Blogi       ::       #Gottfrid       ::       #HFG       ::       #EPPO       ::      Muistoissa       ::      

12.5.2015

Jälkiviisautta; mitä olisi pitänyt tehdä toisin?

Nyt kun on päästy tilanteeseen, jossa sunnuntain tapahtumat estetään viisastelemalla ja jossittelemalla, sillähän ne on estettävissä, niin jossitellaan oikein kunnolla. Kuvitus on lauantain 9.5 kisoja edeltävän päivän viimeisistä fiilistelyistä.


Lähdetään ihan alusta, siitä kun olin vähän polvenkorkuista isompi. Siitä hetkestä, jonka muistan vielä tänäkin päivänä. Muistan sen kesätuulahduksen lämmön, linnun laulun. Sen tien risteyksen, postilaatikkorivin. Sen jännityksen ja hetken, kun pari vuotta vanhempi, joskaan ei vielä järjellä pilattu sekään, kaverini ehdottaa sitä: "Mennäänkö kysymään, saisiko tänään ratsastaa?" Muistan reaktioni, siis ratsastamaan?! Ja olin heti matkassa, empimättä ollenkaan. Tiesin heti, ettei vanhemmille saa kertoa, he eivät saa ajaa ohi ja nähdä, muuten kuulen kunniani, todellakin. Minut on kasvatettu kurissa ja nuhteessa, kaikella kunnioituksella ja kiitollisuudella vanhempiani kohtaan. Pelkäsin heidän reaktiotaan, jos he kuulevat. (Pelkäsin kyllä sunnuntainakin, sillä osasin arvata, mitä siellä on vastassa, kun he kuulevat. En uskaltanut heille soittaa ja kertoa, sen teki rakkaani.)

Jos en olisi silloin ilosta hihkuen suostunut ratsastuskokeiluun, joka oli ensimmäinen kerta, tuskin olisin koko harrastusta koskaan aloittanut. Siitä se kuitenkin lähti, sillä löysin seuraavanakin päivänä itseni sen valkoisen ponin selästä.


Olisiko tilanteen voinut estää siinä vaiheessa, kun vaihdoin oikeaan ratsastustalliin? Kun vanhempani suostuivat (sen jälkeen, kun järkytyksektään olivat selvinneet, kuullessaan mitä touhuan) varaamaan rataastustunnin. Miksi he oikein suostuivat? Tässä on tulos! Kun olisi ollut vastuullinen, olisi lapseltaan kieltänyt moisen vaarallisen harrastuksen, heti paikalla! Laittaa nyt hevosiin rahaa ja elättää naapureita, joiden on pakko olla hulluja, eihän tervejärkisillä ole moisia otuksia!

Elämä oli jo lähteä järkeville raiteille talliyrittäjän ja hevosten pois muutettua, mutta mitä vielä? Onnenonkijoita on muitakin, hulluja sikiää joka puolella ja uusi talliyritys tuli tienoille. Vanhempani eivt ehkä olisikaan enää suostuneet auttamaan harrastuksen jatkamista, mutta olin jo sen verran vanhempi, että osasin käyttää julkisia, kaverin kyytejä ja apostolin kyytiä. Tosin tässä aikakaudessa pyörä oli jo keksitty, niin kivikautinen ajanjakso ei ole kyseessä. 


Viimeinen niitti tähän arkkuun oli se peruskoulun päättyminen. Olisivatpa vanhempani päästäneet tämän tytön maailmalle, vaikkakin hevoskouluun. Olisin opiskellut ja raataisin todennäköisesti töitä alalla, niin hyvällä palkalla, ettei sillä hevosia ostettaisi ja elätettäisi. Mutta mitä vielä, ostivat minulle sen oman hevosen! Varma tuhoon tuomittu asia minun elämässäni. Kuka oikeasti järkevä ostaa lapselleen hevosen, jotta tämä kävisi kouluja jollekin järkevämmälle alalle? Tai jotain..

Oliko sunnuntain tapaturma todellakin estettävissä, jos jossakin noista tapahtumista olisi perhonen jättänyt yhden siiven iskun tekemättä? Jos jokin asia olisi tehty toisin. Jos vanhempani olisivat pitäneet kiinni periaatteestaan, jossa meidän perheeseen ei hevosta tule, koskaan! Mutta kun ei, he eivät pitäneet siitä farssistaan, jota 16 vuotta sain kuulla, kiinni. Miksi ei? Mikä heitä pelotti ajatuksessa, että lähtisin hevosalalle opiskelemaan. Köyhä tulevaisuus?


Kun toiseen suuntaan kumartaa, toiseen pyllistää. Eivät he voineet arvata, mitä paikkakunnalle jääminen tarkoittaa. Kuinka heistä tulee isovanhempia ennen kuin kerkeävät edes tajuta, ettei tytär jää luonteensa vuoksi vanhaksi piiaksi. Jota koko suku oli pelännyt kauan!

Jos aloitin hevosharrastuksen salassa vanhemmilta, tein myös miesvalinnan. Mitäpä minä heille kertomaan, kuinka kivaa sittenkin oli jäädä paikkakunnalle, joka oli niin kuollut kuin kylä vain voi olla.

Ne hevosalaa paremmat opinnot jäi kesken. Lukio ei tosin ollut koskaan arvostuksessa meidän perheessä. Sitä ei arvostettu ollenkaan, ylioppilaat olivat täysi nolla, mitä teit tutkinnolla josta et valmistu yhtään mihinkään? Oli kuitenkin selvää, ettei geeneilläni pötkitä millään tutkinnolla työläistä korkeammalle.


Olisiko kuitenkin pitänyt käydä lukio loppuun? Vaikka putosin jo ensimmäisenä peruskoulun englannin opiskeluvuotenani, opiskelussa pois kärryiltä, enkä koskaan saanut apua, ottaakseni muita kiinni. Eihän minulla ollut mahdollisuutta läpäistä kirjoituksia, sen tiesi jo kaikki ollessani neljännellä luokalla.

Koska olin täysi-ikäinen, ei minua enää voinut vanhemmat pidätellä. Olin kuitenkin jotenkin onnistunut saamaan sellaiset paperit, etten tarvitse edunvalvojaa, joten lähdin kokeilemaan onneani hevosalalle.. Ja paskat! Oikeasti nyt voi syyn sunnuntaisesta laittaa jo mieheni piikkiin! Hittoako vietteli tällaisen nuoren tyttösen, kuolleesta kylästä, jossa tarjontaa ei liiemmin ollut, ja vetovoima veti mukanaan tännepäin Suomea. Hevosalan opiskelut olivat vain hyvä tekosyy ja toki suuri plussa, puoltamaan tänne lähtöä. Ja kyllä, saimme aika hyvin pidettyä suhteemme salassa vanhemmiltamme, tai siinä uskossa me eletään.


Olisiko tilanteen voinut estää sillä, etten vaihda hyvin pian opiskelumuotoa oppisopimukselle? Sillä, etten päädy hevoseni kanssa tallille jossa on nuoria? Jos hevoseni olisi pysynyt terveenä? Jos tallin omistaja ei olisi ehdottanut toista hevosta rinnalle kasvamaan? Jos, jos ja jos!

Viimeistään tilanne olisi ollut estettävissä sillä, että etsiessämme uutta nuorta, se musta olisi ollut terve ja kasvattaja myynyt sen. Tai ainakin sanonut, että tämän sukuinen, tämä yksilö on vain ammattilaisen peli. Oliko vika siis sittenkin kasvattajan? Miksi hän myi meille tämän, eikä niitä kahta muuta? Miksi sen rumimman, mutta parhaiten liikkuvan varsan? Miksi tästä varsasta ei kasvanut isompaa, jolloin se olisi jo myyty jollekin ammattilaiselle?

Kun varsaa pakattiin kasvattajan pihalla kyytiin, oli se elämäni hienoin päivä! Olin ylpeä itsestäni ja hevosesta, siitä jonka takia ylipäätään olimme sielläpäin Suomea. Oliko sittenkin Uunon vika, että se oli niin kiva ja kykenevä. Sen kanssa pystyi osallistumaan festivaaleille, jonka seurauksena tämä otus lähti mukaamme.


Seuraavaa kohtaa täytyy miettiä pidempään. Mikä johti tuohon tilanteeseen? Missä kohtaa elämässä olisi voinut tehdä toisin? Ketä yritän seuraavaksi syyttää? Samalla katson lapsiani, toinen haluaa katsoa lastenohjelmia tietokoneelta, sillä äiti ei ole kykenevä nyt leikkimään. Toinen pyydystää muurahaisia lattialta, ottaakseen päivän proteiini-annoksensa. Jalkaa särkee, aamun lääkeannos on otettu jo, se saa huonovointiseksi ja väsyneeksi. Jalkaa täytyy pitää ylhäällä, muuten se puutuu. Puutuu se siltikin. Perse alkaa olla kyllästynyt istumiseen. Se on kuitenkin pakollista, sillä on katsottava koko ajan lastenkin perään. Toinen jalka on jo niin väsynyt kannattelemaan rikkinäisellä reisilihaksella kropan painoa, etten kykene turhaan liikkumaan. Ja kädet, kämmenet on jo niin kipeät, etten haluaisi ottaa niihin enää yhtään tukea sauvoilla. Enkä edelleenkään keksi sitä elämän kohtaa, risteystä, joka ratkaisi kohtalon. Sitä seuraavaa kohtaa jossa olisin voinut tehdä toisin. Keksin kyllä niitä myöhempiä, niitä jotka tapahtuvat viikkoja, päiviä, tunteja ja minuutteja ennen tapahtumaa, mutta en aiempia. Nythän hevonen on vasta vuoden!

Kaksivuotis kautensa se sai viettää varsan elämää. Me menimme mieheni kanssa naimisiin, tulin raskaaksi toistamiseen. Hevoset olivat hetken aikaa vähän vähemmällä elämässäni. Minulla oli Nemo. Uuno, jota hoidettiin ekaa vuotta vaivojensa takia, joten se oli kesän sairaslomalla ja kaksivuotias Simo. Kolmivuotiaana, keväällä se ruunattiin. Miten meillä olikaan onnea ja hevonen kaikesta huolimatta selvisi siitä operaatiosta? Oliko sekin vain sitä varten, että sunnuntainen pääsi tapahtumaan? Pitikö sen tapahtua, oliko se tähtiin kirjoitettu jo aikapäiviä sitten?

Hevonen sisäänratsutettiin kesällä. Alkukoulutuksessa käytin ammattilaista apuna, sillä minulla oli vasta pari kuukautta vanha lapsi hoidettavana ja hevonen, no se oli kolmivuotias, hyvin käyttäytyvä, mutta kuitenkin hevonen. En elämässä ota turhia riskejä, en varsinkaan kun toisen elämä on riippuvainen minusta. Samaan aikaan itselläni oli ongelmia myös selkäni kanssa, jota hoidettiin osteopaatin avulla.



Hevonen oli muutaman ratsastuskerran jälkeen osoittautunut niin fiksuksi, että uskaltauduin itse selkään. Ja hienostihan se meni! Se ei tehnyt ikinä mitään tyhmää! Syksyllä hevonen kuvattiin, kun se yht äkkiä muuttui hyvin vinoksi, ilman syytä.

Mikään sen elämässä ei puoltanut löydöksiä, jotka röntgenistä löytyi. Polvesta löytyi jotain niin valtavaa, ettei sitä edes irtopalaksi pystynyt uskomaan. Hevonen leikattiin, nivelet olivat pysyneet vaurioitta, jonkun ihmeen kaupalla ja toipuminen edistyi hyvin. Oliko irtopalat ollenkaan kasvuhäiriö, vai kenties tapaturman seurausta? Hevosta ne eivät vaivanneet ennen syksyä ollenkaan ja vinous tuli esiin todella yllättäen. Joka tapauksessa, hevonen selvisi siitäkin operaatiosta. Jostain ihmeestä raavin ylipäätään rahat siihen leikkaukseen, yhtään en tiedä mistä ja miten!

Ratsuopit jatkuivat alkuvuonna. Minua harmitti hirveästi, kun hevonen oli niin alkutekijöissään ja jäljessä ikäisiään. Vaikka tiesin, että hevoseni oli todella nopea oppimaan ja omaksumaan, ihan poikkeusyksilö. Ja lahjottavissa herkuilla vaikka mihin. En uskonut sen edistyvän näin hyvin, vaikka tavoite tässä kisassa olikin.

Kevään aikana ratsuoppeja hidasti klinikalla ravaamiset, syystä että omistaja on yli hysteerinen ja huolehtivainen. Hevosen taivutusreaktioita hoidettiin, ilman oireita. Mutta kun omistajan omatunto ei salli elää tiedon kanssa, jossa hevonen on reakoinut taivutuksiin, ilman että hoidetaan reaktio pois. Tarvitseeko aina olla jalaton, ennen hoitamista? Hevonen ei reaktioitaan muuttanut, vaan tarvitsi uudelleen ja uudelleen hoitoa, jonka muotoa vain vaihdettiin. Välissä hevosta treenattiin, tai siis liikutettiin ja se vaikutti kaikilta osin aina vain paremmalta ja valmiimmalta.


Hevosta totutettiin kisapaikkoihin, käymällä 1-tason kisoissa kahteen kertaan. Kerroin yleisölle, ettei suorituksen aikana tarvinnut varoa, hyssytellä tai olla kuvaamatta, sillä pitihän hevosen oppia ja tottua moiseen, ollaanhan menossa isoon maailmaan.. Tein oikeasti kaiken mitä pystyin, jotta hevonen olisi ollut hyvin valmisteltu ja tilanteen tasalla.

Viimeisen virheen tein ilmoittautuessani kisoihin. Jos olisin sen jättänyt tekemättä. Jos luokkamme olisi ollut lauantaina, eikä pyhänä. Olisin ehkä joutunut olemaan töissä, sillä vapaita saa niin heikosti. Kaikki asiat kuitenkin puolsivat hevosen kisoihin lähtöä, jopa doping aika, joka jäi reilusti luvallisen puolelle. Siis kaikki huusivat, että kisoihin mennään. Saatiin kummallekin sopiva satulakin. Hevonen löysi itsestään lauantaina vielä jotain enemmän, se löysi voimaa ja tasapainoa heikompaan laukkaansa. Se oli lauantaina kaksi askelta edempänä ratsun uralla, kuin vielä perjantaina, jolloin manasin heikon laukan olevan se pisteitä tiputtava asia. Lauantaina se ei enää sitä ollut!

Miksi ihmeessä heräsimme herätyskellon soittoon aamulla? Miksi hevonen meni mielellään koppiin, niin kuin aina? Miksi kerkesimme kisapaikalle, vaikka ajoimme kerran väärin? Miksi en unohtanut jotain oleellisen tärkeää, joka olisi voinut estää minua nousemasta otuksen selkään? Miksi kaikki meni siihen asti kuin pitikin? Miksi olin niin hyvin ja huolella valmistautunut?

Jos olisin unohtanut kypärän tai vaikka hevosen passin kotiin, en olisi päässyt nousemaan ratsun selkään. Tai jos se olisi edes askeleen tahdittanut edellisviikon aikana. Mutta kun ei!

Jätin vain tekemättä naksutin koulutuksen ja porkkanaterapian. Koska hevoseni tykkää enemmän ruisleivästä ja naksutinkoulutukseen en ole perehtynyt ollenkaan. Teen hevosteni kanssa vain sitä minkä osaan tai tiedän perusperiaatteet todella hyvin. Olen opiskellut paljon viimeisten vuosien aikana hevosten lajityypillistä käyttäytymistä, oppimista, anatomiaa ja biomekaniikkaa. Viimeisten vuosien aikana olen avartanut itseäni ihan eri mittakaavalla hevostiedon ja teorian parissa. Olen opiskellut yksin, lukenut paljon, myös vieraskielistä tekstiä, joka on minulle hyvin hidasta ja vaikeaa. Olen tehnyt oikeasti kaiken voitavani. Sen lisäksi, että olen uskaltanut ääneen sanoa taitamattomuuden ja puutteeni ratsastuksessa. Myöntämään virheitäni ja etsimään huonosta suorituksesta syitä vain itsestäni, en hevosesta.


Tilanne olisi ollut estettävissä miten? Estämällä amatöörit nuorten luokista? Nehän ovat vain ammattilaisten hommaa. Kolarissa voi syyttää nopeusrajoituksien välinpitämättömyyttä, väsymystä tai jotain muuta. Aina löytyy se ratkaiseva selkeä virhe, jonka joku teki. Mutta mikä tästä löytyy? Onko hevosen vika, että sille säikähtäminen oli luontainen reaktio? Teinkö itse kuitenkin jonkun virheen? Minkä? En ole opettanut hevosille turhia temppuja ikinä! Minusta ne ovat älyttömyyden huippu. Niihin lasken kaikki pystyyn hyppimiset, pukittamiset, kuopimiset ja muut, mitkä lasketaan myös ongelma käytökseksi. Miksi sellaisia pitää tieten tahtoen hevoselle opettaa? Haluan kouluttaa hevosistani yhteiskuntakelpoisia, toimivia ja ennen kaikkea turvallisia ratsuja, jotka toimivat hyvin myös arjen askareissa. Yritän ne taitojeni ja kykyjeni mukaan totuttaa uusiin ja erilaisiin tilanteisiin. Yritän kaikin keinoin välttää vaarallisia tilanteita, kouluttamalla kaiken pieni pala kerrallaan. Minua ei houkuttele tässä harrastuksessa vaaralliset ja läheltä piti tilanteet. Olen opetellut kaikin keinoin laskeutumaan jaloilleni, jos tipahdan, siinä onnistuen. Eikä minua rehellisesti sanoen kisaamisessa kiinnosta menestys, maine tai kunnia. Otan ne tilaisuudet nuorelle mahtavana kokemuksena, joissa on hyvä harjoitella lisää yhteiskuntakelpoisuutta.

En todellakaan lähtenyt sunnuntain kisaan valmistautumatta, keskeneräisellä hevosella asenteella "soitellen sotaan!" Hevosta oli valmisteltu, se osasi vaaditit asiat ja enemmän. Oli ikätasollaan, siellä missä kuuluikin. Oli tasan samalla lähtöviivalla, kuin kuka tahansa muu luokan lähtölistassa. Sillä ei vain ollut ammattilainen selässä. Olisiko se korjannut tilanteen? Jos elääkseni tekisin myyjän sijasta hevoshommia? Olisiko ammattilainen voinut estää sillä hetkellä hevosen luontaisen reaktion? Estää hyppäämisen päätymisen selälleen? Minä amatöörinä ainakin yritin, kaikella painovoimallani pitää painopisteen etupuolellani. Olisiko apua ollut, jos olisin painavampi? Olisinko saanut horjutettua maan gravitaatiomassaa vetämästä meitä puoleensa? Olisinko massavampana saanut tönäistyä 500kg parempaan suuntaan? Tai ammattilaisena? Onko heillä joku salainen kikka, jonka kuulee siinä vaiheessa, kun rekisteröi itselleen oy:n tai toiminimen? Jos näin on, aion sen seuraavaksi tehdä. Jos sillä olisi mahdollista estää vastaisuudessa tällainen tapahtuma. Mennyttä elämää ei voi muuttaa, mutta tulevaisuuteen voi vaikuttaa, vai voiko?

Kenen vika koko tapaturma oli? Vika löytyy aina satulasta. Minun on vain myönnettävä taas kerran virheeni, nieltävä tappioni ja kärsittävä taitamattomuuteni seuraukset. Jos joku vielä osaisi sanoa, missä ihmeen kohdassa tein sen suurimman virheen, sen mikä tämän sijasta olisi eritavalla tehtynä saanut meille tuloksen ja pöytäkirjan radasta. Olisin silloin ensi kerralla viisaampi, välttäisi tekemästä virheen toista kertaa. Virheistä oppii, mutta ei, jos ei tiedä mikä se virhe oli, joka tuli tehtyä. 

4 kommenttia:

  1. Eksyin blogiisi saman "kohun" saattelemana kuin varmasti moni muukin. Löysin hyvin kirjoitetun blogin, jonka kirjoittaja tuntuu kirjoittavan rehellisesti ja sanojensa takana seisten, liityin lukijaksi.

    Jossitella voi aina, kaikkihan sen tietää. Mutta ehkä joskus on vain hyvä todeta, että vahinko on sattunut ja sitten mennään eteenpäin. Miettimättä ja analysoimatta sen enempää tai liikaa sitä, kuka tai mikä oli syyllinen.
    Jokainen hevosten kanssa enemmän tai vähemmän töitä tekevä ymmärtänee riskit, kun olemme yhteistyössä elävän yksilön kanssa.

    Tsemppiä ja voimia paranemiseen, onneksi ei käynyt pahemmin!
    Kuva näytti pahalta, mutta oli kyllä samaan aikaan todella hyvä tilannekuva hetkestä, jota on vaikeaa edes kuvitella tapahtuvaksi.

    VastaaPoista
  2. Kiitoksia kovasti ja tervetuloa lukijaksi! Pyrin kirjoittamaan/puhumaan asioista, täällä ja elämässä yleensä, joiden takana pystyn rehellisesti omin jaloin seisomaan. Joskus voin olla väärässä, mutta ihminen on erehtyväinen.

    Liika miettiminen on pahasta. Mitä enemmän miettii, sitä enemmän alkaa pelottaa. Mitä jos kuitenkin se olikin estettävissä enkä osannut tehdä sitä? Tulee liian suuri kynnys nousta satulaan uudelleen, ilmoittautua kisoihin ja uskaltaa olla onnellinen. Onnettomuus on onnettomuus, vaikka niitä parhain päin yrittää välttää, niitä sattuu siltikin. Syyllistä ei ole, ei saada uutta "hetki ennen tuhoa" -jaksoa.

    Kuva on kyllä sellainen, että ilman sitä ei tällaista kohua tilanteesta olisi noussut. Tai no kohu ei varsinaisesti edes kuvasta noussut vaan kommentista. Mutta, herättävä se kuva kyllä on. Parempi niin, ei kellään unohdu, ettei edes kouluratsastus ole vaaratonta.

    VastaaPoista
  3. Luulen, että mitään ei olisi tapahtunut, jos olisi tyytynyt keräilemään hevoskiiltokuvia vaan.
    Sen jälkeen kaikki on jo menetetty, tapahtui mitä tapahtui.

    Tekisi mieleni äidilleni vinkata teidän tapahtumasta, hän kun ehdotti jos kuitenkin voisin keskittyä vaikka kouluratsastukseen ;o) Mutta jätän sen tekemättä, muuten ei äitirukka nuku enää yhtään yötä kun minun paluu hevosteluun on kuulemma lyhentänyt hänen elinvuosiaan ja aiheuttanut lopullisen harmaantumisen jota ei enää väritkään tahto peittää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pitsin nypläystäkin olen joskus harkinnut..
      pareparempi vaan pitää äidit uskossa, et ratsastuksessakin on turvallisia vaihtoehtoja. =)

      Poista