Blogi       ::       #Gottfrid       ::       #HFG       ::       #EPPO       ::      Muistoissa       ::      

12.1.2015

Mutta sehän on vain..


Uuno 2012
 ..Pukeutumis kysymys! Mittari näyttää -17 astetta, ja säätiedotus kertoo tuuleksi jotain hirveää. Ja lunta, sitä tulee yhden ja kolmen hiutaleen verran. Varsin herättävä keli siis. Etenkin kun erehtyi lukemaan säätiedotuksen kohdan: Sää tuntuu kuin.. Joo, kyllä. Siltä juuri tuntui, ei olla kaukana Siperiasta!

Eilen oli vapaata kaikilla muilla, paitsi Simolla. Erehdyin ja unohdin katsoa keliä, ennen pukeutumista ja menoa tallille, ratsastuskamppeet päällä. Juu, en tehnyt aamutallia, sen teki mieheni. Ja hänen sanoin siellä oli sen verran kylmä, ettei alasti kannattanut lähteä. Niinpä täysin tietämättömänä todellisesta kylmyydestä, joka eilen tuulen vuoksi oli jotain pahempaa kuin tänään, olin menossa ratsastamaan. Pitäähän Simon päästä liikkeelle!

Koska alla oli kaksi joutopäivää, ei tullut kysymykseenkään nousta suoraan selkään. Oikeastaan mietin jo selkään nousua muutenkin, sillä tuuli oli niin hirveä, että voisi ottaa vaikka meidät yhdessä mukaansa. Lunta oli tullut vallan riittävästi. Nyt voisi lumihanat laittaa jo kiinni, kiitos! Kentällä oli siis onneksi pieni luonnon oma "luulot pois"-leiri. Ja ne luulot kyllä karisikin nuorelta mieheltä hyvin nopeasti, vaikka kaksi kertaa vallan vinkupukkejakin teki.

Unski neljä vee. v.2012
Lumitreenin perusasiat:
1. Riittävät verryttelyt
2. Kevyt aloitus

Juu, alkukäynnit tuli vallan auratulta tieltä aina tallista kentälle asti. Onhan sinne matkaa ainakin 200 metriä. Kyllä Simolle sanottiin, että ei ehkä riitä, mutta uskoiko se? No ei! Kevyt aloitus, juu kevyesti leijaili ensimmäiset kolme kierrosta liinan päässä. Sitten seuraavan viisi minuuttisen vähän hiipuvalla volyymilla. Aloitus oli kevyttä..

Kun lopulta askel alkoi painaa sen verran, että tassut olivat enemmän hallinnassa ja maan pinnalla, nousin ratsuni selkään. Kevyen aloituksen ja leijailujen seurauksena oli, yllätys yllätys, hokin tekemä naarmu toisessa takajalassa. Valkea lumi ja sukkajalka yhdistettynä vereen. Varsin miellyttävä näky! Naarmu oli vain pinnallinen nirhauma, mutta verta kyllä tuli enemmän kuin laki sallii. Tai siltä se valkealle levinnyt veri ainakin näytti.

Mutta mikäs parempaa haava-lääkettä kuin vesi? Vettä se lumikin on, erimuodossa vain ja vielä kylmääkin. Eipähän tarvitse erikseen kylmäillä, kaksi kärpästä yhdellä iskulla, vai miten se oli?

Niinpä vuotavasta, lähes kuolemaa tekevästä jalasta huolimatta ratsastin. Vain käyntiä, puhtaassa, vielä koskemattomassa hangessa. Hetken aikaa ns. Loppukäynnit selästä. Ei kuollut hevonen ja jalkakaan ei kuolioon mennyt. Itseasiassa siihen ei tallissa tarvinnut muuta tehdä, kuin laittaa rasvaa haavan päälle, ettei siihen nyt mitään pöpöjä muualta mene.

Tänään oli maneesi päivä. Olin eilen sopinut maneesin käytöstä, kiusallani ladannut kameran akun ja tyhjentänyt kortin. Että varmasti mahtuu materiaalia ja akkukin kestää. Aamulla keli näytti siltä, ettei hyvältä näytä. Oli pakkasta, tuulta ja se traileri matka. Mitä jos tietä ei ole aurattu? Mitä jos 7-tiellä on rekka poikittain? Missä käännän yhdistelmäni, jos reitti katkeaa? Entä kun päästään ehkä maneesille, maneesissa on tosi tosi kylmä, ehkä kylmempi kuin ulkona. Vauva pärjää kyllä lämpimässä autossa, mutta metrimitta ei. Eikä se tarkene kylmässä maneesissakaan. Entäs kun heppa hikoilee ja joutuu kotimatkan vielä trailerissa olemaan. Ihan niin eristetty, viimaton ja luxus-juttu ei tuo trailerikyyti -20 asteessa, hikisenä ole. Päivä se on huomennakin, tai yli huomenna. Onko maneesi reissu todella kaiken sen arvoista? Että uhraan sekä perheeni, hevoseni ja kuljetuskaluston vaaraan tuonne tuulen tuiverrukseen ja lumen sekaan. Kiva kutsua ojan pohjalta nostajia..



Juu ei! Ei puhettakaan. Maneesille ei lähdetty. Mikään ei puoltanut tänä aamuna sitä reissua. Niinpä päädyin kotikentälleni, luonnon antimiin. Luonto oli todella ikävä, mutta olihan se ajatellut minuakin: Ainakin on pehmyttä tippua! Mieheni kielsi vain ottamatta vastaan käsillä, jos en jaloilleni tule. Kovin luottavaista ja tukevaa tämä taustatukeni!

Simo sai ensin taas juosta liinanpäässä. Ilmoitti selvästi tarpeesta päästä purkamaan itsenäisesti energiaa. Siinähän purki, lunta oli etujalan polveen asti. Höttölunta ja hyvin kevyttä tosin, mutta riittävän vastuksen sekin antoi. Kun heppa oli taas kesytetty, oli aika nousta selkään. Ensin teimme käynnissä pysähdys harjoituksia, ne ovat Simolle hyvin haastavia. Päällä heittäydytään vasten kättä jo kun ajattelen pysähdystä. Niska jännittyy ja hampaat narisee ennen ensimmäistäkään pidätettä. Saimme lopulta kaksi onnistunutta (sinne päin mennyttä) pysähdystä. Ongelma ei ole seisominen, hevonen kyllä seisoo ja pysähtyy tasajaloin. Ongelma on saada se pidäte tehtyä, ilman jännitystä ja kuolaimeen puremista.

Jatkoimme ravissa, etsien hyvää ravia. Ravi lähti vallan mainiosti ja oli varsin vaikeaa istua (keventää!). Hetken aikaa ravailtuamme helpompaan suuntaan, vaihdoimme suunnan. Teimme ravissa hevosen ensimmäisen kolmikaarisen kiemurauran, hämätäkseni hevosta ja hurrrjia puomeja, joiden takana varmasti se sapelihammastiikeri odottaa.. Varsin toimiva keksintö ehkä vähän hidas aivoiselle hevoselle, joka unohti sen jälkeen tiikerin. Aivot ehkä jäivät raksuttamaan siihen keskimmäiseen kaarteeseen. Tähän asti olemme ratsastaneet lähinnä vain eteen, uraa pitkin tai vierestä, mutta ei äkkinäisiä kaaria tai suunnan vaihtoja. Ellei nyt hevonen ihan välttämättä ole halunnut kääntyä ympyrälle tai kiertää jotakin. Otimme myös yhden laukan, sillä hevonen sen niin kivasti tarjosi.

Kotterokin pääsi tänään nauttimaan lumesta. joskin lunta oli Kottin mittapuulla vähän enemmän. Liinan päässä se ei menoa haitannut, yllättävän hyvä kuntokin ponilla on. Niin kauan se jaksoi vinkupukkeja ja potkuja, riemusta ehkä, tehdä. Ja hauskaakin näytti olevan.


Viimeisenä vuorossa oli Nemo, jolle nakkasin taas vain suitset suuhun ja menoksi. Tänään reippailtiinkin kentälle reippaassa tahdissa. Ja otimme rooliksemme 90-luvun auraus menetelmän - vain koskemattomia reittejä sai kulkea. Vallan hauskaa ja lämmintä, ainakin kun päällä oli kolme toppatakkia ja alla lämmin hevonen. Miltei raviaskeliinkin intouduttiin, kun leipää oli tarjolla. Nemo on vähän herkkusuu. Sillä valuu kuola kun kuulee omena sankon kolinan tai herkkupussin rapinan..

Varsin kiva pakkaspäivä siis, vaikka välillä sormet menettivätkin tuntonsa. Nemon kanssa latujen teko ei vissiinkään kuitenkaan korvaa aurausta, luulen..

2 kommenttia: