Blogi       ::       #Gottfrid       ::       #HFG       ::       #EPPO       ::      Muistoissa       ::      

28.1.2015

Hei, me maastoillaan!

Vallan hauskaa, tuo maastoilu! Simon kanssa olen itsekin uskaltunut pois mukavuusalueeltani, kentältä. Vaikka tiedän, että nuori ruunani on varsin järkevä kaveri, on henkinen lukko ollut todella tiukasti kiinni. En ole uskaltanut lähteä maastoon, niin hölmöltä kuin se kuulostaakin. Minua on pelottanut, mutta mikä? 

Uuno ja Tuisku
Toisen lapsen jälkeen tapahtui mielessä jotain, jonka jälkeen minuun on tullut uusi puoli - pelko. En enää uskalla lähteä suinpäin mihin vain. Ehkä se on ohimenevää, toiset väittävät sitä terveeksi itsesuojeluvaistoksi. En tiedä, sen aika näyttää. 

Maalailen piruja seinille, etenkin Simon kohdalla. Ponin kohdalla olen varsin luottavainen ja valmis lähtemään heti maastoon, kun Pate-postisetä vyön minulle tuo. Ehkä se johtuu hevosten luonteesta ja koosta. Poni on niin pieni, ettei matka maahan ole pitkä. Eikä sen ärhäkät pukit ja loikat yllä toisiin afääreihin. Toisin on Simon kanssa. Näen etukäteen mielessä, kuinka se heittää köyrypukkilaukkaa ja lopulta talloo minut, kun yritän kaikin voimin pysyä kyydissä epätoivoisesti mukana, onnistumatta. Kuvittelen sen säntäävän toiseen maakuntaan, kun jonkin sortin moottoriajoneuvo tulee kohdalle ja vaikka mitä, vaikkei siihen ole edes syytä. Hevonen on varsin fiksu ja asiallinen. 

Maanantaina rohkenin maastoilla, käyntimaaston. Lähdimme suuntaan, jossa vain Venäjän raja tulee vastaan, jos heppa päättää ominpäin mennä eteenpäin. No, kyllähän rajaloikkarit pysäytetään muiden toimesta, jos jarrut häviävät. Niin ei kuitenkaan käynyt. Vaikka itse viulun kireänä odotin sitä hetkeä, kun se heppa päättää keksiä vihreän pienen miehen, sapelihammastiikerin tai muun sellaisen mielikuvitushahmon. Meistä kahdesta mielikuvitus laukkasi kiitolaukkaa vailla jarruja, vain minulla. Hevonen sen sijaan oli ehkä lopen kyllästynyt minun "hevosta" rauhoittaviin laulu yrityksiini. 

Kotiin palattiin siis ehjänä, yhtenä ratsukkona, ja koko matkan olimme kulkeneet samaa askellajia, matkaa voittajaa, reipastakäyntiä. Sillä se on Simon normaali käynti. 

Niinpä eilen ajattelimme lähteä merta edemmäs kalaan. Paljon pidemmälle maastoreissulle. Alku sujui varsin mallikkaasti, hevoselle jo tuttu reitti. Maanantaisen reissun kääntymispaikan jälkeen olikin allani hyvin jännittynyt hevonen. Se ei oikein tajunnut, että matka voi jatkua. Eteen tuli lähistön suurin ja jyrkin mäki. Onhan se tosiaan vähän jyrkkä ja melko huono näkyvyys eteenpäin, mutta ei sitä olisi tarvinnut jännittää. Hevonen jännitti, stoppasi ja apua, kun olen katsonut hevoskuiskaajan.. 

Eikös se "pulu" parvi päätä lähteä puusta juuri silloin, kun olemme mäen keskivaiheilla. Hevonen säikähti, syystäkin. Loikkasi sivuun ja kääntyi 180 astetta kotiinpäin. Pysyin kyydissä, itseasiassa tasapaino ei hävinnyt missään vaiheessa. Olin jotenkin onnistunut pitämään itseni rentona selässä.  Käännös takaisin, suuntaan johon olimme menossa, vähän kannustusta eteenpäin, mutta pikku ruunani päättikin rohkeuden puuttuessa hyppiä pystyyn. Varsin fiksu veto liukkaassa mäessä, sanoisin. Onneksi ennen ratsastusta takajalat kengitettiin uudelleen ja alla oli pitoa. Jatkoimme lopulta matkaa mäkeä ylös, kun karjaisin hevoselle, niin että koko kylä kuuli, ETEEN!  Ja matka saattoi jatkua. Ilman mäen välikohtausta meidän pitkä, siis oikeasti ainakin 10km lenkki sujui varsin mallikkaasti käynnillä, ilman hölmöilyjä. Sinänsä kymmenen kilometriä ei ole hevoselle matka eikä mikään, mutta tässä kohtaa meille se oli.

Olin varsin tyytyväinen hevoseen ja ennen kaikkea itseeni. Uskalsin, pysyin rentona ja päättäväisenä, pysyin selässä ja olin niin tyytyväinen ja onnellinen. Ennenkaikkea hevonen oli varsin asiallinen ja fiksu, ainoaan välikohtaukseen oli oikea syy - ne perkeleen linnut, joita säikähti kyllä meistä molemmat. 

Niin kivaa ja hauskaa! Pakko jatkaa, pakko uskaltaa! Maastoilu tekee hyvää molemmille. Etenkin hevoselle, mutta myös omalle rohkeudelle. Ei minusta enää kenttäratsastajaksi varmasti ole, mutta viihdyn kouluradoilla ja neljän aidan sisällä. Ja köpöttely maastoissa. 

Ja mistäs sitä tietää, kunhan Simon kanssa pääsemme hyppäämään, kuinka rohkeuteni kasvaa ja nälkähän aina kasvaa syödessä, eikö?

Tänään Simolla on vapaa päivä, sillä se on ollut ihmisen toimesta liikutuksessa varsin tiheään. Huomenna matkustamme Porvoon klinikalle tarkastukseen ja jatkoa suunnittelemmme sen mukaan. Tulevaisuudessa häämöttää hyppytreenien aloitus ja kouluvalmennukset.



Kotti ja Nemo ovat tarhailleet kentällä päivittäin useamman tunnin ajan. Kentälle marssitaan kummankin toimesta ravilla, käynnin sijaan ja portista pitäisi päästä heti, kun kiirus olisi kaverin kanssa leikkimään. Nemokin on innostunut jopa laukkailemaan pitkin kenttää Kottin perässä.

Kotti oli eilen myös hetken aikaa töissä, vieläkin ilman satulaa. Nousin ponin selkään ja lähdimme kävelemään kaksistaan kenttää ympäri. Kotti on hyvin varovainen ja kuulostelee, liikutaanko vai seisotaanko. Ennemmin valitsee sen seisomisen, kuin liikkumisen, jos on epävarma. Oikein hyvä piirre, mitään alta karkaavia ei lapset tarvitse. Lopuksi vanhempi tyttäremme ratsasti talutuksessa Kottilla kentän uraa pitkin. Hymy oli korvissa ja koko illan sai kuulla, kuinka hienolla ponilla 3-vuotias oli ratsastanut. Ehkä vähän väritetyllä tarinalla, sillä jutuissa oli mukana laukkaa ja esterataa sekä Kotti hyppää.. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti