parit kenkiä?? On sanomattakin selvää, ettei sunnuntaina mistään saa kenkiä. Onneksi löytyi talvimallin etukengät tosin etukäänteillä ja ihan tavallinen ratsukenkä. Simolla on aina ollut sivukäänteillä ja puolipyöreä, jotta jalka kierähtää nopeammin.

Pakon edessä jouduin nyörtymään "väärään" kenkään, sillä muita ei ollut tarjolla. Sen sijaan että olisi voinut vain laittaa kengättömään jalkaan kengän paikalleen, oli laitettava etupää kokonaan uusiksi. Minun hevoset ei juokse parittomilla kengillä, enhän juokse itsekään!

Kengitys sujui varsin mallikkaasti. Minä hieroin samalla hevosen lapoja auki, kun mieheni kengitti. Varsin tehokasta ja aikaa säästävää. Kengityksestä suoraan töihin, varusteet niskaan ja menoksi. Okei, sumplin taas satulan kanssa. Onko se etupainoinen? Onko se leveä, vai kenties liian kapea? No ei se ainakaan nyt hyvä ole! Huomenna täytyy soitella satulaseppä, jotta saan mielenrauhan satulan kanssa. Mielenrauhaa kun tässä haetaan muutenkin, hevoselle on varattu taas aika klinikalle. Koska mamma tahtoo kuskata hevostaan säännöllisesti ihmisten ilmoille. Ennen kaikkea mamma tykkää siitä, että klinikan puhelimen päästä meidät tunnistetaan jo pelkän nimeni perusteella! Wohoo! Pieni suuri tavoite saavutettu, ei ihan joka heppalikkaa nimen perusteella osata yhdistää hoidettavaan hevoseen!

En tiedä, onko se sitten kuitenkaan niin hyvä juttu, että pelkkä nimi riittää ja heti kysellään mikäs sitä Simoa nyt painaa? Ymmärrän, että paikallinen eläinlääkäri tunnistaa, mutta että klinikatkin..

Simoa painaa nyt takajalkojen sijaan etujalat. Eihän niissä mitään vikaa ole, näennäisesti. Mutta kun se reagoi taivutuksiin lokakuussa, kun irtopalat röntgenissä löydettiin. Silloin ei reagointiin puututtu, sillä se on normaali nuorenhevosen 'remonttivaiva'. Etupainoisilla ratsun aluilla etujalat joutuvat välillä rasitukselle. Niitä ei yleensä mielellään piikitellä, koska se on ohimenevä tila. Etenkin kun röntgen löydökset olivat muissa jaloissa. Kun takapää on taas pelissä ja hevonen oppii kantamaan itseään, myös etujalkojen taakka pienenee. 

Minulle ei riitä ajatus siitä, että kaikki on ok, nyt kun takajalat ovat pelissä. Haluan varmistua asiasta, tutkituttamalla hevoseni. Sen lisäksi pyysin saada kortisonia, jos reagoi vielä edestä, jotta alkavat rasitukset ja tulehdustilat saadaan nollattua. Etenkin vasen etujalka on ollut kovilla, sillä oikea takajalka on vielä säästöliekillä käytössä. Oikeastaan voisin väittää sen jopa ottavan vähän lyhyempää askelta, kuin oikea etujalka. Samalla saadaan katsottua takajalatkin. Klinikkamme eläinlääkäri oli ollut katsomassa sattumalta myös hevosen irtopala operointia, tietääpä ainakin millainen morkula sieltä polvesta oikein löytyikään.

Parempi tutkia ja hoitaa nyt, kuin hutkia ja katua myöhemmin. Ehkä vähän turhaa stressiä itselleni hankin miettimällä moisia, mutta sellainen minä olen. Haluan, että hevoseni on varmasti kunnossa, ennen kuin siltä vaaditaan mitään kummempaa.

Tänään teimme Simon kanssa ensin käynnistä ysähdyksiä, jotka sujuivat varsin mallikkaasti. Hevonen pysähtyi huomattavasti nopeammin ja otti vastaan pidättäviä apuja. Eilinen maastoreissu oli siis selvästi tehnyt tehtävänsä. Sitten vähän ravia. Ravi oli aluksi jäykkää, eikä siihen meinannut löytyä tahtia.

Pikkuhiljaa hevonen alkoi vetristymään ja ravista löytyi taas se ravi. Ja samantien pidätteet menettivät merkityksensä ja kentällä kurvailtiin taas kilometri ennätyksiä. Ei kovin turvallista, sillä lumen alla oli jäätä. Olihan hevosella purevat, uudet hokit, mutta..

Takaisin käyntiin, hevonen rennoksi ja rauhalliseksi. Uusi suunnitelma ja uudelleen raviin. Ensin suunnitelma oli toteutettava käynnissä, jottei hevonen sekoaisi uudesta kuviosta.Teemana oli varsin helppo ratsastajien alkeistunnin tehtävä, loiva kiemuraura. Ratsastajan opetussuunnitelmalla tehtävä on helppo, ensin käännetään kohti kentän keskiosaa ja sitten takaisin uralle. Hevoselle kiemuraura ei ole alkeistasolla niin helppo. Etenkin, kun tein kiemurauran aika lähelle kentän keskiosaa ja meidän kenttä on hieman pieni. Mitä enemmän tilaa, sen enemmän aikaa ja huolettomampia ratsastusmetrejä.

Meidän kohdalla kuvion vaikeus oli keskikohta ja suunnan muutos takaisin uralle. Hevosella on tehty sen ratsastuskuvioihin nähden hyvin paljon lävistäjiä. Lävistäjät on tehty ennenkaikkea ajatuksella eteen. Siellä ei siis jarrutella, suurimmassa osassa kouluohjelmia lävistäjillä esitetään jotakin askeleen pidennyksen ja lisäyksien kaltaista. Harvoin mitään "hidasta tai lyhennä" - juttuja, etenkään nuorten luokissa. Arvatakin saattoi että käännös tuotti ongelmia, etenkin kun hevonen vielä kanttaa melko kivasti ja vaikean tehtävän edessä hevosella on motto "vauhti korvaa taidot".

Lopuksi teimme vielä käynnissä väistöjä. Vasemmasta pohkeesta oikealle väistö sujuu jo varsin mallikkaasti, hevonen ottaa helposti ristiaskelia ja liikkuu sivulle. Oikeasta pohkeesta vasemmalle ei suju niin mallikkaasti. Johtuu jo varmasti siitä, että ennen leikkausta hevonen ei astunut ollenkaan ristiin, vaan aina vain vierelle. Ei siis missään vaiheessa, edes käytävällä kääntyessään. Tänään saimme taas maa-avun kanssa varsin kivoja ristiaskeleita, tosin hevosta helpottaaksemme teimme väistön alkuja ympyrällä, ympyrää suurentaen, sillä suoralla uralla se on hevoselle vielä liian vaikeaa.

Ratsastajan suurimmaksi ongelmaksi koitui tänään liian kova käsi. Ehkä siksi, että hevosella oli vauhtia ravissaan, tai siltä se ainakin tuntui selästä, ja pidätteet eivät aina menneet heti läpi. Mutta miksi vaan ei voi hellittää ja antaa hevosen hetki etsiä itseään, vaikkakin tasapaino ja liukkaus voisi koitua kohtaloksi, kyllä se hevonen itsensä pystyssä pitää, jos ei pidä niin sitten kaadutaan.. Huomenna aion sitten löntystellä maailman "pehmeimmällä" kädellä (lue=ylipitkin löysin ohjin). Täytyisi sitä kättä saada ylemmäskin, turhaan se tuossa säässä miltei kiinni on. Ja tuo ryhti, tai oikeastaan etukeno, sillekin täytyy jotain tehdä. Tosin satula on etupainossa tai ainakin niin kauan on, kunnes toisin todistetaan ja syytän tietenkin satulaa..

Olisihan se vaihtoehto klinikka käynneillekin, opetella ratsastamaan. Voisi sitten taidoillaan peittää hevosen nykyiset ja alkavat kolotukset ja elää näennäisesti terveen hevosen kanssa täysin onnellisena. Ja käyttää nekin klinikkarahat vaikka niihin valmennuksiin, joissa oppisi uusia kikkoja peittää hevosen vikoja. Teen kalliimmalla tavalla, käyn klinikalla, hoidan hevosen kuntoon ja saan sitten opetella rauhassa ratsastamaan. Tai oikeastaan tarvitseeko silloin edes osata ratsastaa, kun hevosen puutteita ja vikoja ei tarvitse peitellä ratsastuksella?

No, joka tapauksessa tässä vielä päivällistä sohellusta videon muodossa, sanokaa nyt tekin, rakkaat anonyymit, että kyllä. Kyllä se hevonen ottaa lyhyempää askelta vasemmalla etujalalla! Eikö otakin, etenkin alkupuolen käynneissä? Toki hevonen oli eilisestä kireä ja jumissa ja vetreytyi, eikä lopussa enää ottanut erimittaista askelta.. Linkki videoon

Nemo ja Kotti viettivät tänäänkin lunkin kenttäilypäivän kaksistaan. Kotti piti huolen, että kummankin päivä liikunta tarve täyttyy.

Luvatut maat, upea poni ja käynti kipittelyjä

Hevosillamme on ollut rauhallinen viikko; on ollut liukasta, pakkasta, liukasta ja vielä kerran pakkasta. 

Simo talvella 2014

Maanantaina Simo kävi maneesilla, postaus tässä. Maneesireissu oli vuoden, ehkä jopa elämän rankin reissu, fyysisesti ainakin. Joten tiistaiksi kaavailin, ja jo hevosellekin lupasin maastoreissua. Mikä olisikaan parempi tapa saada edellispäivän treenistä tulleet maitohapot ja jumit vetristeltyä, kuin pitkä (tai vaikka lyhyempikin) maastoreissu? 

Tiistai valkeni, oli pakkasta, sitä luonnonihmettä, joka saa hevosen käymään ylikierroksilla. Olin kuitenkin luvannut hevoselleni leppoisaa kävelyä, joten varustin ratsuni. Hevonen oli hirvittävän jännittynyt, joten ajattelin pyörähtää kentällä ensin. Kävelin hevosen kanssa vartin maasta, ennenkuin nousin selkään. Jännitys ei ottanut poistuakseen, oli siis turha lähteä maastoon ja opettaa hevosta maastoiluun jännityksen vallitessa. Hevonen oppii monella tapaa, se yhdistää myös oppimistilanteen tunnetilan asiaan. Oli siis turha lähteä maastoilemaan jännittyneellä hevosella. Niinpä kulutimme pakkasessa vielä puolituntisen selästä kävellen kentällä, etsien rentoutta ja pitkää askelta. 

Tiistaina myös Nemo pääsi tallustelemaan kentälle ilman satulaa. Keskiviikkona oli Simolle totaalisen vapaa tarhailupäivä, sen sijaan Kotti kävi kentällä pyörähtämässä irtojuoksutuksen merkeissä, sekä Nemo, joka sekin pääsi kentälle pyörähtämään irtojuoksutuksessa, joskin suurimmaksi osaksi vain käveli. 

Torstaina oli Simolla ohjasajoa. Sain kentälle valon, vihdoin, joten sain liikutella hämärän laskeutuessa hevosiani. Virtaa Simolla riitti, osa varmasti pakkasenergiaa ja osa ihan pimeyden tuottamaa spooky-energiaa. Teimme paljon ravi-käynti siirtymisiä sekä vähän myös laukkaa, mitä emme ennen ole ohjasajossa tarkoituksella työstäneet. 

Nemo syksyllä 2014

Nemo pääsi taas tallustelemaan ilman satulaa kentälle, erehdyimme myös vähän maastoilemaan, mutta maastoreissu katkesi vastaan tulevaan traktoriin, jonka vuoksi jouduimme kipittämään kipi-kipi vauhtia takaisin kentälle, sillä talvisella tiellä emme mahdu, etenkään Nemon kanssa kohtaamaan traktoria. 

Perjantaina hevosten liikutus jäi taas iltaan, sillä innoistuin aloittamaan satulahuoneen siivouksen, joka jäi pahasti vaiheeseen, kun sain älyttömän päähän piston: Puhdistetaan nahkavarusteet! Koko valoisan aika meni etsiessä kadonnutta hamanolia, joka onneksi löytyi. Mutta eihän satuloita voi käyttää ilman hamanolia! (ihan kuin olisin niitä muutenkaan sinä päivänä aikonut käyttää..) 

Ensin oli Nemon kävelytuokio ilman satulaa. Sitten otin Kottin. Olin yksin tallilla, joten taskut täyteen leipää, vähän sukailua ja ohhops! Kaviot, hyi että! Kuinka ne olivatkin juuri sillä hetkellä sen näköisiä, kuin huutaisivat raspausta. Ei auttanut kuin ottaa raspi käteen ja hoitaa kaviot mieluisaksi. Pointsit ponille, onnistui kuin vanhalta konkarilta! 

Seuraavaksi oli suitsitus, suitset päähän ja kentälle. Ulkona oli jo pilkkopimeää, mutta olihan meillä kentälle valo. Nemon kanssa vein kentälle penkin, sillä enhän muuuten pääsisi sen selkään. Ponin kanssa tallustelimme reippaasti ensin kenttää ympäri, pitihän sille näyttää valot ja varjot. Sitten hommiin, poni seis. Ponin kuuluu seisoa tattina paikallaan, juuri siinä mihin se jätetään. Ja ponihan seisoo. Kävin penkin lähemmäksi, ensin hypin maasta ponin vierellä, kummallakin puolella. Ponilla ei ilme värähtänytkään, joten kipusin penkin päälle ja menin mahalleni ponin selkään. Siinä se vain seistä tökötti, paikallaan. Lopuksi nousin istumaan, tulin alas ja nousin uudelleen. Poni vain seisoi paikallaan. 

Super poni!

Vasta toista kertaa ponin elämässä, joku kipuaa jollakin tapaa selkään ja poni seisoo kuin vanha tuntiponi paikallaan, odottaen kiltisti. Ihan mahtava! Kyllä tällaisesta vielä lasten poni saadaan, varmasti. 

Viimeisenä oli Simon vuoro. Simolla olikin vähän erilainen "treenikerta". Otimme Simon kävelytykseen, sillä edellispäivän energian vuoksi en halunnut ratsastaa hämärässä. Pelkkää jumputusta eteenpäin ei tehty, teimme aivan muuta. Opetimme hevosta odottamaan, käynnissä. Kävelemään hitaasti, seisomaan paikallaan ja hyväksymään sen, että ihminen saa nojailla ja ottaa tukea hevosesta. Elämän pieniä asioita, joita ei välttämättä tarvitse, mutta ne on hyvä osata. Okei, paikallaan seisomista tarvitaan, tarvitaan myös ympärillä hääräilyn hyväksyminen, mutta tahmakävely ja ihmisen nojana oleminen ovat toissijainen asia. 

Simolla oli varsin hauskaa, joskin se oli hyvin ihmeissään, miksi seisotaan paikallaan kymmenen minuuttia vain rupatellaksemme mieheni kanssa keskenään. Fyysisesti varsin kevyt päivä, henkisesti seisominen ja hidas kävely otti välillä koville. 

Tänään, lauantaina Nemo ja Kotti pääsivät leikkimään keskenään kentälle. Kotti oli varsin innoissaan ja juoksujalkaa oli menossa kentälle, kun huomasi Nemon jo odottelevan. Simo sen sijaan pääsi vihdoin luvattuun maahan; maastoon. Eikä mihinkään takapihan polulle käyntikävelylle, vaan ihan oikeasti, sinne maastoilemaan ja samoilemaan metsiin. Pilotiksi laitoin mieheni, joka muuten ensimmäistä kertaa pääsi nauttimaan selästä käsin osuuksistaan. 

Varsinaista maasto menoa en tiedä, näin heidän menevän laukkaa, kovaa laukkaa. Ja takaisin tullessa varsin hikinen ja jokseenkin "äiti pelasta, tuon kanssa joutui ihan oikeasti koville"-ilme päällä olevan hevosen. Toinen etukenkäkin oli matkan varrelle hukkunut, olivat kuulemma kahlailleet metsässä, ensin ilman jarruja. Pikkuhiljaa jarrutkin olivat löytyneet, tosin automaattikaasukin oli vähän hävinnyt samalla.. 

Maastoon lähti äijä-hevonen, kotiin palatessa oli hyvin nöyrä ja vastaan ottavainen. Illalla pääsi vielä maastakäsin talutukseen, vähän vielä lisäpalautteluksi. Sillä tarhakuntoon ei karvapörriäistä saatu kuivatettua. Huomenna on Simolla jotain kevyempää, mutta ehdottomasti liikuntaa. Nemolla köpöttelyä ja poni pääsee ehkä irtohypytykseen, ainakin tänään kentän pohja lupaili hyvää. 

Laumaeläin on aina laumaeläin

Kesälauma 2014

 Juu kyllä se pärjää, kunhan tottuu! Aluksi voi huudella ja juosta, mutta muutamassa päivässä rauhoittuu.. Niillä sanoilla myyjä jätti hevosen minulle 20.7.2007

Hevonen eli Nemo, tuli perheeseemme totaalisesti. Vanhaa navettaa oli remontoitu kesä ja vihdoin alkoi olla miltei valmista. Minusta tuli sekä hevosen omistaja, että 24/7 sidottu hevosen pitäjä. Tallissa oli luxus-oltavat, niin ihmiselle kuin hevoselle, vanhempa, etenkin isäni "sekosi" täysin hevosesta, ja tappoi kärpäsekin tallista, ettei ne kiusaa hevosta. Mutta siellä oli vain yksi karsina.

Minulle vakuuteltiin, että hevonen pärjää yksin ja sokeasti aloin uskomaan siihen, niinhän lapset, teinit ja nuoret aikuiset ja joskus myös aikuiset tekevät. Uskovat siihen mihin haluavat, vakuuttelet sen olevan oikein, vaikka kaikella järjellä ei asioista saisi oikeita mitenkään. 1+1 on aina kaksi, vaikka joku sitä kolmeksi väittäisi. Taustalla tottakai painoi myös se, että vakuuttelijat olivat "kokeneita konkareita" oikeinta hevosmiehiä..

Hevonen on laumaeläin,

 eikä pärjää ilman lajitoverin seuraa,

 vaikka joku muuta väittäisi.

Nemo oli kaksi vuotta yksin. Hevonen selvisi kyllä, oli ehkä onnellinenkin lopulta, kun tottui. Mutta olisiko se ollut kaverin kanssa onnellisempi? Varmasti!

Ollaanko kavereita? Kesäkaverit 2014

Kun muutimme hevoseni kanssa maailmalle, tallille josta löytyi n. 30 kaveria, ei hevonen vaikuttanut onnelliselta. Se stressaantui ja käyttäytyi huonosti. Esimerkiksi maneesissa ratsastaessa, jos toinen ratsukko poistui jäi alleni hysteerinen ratsu. Tarhatessa hevosen oli kokoajan stressatava kavereista. Nemoa ei saanut tarhata ensimmäisenä, ettei sen tarvitse olla ulkona yksin, eikä viimeisenä ettei sen tallissa tarvinnut olla yksin. Sama sisään ottaessa, hevosella oli oltava koko ajan näköyhteys toiseen hevoseen.

Nemosta tuli kiukkuinen ja etenkin ruoka-aikaan se kiipeili karsinoita pitkin, hyökkäili karsinanaapureita kohti ja käyttäytyi muutenkin huonosti. Osa syy varmasti oli myös liian vähäinen ruokinta, etenkin kun hevonen olisi tarvinnut stressin lievitykseensä paljon suuremman ruokakasan.

Nemo tarhaili aluksi omassa tarhassaan, yksin. Aitiopaikalla, josta näki niin tallin pihalle kuin tarhoihinkin. Otollinen kavereiden stalkkauspaikka. Vähän myöhemmin kokeilimme kaveritarhausta. Mikä olisi nuorille oreille parempi seura, kuin vanhempi ruuna? Tyhmästä ideasta kärsii hevoset. Varoittelin kyllä, etten tiedä hevosen laumakäyttäytymistä ja sitä osaako se pelisäännöt. Ei osannut! Ruokinta aika oli pahin, etenkin kun seurana oli nuorukainen, joka ei uskonut vähällä. Tiesin hevoseni olevan vihainen ruoastastaan, sillä sitä ei ollut riittävästi tarjolla. Niinpä viimeisistä heinänkorsista tapeltiin kovasti, eikä minun äkäinen kiukkupussini jäänyt kakkoseksi. Sen sijaan nuori kaveri jäi.

Yksintarhaus oli siis väistämätöntä. Nemo alkoi rauhoittua ajankanssa, ymmärtäessään, ettei lajitoverit lähde mihinkään. Niitä ei tarvinnut koko ajan stressata ja hevonen alkoi vähän nauttia elämästään. Lauma elämään oli vielä todella pitkä matka.

Kun meille tuli täysihoitotalliin lisää omia hevosia, kokeilimme tarhausta omilla hevosillamme. Tamman, Pörrin kanssa tarhaus sujui varsin mallikkaasti, mutta tamman kiimaongelmat keskitalvella eivät olleet ruunalle paras mahdollinen tapa opetella laumasääntöjä. Sehyppi selkään, kuin astuakseen tammaa vähän väliä ja hokeillaan repi kappaleiksi useita loimia. Vaikka Nemo tulikin toimeen Pörrin kanssa, ei tammalle ollut hyväksi, että ruuna keikkuu sen selässä koko ajan. Eikä pidemmän päälle ruunallekaan, sillä ruunasta kuoriutui hyvin karski, orimainen ruuna. Vai onko se sittenkään ruuna? Epäilimme piilokivestä, joka valmentajien mukaan olisi selittänyt hevosen "sikamaista" käytöstä.

Kokeilin Nemoa tarhata myös Uunon kanssa, mutta se ei onnistunut, sillä Nemo ajoi Uunoa taukoamatta takaa. Hevonen ei osannut laumasääntöjä, se oli hyvin agressiivinen ja pomottava. Ei myöskään kesällä laitumella. Kiimaiset tammat ruunani kyllä olisi hyväksynyt, mutta ei muita.

Kotiin muuttaessamme vuonna 2010, sai tai joutui, Nemo taas asua hetken yksin, sillä Uuno muutti vähän myöhemmin talliremontin takia. Nemo rauhoittui huomattavasti yksin ollessaan, sillä sen ei tarvinnut stressata kavereista. Oli kuitenkin päivän selvää, että hevonen tarvitsi kaveria, tasapainoista elämää ja lajiseuraa. Ennenkaikkea aikaa ja mahdollisuuden.

Uuno muutti muutaman kuukauden myöhemmin, hevoset saivat laiduntaa omilla alueillaan. Kotona oli selkeä rutiini ja koko ajan elettiin Nemon ehdoilla. Tärkein ehto oli, että kaverin on oltava koko ajan näköetäisyydellä. Homma toimi ja Nemosta kuoriutui yhteiskuntakelpoinen, stressitön, mutta edelleen kaverin tarve oli todella suuri.

Seuraavana vuonna meille hankittiin poni, russ ori Dadi. Lähinnä lasten poniksi, mutta ennenkaikkea Nemolle maskotiksi, jotta Uunon kanssa treenaminen olisi mahdollista ilman Nemon stressaamista. Dadi oli maailman pahin karkuri, ilman itsesuojelu vaistoa. Niinpä se löytyi useasti Nemon aidasta ja näppärästi livahti aidan ali karkuun, jos Nemo sattui tunkeilijan huomaamaan. Lopulta löysin ponin ja Nemon laiduntavan samalta laitumelta, vierekkäin sulassa sovussa.

Nemo ja Uuno, ensimmäistä kertaa samassa aidassa

Nemo muuttui koko ajan paremmaksi, stressittömämmäksi ja kaverillisemmaksi. Seuraavana kesänä laitoin Uunon ja Nemon, sekä taas kuvioihin ilmestyneen Pörrin, kaikki samaan laitumeen. Hevoseni oli onnellinen, levollinen ja ennen kaikkea laumansa jäsen, vaikkakin selvästi pomo. Se rapsutteli kaikessa nautinnossaan kavereita ja vietti oikeaa hevosen elämää.

Meni yhteensä neljä vuotta totuttaa hevonen, joka oli elänyt vain kaksi vuotta yksin, takaisin hevoseksi, laumaeläimeksi. Vieläkin huudellaan kovasti, jos tarhaan jäädään pidemmäksi aikaa yksin, mutta nyt  sisälle otto ja uloslaitto järjestyksellä ei ole enää väliä. Eikä Nemolle tarvitse enää ottaa kaveria talliin varustamisen ajaksi.

On täysin väärin eläintä kohtaan erottaa se lajitovereista. On väärin olla antamatta aikaa tottua takaisin yhteiskunta kelvolliseksi. Hevonen tarvitsee lajitoverin seuran, sitä ei korvaa ihmisen paijailu ja rakkaus, hevonen ei sitä ymmärrä. Sen korvaa ainoastaan toinen hevonen. Aluksi edessä on lähesväistämättä stressi ja riippuvuus kaverista, joskus mennään puolustuskannalle - agressiiviseksi, mutta loppujen lopuksi, sieltä pohjalta kuoriutuu hevonen, laumaeläin ja laumanjäsen.

Olen tehnyt virheen, teen varmasti virheitä jatkossakin, mutta missään vaiheessa en ole hyväksynyt hevosen yksin pitoa, edes silloin kun itse pidin hevosta ainoana hevosena. En tule sitä koskaan hyväksymäänkään. Nemon ansiosta (tai takia), meillä on kahden hevosen sijaan kolme, ja vähintään se määrä tulee aina olemaan.

Viikon 60 minuuttinen hevosen selässä

Omien hevosteni lisäksi, harrastan hevostelua muullakin tapaa. Pidän valmennuksia yksityisratsukoille ja tuuraan eri ratsastuskouluissa opettajan roolissa. Olen aikaisemmin työskennellyt päivätyökseni useammassakin ratsastuskoulussa, sekä opiskellut oppisopimuksella ratsastuksenohjaaja-linjaa. Homma on siis varsin tuttua ja mukavaa. Tykkään opettaa. 

Joskus oppilaat ovat pieniä..

 Ratsastuskoululaiset ja yksityisratsukot eroavat toisistaan paljon. Oikeastaan samaa niissä on vain se, että ovat saman lajin äärellä, ratsastamassa. Tunti sisältö, tunnin kulku ja opetustapa eroavat toisistaa, ainakin omalla kohdallani. Suurin syy siihen on se, että ratsastuskoululainen ratsastaa huomattavasti vähemmän. Vaikka ratsastusvuosia olisi enemmän, ei se korvaa sitä säännöllistä, usein tapahtuvaa selässä oloa, jota valmennettavani harrastavat. Heillä on usein oma hevonen, jolla ratsastavat useita kertoja viikossa. Vaikkei tavoitteena kaikilla ole kisakentillä, on heillä kuitenkin selkeä määrätietoinen polku, jota edetään, sen oman ratsun kanssa. 

Ratsastuskoululainen käy kerran (osa kaksikin) kertaa tunnilla, viikossa. Ratsut vaihtuvat joka tunnilla, mikä on tietenkin hyvä, sillä vaihtelevilla ratsuilla oppii ratsastamaan erilaisia hevosia. Ratsastuskouluoppilaat, poikkeuksia lukuunottamatta, ratsastavat kehittyäkseen itse, ei kehittääkseen alla olevaa ratsua. Valmennettavat ratsastavat ratsukkona, kehittyäkseen yhdessä ratsukkona, sekä hevonen että ratsastaja.

Tänään olen vaihteeksi menossa tuuraamaan ratsastuskouluun illan tuntien ajaksi, paikkaan jossa en aiemmin ole käynyt tuuraamassa. En siis tunne tuntiratsuja enkä ratsastajia ennestään. On hyvin hankalaa suunnitella tuntia etukäteen, sillä en tiedä millaisia ratsastajat ovat, minkä tasoisia, mitä he ovat treenanneet ja mitä he haluavat. Tunti on kuitenkin suunniteltava, pääpiirteittäin. On tehtävä  kummallekin tunnille vaihtoehto A ja B, ehkä jopa C. 

Suunnitelmat B ja C ovat lähellä suunnitelma A:ta, B on helpotettu versio ja C vaikeutettu versio. Mielessä on siis oltava tehtäviä, joita voi tarvittaessa lennosta helpottaa tai vaikeuttaa, ratsastajista riippuen. 

Ratsastuskoulutuntien osalta minulla on aina mielessä hevonen, niin että sitä täytyy säästellä. Hevonen ei saa olla se, jolta häviää mehut pois tunnin aikana, sen sijaan ratsastaja saa olla jo vähän väsynytkin. Tunnin jaksotuskin on aina ratsastuskouluihin selkeä.

1. Alkukäynnit, joiden aikana tutustun uusiin ratsastajiin, ja hevosiin, sikäli mikäli ratsastajalla on tuttu kaveri alla. He usein tietävät hevosesta kuitenkin sillä hetkellä enemmän kuin minä. 

2. Alkuverryttelyt, ratsastajien tasosta riippuen joko vain ravissa tai myös kevyesti laukassa. 

3. Tehtävä 1, päivän teemaan liittyen. Tänään olen ajatellut teemaksi siirtymiset. Taas ratsastajista riippuen joko käynnin ja ravin väliä työstäen, tai myös liittäen laukkaa. Suorilla ja kaarevilla linjoilla, esimerkiksi 3-kaarisella uralla. 

4. Välikäynnit, välikäynnit ovat ehdottomasti ennenkaikkea hevosta varten. Niiden kuuluu saada pitää lakisääteinen "kahvitauko" usein ratsastajatkaan eivät pistä pahakseen hengähdystaukoa. 

5. Tehtävä 2, jatkaen päivän teemaa, mutta muuttaen tehtävä. Esimerkiksi vaikka siirtymät askellajin sisällä, tai vaikeuttaen tehtävää siirtyen ravista käynnin sijaan suoraan pysähdykseen ja laukasta ravin sijaan suoraan käyntiin. Tärkeintä on valita tehtävä niin, että ratsastaja pystyy varmasti saamaan sen onnistumisen tunteen ja suorittamaan tehtävän hyvin. Sillä se mielikuva mikä jää haasteellisemmasta tehtävästä mieleen, kulkee läpi koko viikon, seuraavaan tuntiin asti mukana. Siksi on tärkeää, että ratsastajalle jää se onnistumisen ja ilon tunne. 

6. Loppuverryttely, jäähdyttelyksikin kutsutaan. Sisältää myös loppukäynnit ja keskustelun ratsastajien kanssa, siitä mikä fiilis tunnista jäi, missä he kokivat onnistuvansa ja mikä oli vaikeaa. Ja ennenkaikkea, oppivatko he jotain uutta, saivatko "ahaa"-fiiliksen, vai oliko tunti ns. turhaa istumista hevosen selässä. Vaikka tosin mikään hevosen selässä vietetty aika ei ole turha!

Joskus vanhempia

Ratsastuskoululaiselle on tärkeää, että he oppivat uutta joka kerta. Ainakin sen verran, että heillä on tunne siitä, että nyt tuli jotain uutta matkaan. Se voi olla ihan yksinkertaisesti joku mielikuva, minkä avulla he oivaltavat kuinka pystyy istumaan ilman puristusta. Tai sitten ihan konkreettinen, näin pysäytetään hevonen, oppi. 

Kaikki tämä pitää mahduttaa 60 minuuttiin. Tehtävän aikana on kiinnitettävä ja korjattava myös mm. istuntaa, samalla kun neuvoo, kuinka tehtävän saa paremmin onnistumaan.  Sen lisäksi tunnilla on useampi ratsukko, tänään tunneilla on kolme ratsastajaa, eli 20 minuuttia "omaa opetusaikaa" / ratsastaja. Oikeasti siis huomattavasti vähemmän.

Loppukevennykseksi vielä eilisestä Simon loppuravailusta videota.

 Linkki videoon

* Tekstin kuvituksessa käytetty omaa perhettä!

Laukkaa, laukkaa ratsureima!

Aamupäivästä käänsimme nokan kohti maneesia, Simon kanssa. Tavalliseen tapaan kamat ja heppa kyytiin. Simo on varsin hyvä lastata, ei vielä yhtä mutkaton kuin Uuno, jonka pystyi lastaamaan yksin ja missä vain. Mutta selvästi säännöllinen lastaus ja matkustaminen on parantanut hevosen lastausta. Ongelmiahan ei koskaan ole ollut, mutta pientä epävarmuutta kyllä.

Maneesille saavuttiin ja tervehdittiin äänekkäästi kaikki kaunokaiset ja komistukset. Ensin käveltiin tovi maasta käsin, alkuverryttely ja jaloitteilu ennen varustamista. Simo on hyvin nopeasti oppinut seisomaan maneesilla nätisti satuloinnin ja suitsimisen ajan. Tärkeä taito tulevaisuuteen, tosin tarvitsee varmasti treeniä niin, että ympärillä häärii muita hevosia, se on ihan oma lukunsa.

Selkään nousin heti, sillä tarkoitus oli tehdä selästä laukkaa ja nostoja, jonka vuoksi en halunnut väsyttää hevosta. Niinpä kävelimme kerran selästä maneesin ympäri, kunnes aloitimme verryttelyn ravissa. Nopea, tehokas ja varsin onnistunut alkuverryttely molempiin suuntiin sisälsivät reipasta ravia ja laukkaa. Mieheni ei halunnut kuvata verkkailuja, itseäni harmittaa, sillä hevonen tuntui juuri silloin parhaimmalta, tottakai, kun oli täynnä intoa ja energiaa.

 Välikäyntien jälkeen työstimme ihan vähän väistöjä. Vasemmasta pohkeesta väistöön on jo selkeä idea, mutta oikeasta pohkeesta, vasemmalle väistössä tarvitsin maasta apua, jotta hevonen todella ymmärsi mitä siltä hain. Kumpaankin suuntaan muuta onnistunut (idean ymmärtäminen) ja kiitokset saivat riittää, hevonen saa nyt taas jäädä miettimään asiaa.

Jatkoimme sitten työskentelyä, ideana oli siis nostaa laukkaa. Aloitimme oikealla laukalla, eli siis ponnistavana jalkana oli heikoin jalkamme. Muutama ok nosto tuli heti alkuun, mutta ne olivat hitaita. Juuri niin, että hevonen rekisteröi hakemukseni ja käsitteli sen kaksi askelta myöhemmin. Se ei kelvannut minulle, sillä idea ei nimenomaan ollut treenata vain laukkaamista vaan sitä, että se laukka nousee heti eikä kohta.

Tämänpäiväinen alkuverryttely oli hevoselle jo rankka, sillä laukka on sen heikko paikka, takaosan voiman puutteen vuoksi. Kahden oikean laukan noston jälkeen alkoikin tulla väärää laukkaa. Oikea takanen väsähti, eikä hevonen jaksanut enää nostaa oikeaa laukkaa. Vasempaan laukkaan, vaikkakin väärään laukkaan, tuli muutama varsin onnistunut nosto. Hevonen jo vähän nousi nostossa takaosan päälle. Mutta meidän täytyi saada vielä onnistunut oikea laukkakin, sillä väärään laukkaan ei lopeteta. Ja ihan hyvät kaksi nostoa ja lyhyttä laukka pätkää saimmekin aikaiseksi. Tosin väsyminen toi mukanaan muitakin ongelmia, hevonen jäi mykäksi painamaan oikeaan käteen ja takaosa heittäytyi oikealle, pois kropan alta.

Laukkaa ei nosteltu enää vasempaan kierrokseen sillä hevonen oli jo sen verran väsähtänyt, ettei siinä olisi ollut mitään järkeä. Ravasimme kuitenkin loppuraveja vasempaan kierrokseen, hevosta rennoksi ja vähän suoremmaksi kropasta, sillä se oli varsin banaanina oikean kierroksen suuntaan. 

Jalan väsymisestä huolimatta hevonen alkaa jo liikkua varsin siististi. Siinä ei ole enää läheskään niin suurta eroa vasemman jalan kanssa. Oikeaan suuntaan olemme siis menossa. Huomiseksi on suunniteltu palauttava maastoilulenkki ja sitten taas vapaa putki.

Mutta mikä järkytys on nähdä oma istunta laukannostossa, se lysähtää täysin. Vanha ongelma, jota on työstetty kauan pois, onnistuen on taas palannut. Syytän tästä niitä tuntihevosia, joilla opettelin ratsastamaan. Niitä, jotka eivät nostaneet laukkaa muuten kuin ajamalla. Ja nyt kun Simo on yhtä epävarma laukannostaja kuin ne kymmenien vuosien takaiset tuntiratsut, on vanha, hyvin juurtunut tapa tullut esiin. Ei auta, kuin korjata tilanne, kiinnittämällä ensikerran huomiota omaan istuntaan ja treenata niitä keskivartalon lihaksia. Jalustimetkin olivat liian pitkät, mutta ainakin jalka pysyi suhteellisen hyvin alhaalla, kun sinne jalustimeen joutui kurottelemaan.. Hevonenkin oli pääasiassa liian pitkänä, mutta parempi näin, kun alkutaipaleen liian lyhyt paketti. 

Jostain syystä videot tuli ohjelmaan sekalaisessa järjestyksessä, enkä laiskana jaksanut muokata niitä oikeaan järjestykseen.

Linkki videoon

Nemo ja Kotti ovat harrastaneet laumaelämää tarhailemalla kahdestaan kentällä muutaman tunnin. Niin tänäänkin, sillä aika ei sallinut niiden liikuttamista, eikä kyllä pohjatkaan. Pojat liikkuivatkin kentällä kahdestaan varsin iloisasti. Poni laittaa vanhankin nuortumaan, kun leikkisästi kiusaa Nemoa ja innoittaa mukaan pieneen kilpajuoksuun. Kotille laumaelämä onkin varsin kivaa ja hyödyllistä, se pääsee toteuttamaan itseään ja Nemokin saa virikettä elämäänsä. Ei lauma Simollekaan pahaa tekisi, mutta en yksinkertaisesti uskalla laittaa sitä hokkien kanssa muiden sekaan. 

Simon kanssa eiliseen verrattuna varsin onnistunut treeni. Hevonen oli yhteistyöhaluinen, tosin loppua kohti jo väsy. Innoissaan kuitenkin meni koko ajan.

Synttäri Simoilut

Tänään vietin taas 18-vuotis syntymäpäivääni, olen tainnut viettää niitä jo jokusen kerran, mutta haittaakos?

Huomasin hälyyttävän asian, josta olen jo viitteitä huomannut aiemmin. Olen joko tullut todella vanhaksi, minulla on jo ihan kaikkea tai olen liian kranttu. Sain nimittäin Viljar Shoppiin lahjakortin, mutta mitä tapahtuu? Innokkaana menen netti shoppailemaan "Jee, mulla on vara ostaa jotain!" Enkä löydä etsimälläkään yhtään mitään, mitä ostaisin!?!

Ei ollut mitään kivoja housuja, eikä takkeja. Tykkään klassisesta ja selkeästä tyylistä, jossa on jotain pientä kivaa, mutta ei. Kaikki on jotenkin liian ärhäkkää, täynnä bränsimerkkejä ja yök! Jos maksan satasia yhdestä paidasta, en halua sillä rahalla antaa ilmaista mainostilaa päälläni törkyhintaiselle tuotteen 'brändille'. Pieni, siisti ja kiva merkki saa olla hihassa tai rinnassa, mutta ei nykytavalla, jossa ei tarvitse pelätä tuotteen reikiintymistä, kun tuote on uudeltaan täynnä ainoastaan "paikkoja" joissa lukee kl tmv.

Koska en itselleni löytänyt mitään, ajattelin viihdyttää itseäni hevosteni kautta. Jos Simolle vaikka joku kiva huopa ja jotain muuta. Mutta hyi yök! Sama meno jatkui hevosen varusteissa, petyin kovasti. Se ei tietenkään liikkeen vika ole, että tuotteista tehdään ilmaista mainostilaa, josta käyttäjä vielä maksaa törkeän hinnan! Huomaa, että olen hyvin harvoin nykyisin ostelemassa mitään uutta, mitä minä tarvitsisin kun minulla on jo kaikkea? Niin paitsi Simo tarvitsisi uudet suojat, suitset ja..

Lopulta löysin jotain pientä kivaa ja epätavallista, sellaista mitä en ostaisi omalla rahalla. Täytyy vain odotella, että paketti saapuu kotiin.

Simo oli tänään ainut ratsu, joka pääsi työntekoon, sillä kenttä ei ollut optimaalinen kengättömille, eikä maastotkaan. Sain kuningasidean, kun vaihdon satulahuovan koulupenkin alle. Satulan leveys on pieni ongelma, sillä se on hitusen leveä Simolle. Satulasepän kanssa mietittyämme kavennusta, tulimme siihen tulokseen, että kikkaillaan padeilla ja muilla, sillä hevonen todennäköisesti levenee. Viimeksi käytin 4kpl Eskadronin pintelipatjoja, mutta siinä oli liikaa liikkuvia osia. Uunolla käytimme tätä kikkaa toispuoleisen lihaksiston kanssa, hierojan vinkistä. Tein Simolle sairaslomalle jättisuuret patjat vanhasta peitosta. Kokeilin tänään satulaa kahden sellaisen patjan kanssa, ja lopputulos oli varsin hyvä, joskin vähän ruma, mutta ei haittaa. Tarvittaessa saa sitten otettua toisen patjan pois välistä ja lopulta kummatkin. Tokihan ne voisi laittaa myös huovan alle piiloon, mutta minusta päällä ne ovat hevosystävällisemmät, ehkä.

Tänään nousin suoraan selkään kentällä, jossa oli meillä oli kaksi puomia uralla. Hevonen oli ihan asiallinen, sikäli ettei se tehnyt mitään tyhmää, mutta.. Se oli silti ihan hirveä! Ehkä ylimääräinen energia puskee sitten läpi näin, mutta arg! Ei minkäänlaista rentoutta, pehmeyttä eikä kuuliaista menoa. Lonksutteli vain kuolaimia suu auki ja puri kiinni kuolaimeen. Teimme kauan käynnissä töitä, sillä jarrut olivat ihan hukassa. Ei mitään reaktiota pidätteisiin, jäkitti vain vastaan. Niinpä teimme tänään paljon siirtymisiä, käynti - seis - käynti. Heti kun saimme edes jotenkin onnistumaan käynnistä pysähdykseen siirtymisen, jatkoimme ravissa. Koska energiaa oli liiaksi, ei koko kenttää ympäri meno onnistunut, oli pakko jäädä toiseen päätyyn ympyrälle, ettei hevosta tarvitse koko ajan jarruttaa. Ravissa etsimme rentoutta ja teimme siirtymisiä käyntiin.

kun jonkinlainen yhteisymmärrys löytyi, päätimme lopettaa muutamaan onnistuneeseen ja melko rentoon siirtymiseen.

Huomenna pääsemmekin taas maneesille, jossa tarkoitus paneutua enemmälti laukkatyöskentelyyn ja ennen kaikkea siirtymisiin, sillä niitä täytyy nyt treenata urakalla. Kun laukassa löytyy jarrut, voimme kotonakin työskennellä laukassa. Ilman jarruja se on turha riski liukkaalla ja lumisella pohjalla.

Ympyrällä huomasi myös hevosen toispuoleisuuden. Nyt se ei ole vino banaani, mikä se siis oli ennen leikkausta, se on taas suora, niinkuin ratsutuksen alussa. Mutta siinäpä se sitten onkin, hevonen ei taivu ollenkaan vasemman pohkeen ympäri ja asettuminenkin on vasemmalle vaikeaa. Simohan siis syksyllä oli vinossa oikealle, eli vasen kylki venyi, mutta oikea ei. Se taas johtui varmasti pitkälti irtopalasta, sillä heti leikkauksen jälkeen hevonen kulki paljon suorempana. Nyt vain täytyisi saada myös se oikea kylki venymään.

Pitkä työmaa edessä, mutta pidän siitä! Kuukauden päästä olemme varmasti jo todella paljon pidemmällä, tai sitten ei.. 

pst! Älä katso videota, jos et kestä rautiaani "kolmiloikkaa" ;) Linkki videoon

 

Herätessäni en aavistanut, mistä illalla olen ylpeä!

Tämä päivä on jotain niin speciaalia. Yksi niistä harvoista päivistä, jonka muistan lopun elämääni. Yksi niistä päivistä, joista puhutaan ja muistellaan vielä monen vuoden jälkeen. 

Ekoja kertoja Rozeroyn selässä

 Hevosen omistajaa koskettaa kovasti tietyt asiat ja onnistumiset, itsensä ylittämiset ja hevosen mahtavuus. Nuorten hevosten kanssa mieleen painuvia hetkiä on muunmuassa ensimmäinen selkään nousu. Se tunne, pieni jännitys ja kihelmöinti ylpeydestä, siitä kuinka mahtavan nuoren kaverin on löytänyt elämäänsä. Muistan kaikki ne ensimmäiset selkään nousut, niin omien nuorien kuin vieraidenkin. Muistan ne nuoret joiden selkään minulla on ollut kunnia nousta ensimmäisenä.

Tänään sain muisteluihini yhden uuden kaverin. Tänään kaikki tehtiin toisin, kuin normaalisti. Koska oppia voi vain kokeilemalla eri keinoja, on niitä myös uskallettava kokeilla. Jos juuttuu yhteen ja samaan 'hyväksi havaittuun' ei saa koskaan tietää, voisiko olla vielä parempaa keinoa.

Päivä lähti käyntiin odotellen auraajaa. Olin suunnitellut kentän ensimmäisen aurauksen maanantaille, sillä alkuviikosta kelit näyttivät siltä, että silloin olisi optimaalinen aika ottaa lumikerros pois. Sää ei kuitenkaan edennyt niinkuin oli ennustettu, joten tilanteen mukaan täytyy elää ja auraaja hälyytettiin paikalle jo tänään. Täytyi purkaa kentältä lyhyiden sivujen aidat, jotta lumet saa työnnettyä pois kentältä. Siksi meillä ei ole kiinteitä aitoja. Pelkäsin, että pohjalle jää vain liukas jääpinta, sillä kaikki muutkin paikat ovat jäässä. Ilo oli katossaan, kun menin katsomaan auraustulosta. Pohja oli mitä parhain, pehmeä, vähän loskainen, mutta ei laisinkaan liukas. Samalla reissulla nappasin neljä puomia kentälle. 

Ensimmäinen kerta Simon selässä

 Simo on nyt liikkunut ja totutellut työntekoon muutaman viikon ajan. Hevosen liikkuminen on vain parantunut, eikä turvotusta, kuumotusta tai muutakaan ongelmaa ole ollut havaittavissa. Vaikka hevonen ei vielä ole takaosaltaan symmetrinen liikkeiltään. Mutta leikkauksen jäljiltä ei ole ilmennyt ongelmia, joten oli aika nostaa vähän treenin tehokkuutta, jotta kesällä liikutaan jo täysin puhtaasti.

Takana oli periaatteessa kolme vapaa päivää, sillä kevyen maastoreissun lasken myös vapaa päiväksi. Virtaa oli pojassa siis jonkin verran ylimääräiseen asti. Koska nyt on aika astua jo varsan saappaista nuoreksi hevoseksi, on opittava käyttämään ylimääräinen energia johonkin muuhun, kuin liinanpäässä riekkumiseen. Enkä kentän pohjan uskonut olevan niin priima, että siinä olisi voinut harjoitella lentoon lähtöä turvallisesti. Kysymykseen ei tullut ratsastus, sillä ennen sitä hevonen olisi pitänyt juoksuttaa, niinpä otimme vaihteeksi ohjasajon kuvioihin. Ohjasajo on sikälikin hyvä, että puomeilla virheiden tullessa hevonen on yksin itsensä kanssa tasapainottelemassa, eikä ratsastaja ole siellä lisänä vaikeuttamassa.

Puomien tarkoitus on siis tällä hetkellä aktivoida oikeaa takajalkaa, joka jää puutteeliseen liikerataan. Lisäksi se oli myös oiva apu pidätteiden läpi saamiseen, sillä hevonen kompastui omiin hölmöilyihinsä viimeistään puomeilla, jos alkoi juoksemaan pidätteitä vastaan.

Päivän teema Simolla oli siis takaosan aktivointi ja pidätteiden kuuntelu - odottaminen. Työskentelimme isolla ympyrällä, jossa oli neljä puomia tasaisin välein. Työskentely oli varsin lyhyt aikainen, mutta ilmeisen tehokas, sillä hevonen oli hikinen. Takaosan aktivointi onnistui ja oikea jalka toimi ajoittain symmetrisesti vasemman kanssa, mutta myös väsyi nopeasti. Puomit täytyy siis liittää viikko-ohjelmaan mukaan.

Seuraavana oli vuorossa Nemo. Nemolle arvioin kentän olevan liian kova, mutta onneksi tiet olivat keskeltä sulat ja pehmeät, joten ajattelin sen kykenevän vähän maastoilla, edes sen muutaman kilometrin verran, jonka voimme käydä niin, että kotitalo on näkyvillä. Koska Simon maastoilun jäljiltä oli estesatula valmiina, päätin ottaa sen. Kun Nemo on innoissaan lähdössä töihin, se ottaa kuolaimet suuhunsa hamuilemalla kaikkia mahdollisia suitsien remmejä. Tänään oli se päivä, hevonen siis halusi lähteä ratsuilemaan. Suuhun meni ensin ohja ja niskahihna, sillä hevonen ei malttanut odottaa, että saan kuolaimet ohjattua suun alle. Tästä suitsimisesta täytyy ottaa joskus video, sillä hevonen ihan oikeasti kerjää ja ottaa väkisin ne kuolaimet suuhunsa.

Selkään nousu oli varsin herättävä. Olen tullut vanhaksi! Kuinka vaikeaa onkaan nousta estepenkkiin, tuolle korkeudelle, kun on tottunut nousemaan koulusatulaan. Kyllä, ero on huomattava. Olo tuntui satulassa hyvin turvattomalta, mieheni väitti minun oppineen kermaperseeksi, kun valittelin kuinka vaikeaa on istua tuosssa satulassa. Tykkään koulusatuloista, niiden tu'ista ja no, onhan niissä ihan erilaista istua!

Koska Nemo vaikutti iloiselta ja innokkaalta, annoin sen kävellä omaan tahtiinsa ja juuri sinne, minne halusi, pääpiirteittäin. Vauhtia meinasi olla välillä liiaksikin ja päädyimme lopulta pellolle hankitreeniin, sillä hevonen sinne itse meni. Pellolla porskuteltiinkin korvat hörössä kuin höyryveturi, välillä huudellen kavereille kotiin.

Kotimatkalla pyörähdimme kentällä, muutaman ympyrän ja puomin ylityksen verran ja kotipihan risteyksessä jatkoimme matkaa vielä toiseen suuntaan, umpihangen omaavalle tielle. Mutta kun hevonen sinne oli menossa, oli minun vain nautittava sen innokkaasta liikkumisesta ja ilosta. 

Viimeisenä oli vuorossa pienin ja söpöin, Kotti. Ajattelimme tänään vähän jatkaa ratsu-valmisteluita, hyppimällä ponin vierellä. Laitoin suitset ja ohjat, jotta minun on helpompi kontrolloida ponia. Marssimme kentälle, sillä työt tehdään työpaikalla ja vapaa-aika vietetään muualla. Kerkesin ketteränä ponin kanssa kentälle ennen miestäni, jonka piti tulla avuksi. Sain hypeltyä aikani ponin vierellä, eikä poni hievahtanut mihinkään. Katsoi vain, onko mamma lopullisesti seonnut. Niinpä päädyin vaiheeseen kaksi; Ponin selkään mahalleni. Meillähän ei siis ollut satulaa, koska tarkoitus oli vain hypellä, eikä meillä ole vielä riittävän lyhyttä vyötä satulaan. Mieheni kerkesi tulla avustamaan, kun olin mahallani ponin selässä ja otimme ensimmäiset askeleet. Varsin pelottavaa, sillä naamani oli niin lähellä maata! Poni oli kuin vanha tekijä. Päätimme nostaa vielä tasoa yhden pykälän verran, nousta istumaan. Poni ei ottanut ollenkaan nokkiinsa sitä, että kipusinkin selkään ja laitoin jalan toiselle puolen. Parantelin asentoani, fiksu poni seisoi nätisti paikallaan. Vielä kuukausi sitten ajattelin sen säntäävän kuuhun tässä kohtaa. Ylipäätään tämä selkään nousu oli kaavailtu paljon myöhemmälle. Koska nyt kuitenkin kaikki oli hyvin, poni oli rento ja napsutteli leipäpalkkioitaan samalla kun itse kohensin asentoani, oli sama ottaa ensimmäiset askeleet. Poni tuntui selkään varsin kapealta ja hontelolta, vaikka se maasta näyttääkin hyvin, no vantteralta. 

Poni tallusteli varsin rauhallisesti mieheni vierellä, joten jo puolen kierroksen jälkeen mieheni päästi ponin ohjasta irti. Ja siinä me olimme, ratsukkona kahdestaan. Minä ja poni, ilman satulaa. Varsin mieleen painuva kokemus. Olen tähän astiset ratsut aina tehnyt satulan kanssa, mutta käyhän tuo homma ilmankin. Etenkin kun alla on varsin fiksu nuori ratsun alku.

Loppukoetta vaille valmis hevosen omistaja?

Nemo kesällä 2014

 Ennen ensimmäistäkään omaa hevosta, oli tiedossa, että joskus siitä joutuu luopumaan. Minulle oli alusta lähtien selvää, ettei hevonen lähde mihinkään. Mihinkään muualle, kuin taivaslaitumille, sitten joskus. Ostin ensimmäiseksi hevoseksi nuoren hevosen, jolla elämä edessä, jotta yhteinen matka on mahdollisimman pitkä. Mihinkään muuhunhan hevonen ei voi kuolla kuin vanhuuteen.. 

Pitkä se matka on ollutkin, pian kahdeksan vuotta. Saman hevosen kanssa, jolla ongelmia on vähän siellä ja täällä, se on todella pitkä aika. En kuitenkaan halunnut, että se jää näin lyhyeksi, alle kymmeneen vuoteen. Vielä ei hevonen ole mullan alla ja kerkeän pyörtää päätökseni moneen kertaan, oikeasti, vaikka järki sanoo, ettei sitä saa enää hevoselle tehdä. Voihan myös olla, että jotain sattuu vaikka huomenna ja joudun hevosesta luopumaan vielä nopeammin. Elämä on sellaista.

Marraskuu 2008

Järjellä ajateltuna hevonen olisi pitänyt lopettaa jo vuosia sitten, silloin kun suuremmat voimat taistelivat elämää vastaan. Taloudellisesti ei olisi mitään järkeä ollut pitää karsinaa varattuna oloneuvokselle ja ongelmille. Eihän sellaista kukaan järkevä tee! Mikä järki on pitää rahalliselta- ja ennenkaikkea käyttöarvoltaan arvotonta hevosta? Elättää sitä, kuluttaa lisää rahaa pohjattomaan kaivoon?

Tunne menee järjen edelle, ei kaikkea voi eikä myöskään tarvitse rahassa laskea. Hevonen on ollut varsin onnellinen ja saanut kaikesta huolimatta hyvän elämän. Ja minä paljon ylimääräistä aikaa rakkaan otukseni kanssa. Eikä se aika ole todellakaan ollut hukkaan heitettyä, olen oppinut ja kasvanut paljon, ja onhan hevosta voinut käyttääkin siihen hankittuun rooliinkin, ratsuksi. Ennenkaikkea Nemo on pitänyt kurissa nuoret hevoset, sillä kukaan, ei kukaan, hypi tämän hevosen nenille. 

Marraskuu 2008

Lopettamispäätös oli varsin helppo, nähdessäni hevosen vaikeuden liikkua. Myös todella vanhoja häiriökäyttäytymiseen laskettavia ilmiöitä tuli samaan aikaan esille. Hevonen kiipeili karsinan kaltereita pitkin, etujalat olivat jo välillä oven yläreunassa. Hevonen ei ole kiipeillyt seiniin nojaillen sen jälkeen kun stressaavasta täysihoitotallista muutimme kotiin. Joku oli siis hevoselle aiheuttanut stressiä. Myös tarhasta karkailu tuli taas kuvioihin, ilman järkevää syytä ja hapannaamaisuus, yöllinen kolistelu ja kiukuttelu. Niin kauan, kun olinkin saanut pidettyä kaiken "normaalina" ja tasapainossa, ettei hevosen tarvinnut tehdä temppujaan. Joku on taas muuttunut, sillä ylimääräiset ongelmakäyttäytymiset hävisivät, yhtä nopeasti kuin ilmenivätkin. Toistaiseksi asiat ovat siis hevosella ilmeisesti jollakin tapaa taas hyvin. 

Elämä on taas paljon helpompaa ja miellyttävämpää. Hevonen jopa omaehtoisesti laukkaakin kentällä, jonne sen irti päästin kuvauspäivänä. Sitä ihmettä ei ihan hevillä tapahdu! Parempaan suuntaan ollaan siis menossa, mutta samalla lopetuspäätöksessä pysyminen on vaikeampaa. Miksei elämä voi mennä mustavalkoisesti. Niin että eletään täysillä terveenä ja kuollaan sitten pois heti? Miksi täytyy olla vaihtoehtoja ja vilautella toiveita paremmasta? Asia jota ensimmäinen oma hevoseni ei vielä ole opettanut, on luopuminen ja irtipäästäminen. Luovuttaminen! Olenko sen jälkeen parempi vai huonompi ihminen ja hevosen omistaja? 

kesä 2010

Muista, jo eteenpäin laitetuista tai lopetetuista hevosista on ollut helppo päästää irti, vaikka toki sen pienen suokkitamman lastaus viimeiseen kyytiin oli kyynelien pidätystä. Silloin, työläästi lastattava hevonen meni kyytiin varsin helposti. Tiesikö se mihin oli menossa? Tiesikö se, että päästämme sen tuskistaan? En tiedä, mutta on lohdullista ajatella, että tiesi. On myös lohdullista ajatella, ettei sen enää tarvitse kärsiä vaivastastaan, josta kärsi ja kituutteli koko elämänsä. 

Oli suurinpiirtein henkisesti helppo lastata tamma kyytiin, sillä joku muu vei sen pois ja hoiti lopun. Saimme vain viestin, että hippokseen voi nyt ilmoittaa tämän päivän lopetuspäiväksi. Mutta Nemon kanssa tilanne ei ole sama. Hevosta en voi lastata jonkun toisen traileriin ja jäädä katsomaan kun perävalot häviävät. Se ei onnistu, ellei ne kaikki "hevoskuiskaajat" jotka lupaavat laittaa hevosen kuin hevosen traileriin, tule ja laita sitä traileriin. Ne joiden mielestä kuljetusongelma on vain huuhaata, tervetuloa tänne näyttämään taitonne! 

Toisaalta hevosella on myös ikuinen teuraskielto, jottei sitä senkään takia voi noin vain laittaa teurastajan kyytiin. Klinikalle vieminen olisi ollut kyllä myös ihan mukava vaihtoehto, sieltä saisi myös ruhon hävityspalvelun. Mutta kun ei, kun hevosta ei pysty kuljettamaan, niin ei pysty. 

Marraskuu 2010, seuran seniorimestarit

Olen aina ajatellut, että sitten kun sen aika on, tulee eläinlääkäri lopettamaan hevoseni. Mutta ihan oikeasti, haluanko haudata hevoseni kentän vierelle? Mitä jos joskus rikastun ja saisin levennettyä kenttää? Kaivattaisin hevoseni haudan päältä. Ajatus ei houkuttele, se jälkimmäinen. Kentän leventäminen kyllä houkuttelisi. Meidän tontilla ei ole muuta paikkaa, mihin hevosen kokoisen eläimen voisi haudata. On siis ihan oikeasti mietittävä, miten se hevonen lopetetaan ja minne ruho viedään. Haaskaksiko? 

Miehelläni on paljon metsästäviä kavereita ja metsästäähän hän itsekin. Olisiko ampuminen sittenkin parempi ratkaisu? Se olisi nopea ja kerrasta poikki. Metsästäjät ottavat myös mielellään ruhonkin, eikä maksaisi yhtään mitään. Mutta haluanko todella mussukkani päätyvän petoeläinten ruuaksi? Toisaalta, eihän se hevonen siitä enää kärsi, ja "petojahan" ne madot ja lahottaja eläimetkin ovat, jotka työstäisivät ruhoa maan alla paljon pidempään, kuin nälkäiset sudet ja karhut. 

P-Kurin kisat, 2008. Kuva Niina Javanainen

Kun on kerran saanut pitää hevosen pään sylissään ja silittää sen ikiuneen. Nähdä viimeiset hengenvedot ja sen rauhallisen vaipumisen ikiuneen eläinlääkärin toimesta, toivoisi omalle samanlaisen lopun. Rauhallisen. Siihen tarvittaisiin vain opettaa hevonen ensin käskystä makaamaan ja luovuttamaan, sillä sellaista ähkyistä kivuista johtunutta maantautumista ja luovuttamista en hevoselleni toivo. En myöskään halua nähdä, kun lääkeaine vaikuttaa pystyssä olevaan hevoseen ja se kaatuu. En halua nähdä sitä, että elämä yrittää vielä väkisin laittaa kuolemalle vastaan ja viimeisillä voimillaan nousta pystyyn. Ei, ehkei se eläinlääkärin lopetusmenetelmä sovi sittenkään silmilleni eikä varsinkaan mielelleni, jotenkuten terveeksi laskettavan hevosen kohdalla. 

Minulla on ehkä aikaa miettiä asiaa vielä kesän loppuun. Vaihtoehdoista tällä hetkellä ampuminen kuulostaisi armollisimmalta, täytyy vain löytää 100% sihtisilmän omaava ampuja. Mieheni ei lopeta eläimiämme, ei todellakaan, vaikka taitoa olisi. Eilinen naapurin kissan lopetusreissukin oli hyvin vaikea paikka, vaikka kissalla olikin painavat terveydelliset syyt lopettamiseen. Eikä omien koirien piikille vienti ollut itsestään selvä juttu. Kun eläimet ovat näin rakkaita, ne ovat kuin perheen jäseniä. Ei niistä luopuminen ole helppoa. 

Mitäs sitten kun Nemoa ei enää ole, kuka korvaa sen? Kuka ottaa sen suuren palan paikatakseen? 

En tiedä, eikä tarvitse tietääkään. Tuskin kukaan pystyy siihen, koskaan. Mutta  nautin vielä näistä hetkistä ja iloista jotka saan viettää rakkaiden hevosteni kanssa, koskaan ei voi tietää, mitä huominen tuo tullessaan. Täytyy elää täysillä päivä kerrallaan!

2008, kuva Niina Javanainen

Nuoriso maastoilee

Kotti Vermossa 2014

 Kotti pääsi tänään kävelylle, sillä kirjoittajan täytyy ottaa itseään niskasta kiinni ja urheilla enemmän, uuden vuoden lupaus. Koska katu-uskottava lenkkeily kaverini, Hetken Lempi aka Tuisku, seuraa treenejäni kentän laidalla, pilven reunalta. On minun harkittava uutta lenkkiseuraa. Eihän lenkkeillä voi ilman kaveria. Pieni patterdalen terrierimme ei kovin katu-uskottava olisi, eikä sen kanssa lenkillä käynti olisi urheilua, ei pikku Iitusta ole lenkki seuraa. Eikä ole siitä lehmän värisestä jenkistäkään, se vetäisi ensimmäisen riistajälen löydettyään, minua kilometritolkulla, vähän liian nopeaa kilometrivauhtia..

Täytyi ottaa matkaan kynnelle kykenevin, poni. Ei ehkä yhtä katu-uskottava kuin ärhäkkä ja perhettään äreästi puolustava rottweiler-sekoitukseni, mutta haittaako? Kyllä tältäkin kaviota saa, jos oikein tarve tulee. Ja ideahan se on tärkein..

Niinpä ponin kanssa reippailimme tänään, pitkästä aikaa. Minulla oli taas ohjasajo-ohjat, sillä yleensä kuljetan maastoilulenkit liinasta, jotta varaa on antaa vähän tilaa hevoselle, jos tarve tulee. Mutta liinojen lukot ovat vuosi vuodelta huonontuneet. Uusimman lukko kesti vajaan kuukauden. Siksi siis käytössä pitkät ohjat, sillä ne ovat ainoat marhista pidemmät, ehjällä lukolla varustetut narut.

Ponilla on vähän vaikeuksia kulkea talutettuna. Etenkin kun olemme liikenteen seassa. Se kulkee varsin mallikkaasti ja ilman ongelmia, kun saa kulkea vähän ihmisen takana. Mutta rinnalla kulkeminen ei oikein suju, sillä poni punkee koko ajan poispäin kohti toista penkkaa. Vain pää ja kaula on lähellä ihmistä. Ei kovin ergonominen asento. Jostain syystä, aina, on tämä ongelma ollut. Yksi syy lisää jäädä pois oripäiviltä tältä vuotta. Haluan että se esiintyy edukseen ja saa näytettyä liikkeitään kunnolla. 

Niinpä otin asiakseni vähän värkkäillä ohjilla, kun ne kerta mukana oli ja ottaa ulko"oikean" lavan haltuun, jolla se siis punkee pois päin, laittamalla ohjan kulkemaan ulkokyljestä ja takaa käteeni. Lenkkeilystä ei varsinaisesti urheilullisesti tullut mitään, mutta koulutuksellisesti se oli ponille varsin antoisaa. Harjoittelimme ihmisen vierellä kulkemista molemmilta puolin, sen lisäksi harjoittelimme hieman ihmisen edessä kulkemista, sillä se tuntuu olevan ponille vaikein paikka. Kulkea puoli ponin mittaa ihmisen edellä. Tokikaan hevonen ei taluttaessa saa kulkea ihmisen edellä, lakikirjan mukaan, mutta on tilanteita, joissa hevosen olisi uskallettava pyynnöstä ottaa ne askeleet ihmisen edelle. Näistä hyvänä esimerkkinä yksin lastaus. Hevosen pitäisi uskaltaa rikkoa kupla ja marssia trailerin sisään pyynnöstä, vaikka ihminen jäisikin sillalle. Mutta Kottin kanssa jatkamme treenaamista ja ponin itseluottamuksen kasvattamista. Se on liian nöyrä ja ihmiselle alistuva poni. Liian alistuva. Se lopettaa vaikka hengityksenkin, jos niin vaatisimme. Nöyryys on hyvä asia, mutta liian nöyrä, joutuessaan vääriin käsiin, käytetään hyväksi. Siihen tilanteeseen en halua ponin koskaan joutuvan.

Simo pääsi tänään ensimmäistä kertaa oikeasti maastoon. Alla oli eilinen vapaa päivä ja hieman jännitti lähteä ruunan kanssa maastoon, etenkin kun keli oli sellainen, että lumet rytisi alas niin katoilta kuin puiden oksiltakin.

Meillä on aivan mielettömän maastoreitit, mutta kaksi lumetonta talvea on tehnyt tehtävänsä. Moottorikelkat! Niiden kanssa en tahdo kohdakkain, minkään hevosen kanssa, niinpä talven joudun tyytymään vähän pienempiin maastoilu mahdollisuuksiin. 

Ensimmäinen tehtävä oli värkkäillä estepenkki käyttökuntoon. Minulta puuttuu toiset jalustinremmit, sillä Uuno vei mukanaan kaikki sillä hetkellä tarpeettomat varusteet, kuten luxus jalustimet ja ihanan pehmeät remmit, jotka itseasiassa olisi tähän satulaan kuin tehdyt. Jalustimet sain jo ostettua, mutta vastaan ei ole tullut jalustinremmejä, sellaisia, joissa hinta olisi edes kohtuullinen tuotteeseen nähden. Niinpä joudun aina virittelemään koulusatulan jalustimet remmeineen estesatulaan. Varsin helppoa kyllä, mutta turhauttavaa pikkusähellystä. Toinen asia oli, miten kavennan satulaa? Kuningasidean sain löytäessäni länkkärisatulan villaisen huovan. Taittelin sen satulan alle, ja tadaa, sain satulasta riittävän kapean. Ei ehkä kelpaa mihinkään valmennukseen lähteä viritelmällä, mutta ehkäpä saan hankittua paremman romaanin ennen ensimmäistäkään estevalmennusta. 

Simo tammikuussa 2013

Simo oli varsin ihmeissään, kun nousin selkään jo tallin pihalla. Sinnehän ei olla noustu muualla kuin kentällä tai maneesissa. Toinen ihmetys oli, kun risteyksestä lähdettiinkin päin vastaiseen suuntaan kuin ennen. Pikkuhiljaa Simon korvat kääntyivät ihmetyksestä eteenpäin ja matka taittui varsin reippaasti, umpihangessa, sillä tietä ei koko talvena ole aurattu. 

Lyhensin jalustinremmejä kahdella reiällä, sillä koulusatulaan minulla oli liian lyhyenä viimekerralla jalustimet. Mutta tässä satulassa se ei riittänyt millään. En kuitenkaann tohtinut jäädä lyhentelemään remmejä lisää, joten aivan ylipitkällä jalustimilla mentiin. Hevonen otti yhden sivuloikan, säikähtäessään tippuvia lumia, mutta muutoin melko rohkeasti matka jatkui. Kotiinpäin käännyttäessä, kääntyminen meni vähän pitkäksi. Jotenkin talvi kaventaa tiet, ja päädyimme koukkaamaan kynnöspellon puolelta. Siitä näyttävästi ratsu nosti ravin, joka vaikutti melko hallinnassa olevalta joten jatkoimme ravaamista hetken. Hanki on kuitenkin märkänä niin raskas, ettei siellä kauaa ravailla. Kotimatka sujui yhtä kivasti käynnillä tarpoessamme hangessa. Ja leivän toivoinen hörinä alkoi jo ennen kuin kerkesin ratsua edes kunnolla pysäyttää pihallamme.

Varsin onnistunut maastoilureissu, kunhan hallintalaitteet paranevat entisestään, uskallan lähteä ratsuni kanssa auratuillekin poluille.