Blogi       ::       #Gottfrid       ::       #HFG       ::       #EPPO       ::      Muistoissa       ::      

17.1.2015

Herätessäni en aavistanut, mistä illalla olen ylpeä!

Tämä päivä on jotain niin speciaalia. Yksi niistä harvoista päivistä, jonka muistan lopun elämääni. Yksi niistä päivistä, joista puhutaan ja muistellaan vielä monen vuoden jälkeen. 

Ekoja kertoja Rozeroyn selässä
 Hevosen omistajaa koskettaa kovasti tietyt asiat ja onnistumiset, itsensä ylittämiset ja hevosen mahtavuus. Nuorten hevosten kanssa mieleen painuvia hetkiä on muunmuassa ensimmäinen selkään nousu. Se tunne, pieni jännitys ja kihelmöinti ylpeydestä, siitä kuinka mahtavan nuoren kaverin on löytänyt elämäänsä. Muistan kaikki ne ensimmäiset selkään nousut, niin omien nuorien kuin vieraidenkin. Muistan ne nuoret joiden selkään minulla on ollut kunnia nousta ensimmäisenä.

Tänään sain muisteluihini yhden uuden kaverin. Tänään kaikki tehtiin toisin, kuin normaalisti. Koska oppia voi vain kokeilemalla eri keinoja, on niitä myös uskallettava kokeilla. Jos juuttuu yhteen ja samaan 'hyväksi havaittuun' ei saa koskaan tietää, voisiko olla vielä parempaa keinoa.

Päivä lähti käyntiin odotellen auraajaa. Olin suunnitellut kentän ensimmäisen aurauksen maanantaille, sillä alkuviikosta kelit näyttivät siltä, että silloin olisi optimaalinen aika ottaa lumikerros pois. Sää ei kuitenkaan edennyt niinkuin oli ennustettu, joten tilanteen mukaan täytyy elää ja auraaja hälyytettiin paikalle jo tänään. Täytyi purkaa kentältä lyhyiden sivujen aidat, jotta lumet saa työnnettyä pois kentältä. Siksi meillä ei ole kiinteitä aitoja. Pelkäsin, että pohjalle jää vain liukas jääpinta, sillä kaikki muutkin paikat ovat jäässä. Ilo oli katossaan, kun menin katsomaan auraustulosta. Pohja oli mitä parhain, pehmeä, vähän loskainen, mutta ei laisinkaan liukas. Samalla reissulla nappasin neljä puomia kentälle. 

Ensimmäinen kerta Simon selässä
 Simo on nyt liikkunut ja totutellut työntekoon muutaman viikon ajan. Hevosen liikkuminen on vain parantunut, eikä turvotusta, kuumotusta tai muutakaan ongelmaa ole ollut havaittavissa. Vaikka hevonen ei vielä ole takaosaltaan symmetrinen liikkeiltään. Mutta leikkauksen jäljiltä ei ole ilmennyt ongelmia, joten oli aika nostaa vähän treenin tehokkuutta, jotta kesällä liikutaan jo täysin puhtaasti.

Takana oli periaatteessa kolme vapaa päivää, sillä kevyen maastoreissun lasken myös vapaa päiväksi. Virtaa oli pojassa siis jonkin verran ylimääräiseen asti. Koska nyt on aika astua jo varsan saappaista nuoreksi hevoseksi, on opittava käyttämään ylimääräinen energia johonkin muuhun, kuin liinanpäässä riekkumiseen. Enkä kentän pohjan uskonut olevan niin priima, että siinä olisi voinut harjoitella lentoon lähtöä turvallisesti. Kysymykseen ei tullut ratsastus, sillä ennen sitä hevonen olisi pitänyt juoksuttaa, niinpä otimme vaihteeksi ohjasajon kuvioihin. Ohjasajo on sikälikin hyvä, että puomeilla virheiden tullessa hevonen on yksin itsensä kanssa tasapainottelemassa, eikä ratsastaja ole siellä lisänä vaikeuttamassa.

Puomien tarkoitus on siis tällä hetkellä aktivoida oikeaa takajalkaa, joka jää puutteeliseen liikerataan. Lisäksi se oli myös oiva apu pidätteiden läpi saamiseen, sillä hevonen kompastui omiin hölmöilyihinsä viimeistään puomeilla, jos alkoi juoksemaan pidätteitä vastaan.

Päivän teema Simolla oli siis takaosan aktivointi ja pidätteiden kuuntelu - odottaminen. Työskentelimme isolla ympyrällä, jossa oli neljä puomia tasaisin välein. Työskentely oli varsin lyhyt aikainen, mutta ilmeisen tehokas, sillä hevonen oli hikinen. Takaosan aktivointi onnistui ja oikea jalka toimi ajoittain symmetrisesti vasemman kanssa, mutta myös väsyi nopeasti. Puomit täytyy siis liittää viikko-ohjelmaan mukaan.


Seuraavana oli vuorossa Nemo. Nemolle arvioin kentän olevan liian kova, mutta onneksi tiet olivat keskeltä sulat ja pehmeät, joten ajattelin sen kykenevän vähän maastoilla, edes sen muutaman kilometrin verran, jonka voimme käydä niin, että kotitalo on näkyvillä. Koska Simon maastoilun jäljiltä oli estesatula valmiina, päätin ottaa sen. Kun Nemo on innoissaan lähdössä töihin, se ottaa kuolaimet suuhunsa hamuilemalla kaikkia mahdollisia suitsien remmejä. Tänään oli se päivä, hevonen siis halusi lähteä ratsuilemaan. Suuhun meni ensin ohja ja niskahihna, sillä hevonen ei malttanut odottaa, että saan kuolaimet ohjattua suun alle. Tästä suitsimisesta täytyy ottaa joskus video, sillä hevonen ihan oikeasti kerjää ja ottaa väkisin ne kuolaimet suuhunsa.

Selkään nousu oli varsin herättävä. Olen tullut vanhaksi! Kuinka vaikeaa onkaan nousta estepenkkiin, tuolle korkeudelle, kun on tottunut nousemaan koulusatulaan. Kyllä, ero on huomattava. Olo tuntui satulassa hyvin turvattomalta, mieheni väitti minun oppineen kermaperseeksi, kun valittelin kuinka vaikeaa on istua tuosssa satulassa. Tykkään koulusatuloista, niiden tu'ista ja no, onhan niissä ihan erilaista istua!

Koska Nemo vaikutti iloiselta ja innokkaalta, annoin sen kävellä omaan tahtiinsa ja juuri sinne, minne halusi, pääpiirteittäin. Vauhtia meinasi olla välillä liiaksikin ja päädyimme lopulta pellolle hankitreeniin, sillä hevonen sinne itse meni. Pellolla porskuteltiinkin korvat hörössä kuin höyryveturi, välillä huudellen kavereille kotiin.

Kotimatkalla pyörähdimme kentällä, muutaman ympyrän ja puomin ylityksen verran ja kotipihan risteyksessä jatkoimme matkaa vielä toiseen suuntaan, umpihangen omaavalle tielle. Mutta kun hevonen sinne oli menossa, oli minun vain nautittava sen innokkaasta liikkumisesta ja ilosta. 


Viimeisenä oli vuorossa pienin ja söpöin, Kotti. Ajattelimme tänään vähän jatkaa ratsu-valmisteluita, hyppimällä ponin vierellä. Laitoin suitset ja ohjat, jotta minun on helpompi kontrolloida ponia. Marssimme kentälle, sillä työt tehdään työpaikalla ja vapaa-aika vietetään muualla. Kerkesin ketteränä ponin kanssa kentälle ennen miestäni, jonka piti tulla avuksi. Sain hypeltyä aikani ponin vierellä, eikä poni hievahtanut mihinkään. Katsoi vain, onko mamma lopullisesti seonnut. Niinpä päädyin vaiheeseen kaksi; Ponin selkään mahalleni. Meillähän ei siis ollut satulaa, koska tarkoitus oli vain hypellä, eikä meillä ole vielä riittävän lyhyttä vyötä satulaan. Mieheni kerkesi tulla avustamaan, kun olin mahallani ponin selässä ja otimme ensimmäiset askeleet. Varsin pelottavaa, sillä naamani oli niin lähellä maata! Poni oli kuin vanha tekijä. Päätimme nostaa vielä tasoa yhden pykälän verran, nousta istumaan. Poni ei ottanut ollenkaan nokkiinsa sitä, että kipusinkin selkään ja laitoin jalan toiselle puolen. Parantelin asentoani, fiksu poni seisoi nätisti paikallaan. Vielä kuukausi sitten ajattelin sen säntäävän kuuhun tässä kohtaa. Ylipäätään tämä selkään nousu oli kaavailtu paljon myöhemmälle. Koska nyt kuitenkin kaikki oli hyvin, poni oli rento ja napsutteli leipäpalkkioitaan samalla kun itse kohensin asentoani, oli sama ottaa ensimmäiset askeleet. Poni tuntui selkään varsin kapealta ja hontelolta, vaikka se maasta näyttääkin hyvin, no vantteralta. 

Poni tallusteli varsin rauhallisesti mieheni vierellä, joten jo puolen kierroksen jälkeen mieheni päästi ponin ohjasta irti. Ja siinä me olimme, ratsukkona kahdestaan. Minä ja poni, ilman satulaa. Varsin mieleen painuva kokemus. Olen tähän astiset ratsut aina tehnyt satulan kanssa, mutta käyhän tuo homma ilmankin. Etenkin kun alla on varsin fiksu nuori ratsun alku.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti