Blogi       ::       #Gottfrid       ::       #HFG       ::       #EPPO       ::      Muistoissa       ::      

14.1.2015

Vermoko kutsuu?

Eilen kävimme Simo-Petterin kanssa maneesilla. Mieleni oli sitä mieltä, että nyt on hyvä turvallinen ajokeli.
Aamun migreeni ja pahaolo selätettiin muutamalla pillerillä ja elämä hymyily. Hevonen suurinpiirtein siistiksi, kamat kyytiin ja menoksi. Auraajakin pyyhkäisi juuri edestämne tien puhtaaksi. 


Kotitie sujui vallan mainiosti, mikäli ei oteta huomioon lumisokeuttani, jonka olin jo kerennyt unohtaa, sillä se ei ole viimevuosien lumimäärillä haitannut. Olisi eilen Simon selässä jo pitänyt älytä, miksi meno tuntui oudolta. En siis erota, missä on tie ja missä penkan reuna kulkee. Kaikki on yhtä tasaista ja laakeaa. En nää lumesta korkeuseroja. Mutta sitä vartenhan onkin auraushuiskat. Niiden ansiosta pysyn tiellä (yleensä!)

Kun pääsimme turvallisesti 'paremmalle' tielle, totesin kelin olevan huono. Huono tällaiselle yhdistelmälle. Liian kova ja puuskainen tuuli, liukas ja urainen tie. Trailerin kanssa pahin mahdollinen luonnonilmiö on tuuli, kova puuska-tuuli, joka kyttää hetkeä, jolloin saa yhdistelmästä eniten suojattoman ja otettua hallinnan. Monesti tunsin, kuinka se yhdistelmä vain lähti, joko oikealle tai vasemmalle, pois kontrollista. Onneksi vain hetkeksi. Matka maneesille tuntui max. 60km/h vauhdissa hyvin pitkältä. Vielä pidemmältä, kun ystävämme polttoaineen merkkivalo halusi liittyä seuraan. Kuka ei tankannut autoa viime käyttökerralla?!?

Maneesille lopulta pääsimme, tiet oli aurattu, maneesin pihaa ei. Kuka nyt olisikaan kerennyt vielä sitä auraamaan, kaiken lumen tulon jälkeen? Niinpä autoa käännellessämme, juuri sellaisessa pienessä tilassa, jossa mahtuu nipinnapin kääntämään yhdistelmän ilman pakkia, loppui renkaasta pito ja autosta teho. Lunta oli niin paljon ja se jäi vain sutimaan renkaan alla. Eipä voinut reissu paremmin alkaakaan. Onneksi mukana on mies, tosin hevosen kannalta ja ehkä autonkin, olisin toivonut että heppa otetaan kyydistä pois, ennenkuin venkslataan ja huudatetaan moottoria ylikierroksilla. Onneksi ruuna ei ottanut nokkiinsa, "hieman" epätasaista ja äkkipikaista eteen-taakse-eteen kyytiä.


Maneesilla oli hieman fiilis jo maassa. Kaikilla, paitsi ratsulla. Miten päästään kotiin jos bensa loppuu. Lähdetäänkö sitä hakemaan ja minä jäisin hevosen kanssa yksin treenaamaan. Pärjäisinkö, mitä jos käy jotain? Niinpä päätin, että hevosen kanssa pääsemme yhtä lähelle tankkauspaikkaa, kuin ilmankin. Ja yksinhän en ratsuni kanssa halunnut jäädä, etenkin kun tänään vaukutti siltä, että joka kolahduksesta otetaan tuulta hännän alle.

Ensin hieman juoksutin, mutta totesin, ettei hevonen tee mitään. Jos se riekkuu, se riekkuu kun olen selässä. Siispä nousin selkään. Hetken päästä lähdimme jo ravailemaan. Aluksi jännittynyttä lyhyt askelista haparointia, josta pikku hiljaa rennompaan ja kontrolloidumpaan, tuntumaa kohti. Siitä pian ulos kontrollista, baana auki ja askel keveni, kuin Vermon loppusuoralla. Vauhti vain kasvoi, eikä pidätteet menneet lainkaan läpi. Selkä laski, pää eteen ja hirveän kolinan saattelemana jatkoimme aikamme ravia, tai oikeastaan juoksua. Kunnes se hetki koitti, että pidätteitä otettiin vastaan.

Alkoi tuntua jo liian isolta maneesilta. Leveyttä on sen verran kivasti, ettei tasapaino ja vauhti horju edes kaarteissa. Voiko hevosta syyttää? No ei, tätähän me olemme halunneet, eteenpäin pyrkimystä. Nyt se vain on kovin raakaversiona - vain sitä eteen juoksua.

Kun pidätteet lopulta alkoivat mennä läpi, aloitimme työskentelyn. Teimme puoliympyröitä, kolmikaarisia kiemurauria ja lävistäjiä, joilla myös askelta pidennettiin. Lävistäjissä vain loppupuolella oikeasti löytyi tasapaino niin, että pidennys lähti koko kroppaa käyttäen.

Välillä otimme melko pitkät välikäynnit. Auraaja kuului tulevan maneesin ulkopuolelle hommiin ja siitäkös ratsu, tai siis ratsastaja jännittyi. Pelko siitä että kohta lähtee ratsu alta, oli melko suuri. Turhaan, ratsuni ei olisi jännittänyt ollenkaan, ellen siihen jännitystä olisi tartuttanut hiukan. Asioita joita Nemo ja osittain myös Uuno ovat syövyttäneet selkärankaan - ratsu voi tehdä mitä vain, kun ulkopuolelta kuuluu mörköjen ääniä. Näistä ennakkoluuloista olisi aika päästää irti!

Käynnissä teimme pysähdysharjoituksia. Tällä kertaa ne sujuivat varsin mainiosti. Myös muutaman alkeellisen "väistä pohkeen painetta" - harjoituksenkin teimme. Muttei varsinaisesti mitään pohkeen väistöä.


Otimme myös laukkaa. Nostin laukan puoliympyrältä, niinkuin se nelivuotiaiden luokassa nostetaan. Nostot itsessään ei vielä ole nostoja vaan siirtymisiä. Raviin siirtymisessä voidaan puhua nostosta, siinä määrin missä minä sen 'nosto'-sanan ymmärrän. Mutta laukkaan siirtymisessä ei ole nostovoimaa. Se on hyvin soljuva siirtyminen. Ehkä noston kaltaisen saisi kokoamalla vähän enemmän sitä ravia ja saamalla taakse voimaa. No jotainhan on jätettävä ensi kertaankin.

Laukka itsessään oli varsin hyvää. Sellaista, johon sai jo kontrollia ja tuntumaa. Itseäni täytyi kyllä valmentaa ärhäkästi - reidet rennoksi, jalka alas. Persus satulaan, istu! Alan pikkuhiljaa ymmärtää, miksi oppilailla ei heti tapahdu, kun sanon. On kivaa olla maneesissa yksin, kun kukaan ei nää sitä pöllöä meininkiä, kun valmennan itse itseäni! Voin kuvitella kuinka koomista se on, mutta joskus sen tarvitsee, kun valmentajaa ei ole paikalla.

Laukkasimme kumpaankin suuntaan, lopuksi heppa olikin jo melko väsy ja ensimmäistä kertaa hikinenkin! Olimme siis jotain tehneetkin. Hirmuinen hörinä alkoi heti kun pääsin tekemään ns. Loppukiitokset. Ne eroavat työskentely kiitoksista monin tavoin, mm. Käytössä on kummatkin kädet aina korviin asti. Ja ne ovat niin runsaat, ettei olympiavoittajakaan niin paljoa kiitoksia saa. Hevonen on oppinut sen yhdistämään mamman jalkautumiseen ja ehdottomaan leipäpalkkaansa.

Kotimatkakin sujui, sillä pääsimme tankille asti ja siitä kotiin. Videomateriaalia on varsin niukasti, sillä vasta ratsailta jalkautumiseni jälkeen, mieheni ilmoittaa hyvin huonosta olostaan. Ei siis kyennyt pahimmin kuvaamaan eikä edes iloitsemaan mielestäni hyvin menneistä treeneistä.Sen lisäksi säästämme sähköä, emmekä viitsi laittaa maneesiin valoja päälle, joten laatu on mitä on. Eikä kameran zoomikaan ole noin pitkälle tarkoitettu.

Vermoon lähdetään vain suvun ravihevosen voimin, ja tietenkin ponin kanssa, kesällä poninäyttelyyn!
Nemo ja Kotti saivat taas viettää leppoisan joutopäivän tuulessa ja tuiverruksessa. Tänään oli sitten Simon vuoro nautiskella joutopäivästä ja ruunikot pääsivät kameran eteen ja kentän tamppaushommiin.

2 kommenttia:

  1. Kiva kun kirjoittelet usein, kiva seurata teidän matkaa. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kuulla. Simosta on pakko kirjoitella jo itseni takia. Että muistan mitä sen kanssa on tehty milloinkin. Jonka takia siitä onkin tällaisia tarkempia ja enemmän tekstiä sisältäviä postauksia. :)

      Poista