Blogi       ::       #Gottfrid       ::       #HFG       ::       #EPPO       ::      Muistoissa       ::      

25.5.2015

Kun puhelin soi..



Puhelin, tuo arkipäivän kapistus on varmasti kaikille tuttu. Myös ei-hevosihmisille. Sen soiminen, milloin vain ja missä vain -on normaalia. Siihen yleensä vastataan, silloin kun se soi. Nykyaikana, kun lankapuhelin löytyy useammin museosta kuin käytöstä, näkee ennen vastaamistakin sen kuka yrittää tavoitella. Kun nykyaikaisen puhelimen, tutummin kännykän näytöllä näkyy nimi, joka ei normaalisti soittele, kuten se naapurin Pekka, tiedät jo vastaamatta mitä asia mahdollisesti koskee!

Kun hypätään ajassa kaksi vuotta taaksepäin, aurinkoiseen lauantai päivään. Tarkalleen 25.5.2013. Se on meidän perheessä merkittävä päivä, monella tapaa. Vähintään yhtä monella tapaa se on myös jäänyt mieleen. Se on meidän hääpäivä, siis päivä jolloin allekirjoittanut sai olla oikeasti koko päivän prinsessa ja huomion keskipiste. Ja kuinka se sujuikin lähes täydellisesti, siis koko päivä.

Koska "Tahdon" -jälkeen juhlittiin ja sieltä jatkettiin rakkaani kanssa matkaa, viettämään hääyö hotelliin, Helsinkiin asti, oli meillä tietenkin hevosille buukattu hoitajat. Oli myös tehty erittäin selväksi, että hevoset on otettava sisälle reilusti ennen kahdeksaa. Siksi, että Nemon sisäinen kello on tarkka ja hevonen ottaa muuten vallan omiin kavioihinsa..

Juhlapaikalta lähti ensin hevosten hoitajat, suurin piirtein ajoissa hoitamaan hevosia. Me lähdimme hitusen myöhemmin täysin toiseen suuntaan. Kovin kauas ei keretty ajaa, silloin moottoritie ei vielä ollut kuuma, ainakaan uunituoreesta asfaltista. Juhlapaikkamme sijaitessa Haminan keskustan tienoilla, emme kerenneet edes motarilla kiihdyttää vauhtia sallittuun, kun se pirun kapistus soi. Koska numero oli vain numeroita, ei nimeä, oli siihen vastattava. Kuka nyt lauantai iltana, seitsemän jälkeen soittelee? No sehän se, miehet valtion leivistä, joka kyselee onko meiltä jotakin kadoksissa.. Niinkuin mitä? Vaikka kolme kaviokasta kaveria?

Voin kokemuksesta kertoa, ettei niin miellyttävä puhelu hääpäivän päätteeksi! Ja ne pikku pirulaiset olivat päättäneet sen lisäksi, että langoista läpi olivat tulleet, lähteä myös avartamaan maailman kuvaansa kotipihan ulkopuolelle. Tilasikohan naapurin maanviljeliä kyntöapua hevosiltamme?

Käännytäänkö kotiin päin? Kun matkaa kotiin on reilun tunnin ajomatkan verran. Kuinkas kauas hevoset tunnissa kerkeää? No ainakin näillä leveysasteilla Venäjälle! Siinä vaiheessa tämä prinsessa ruusunen tokaisi, että ampumalupa myönnetty, mutta kotiin ei käännytä! Hevosten hoitajat olivat sinnepäin jo matkalla, lähes perillä ja rajan partio oli paikantanut hevosemme ja pitivät niiden olinpaikkaa silmällä, että hoitaja poppoo karkulaiset löytää. Nemon sisäinen kello on ohjelmoitu niin, että sisällä ollaan viimeistään kello 20:00 ja niin vain kävi silläkin kertaa, että juuri kun kello oli lyömässä kahdeksaa, lähti lauma hevosia kotia kohti ja hoitaja poppoo löysi jokaisen kaverin omasta karsinastaan, heille jäi vain ovien sulkeminen. Varsin fiksuja hevosia! Jokainen selvisi siis ilman luotia kotiin asti, ehjin nahoin!


Vein mieheni tänä vuonna päivän ennakkoon "ulos" syömään. Oikeastaan kävi niin, että lähdimme hakemaan Mäntsälän suunnalta Simolle lainasatulaa, että poika pääsee edes vähän työn pariin ja minä takaisin selkään. Kyllä, seppä soitteli juuri ja ilmoitti satulan olevan, no priima ulkoisesti. Täysin naarmuton ja todellakin uuden veroisessa kunnossa. No hei, mitä voi odottaa satulasta joka on neljä kertaa ollut hevosen selässä? Joo paitsi, että sitä sisäistä kauneuttakin täytyy arvostaa ja se ei todellakaan ollut uuden veroisessa kunnossa, ehei! Päinvastoin. Positiivisuutena sanottakoon, ettei se runko kuitenkaan katki ollut! Satula tarvitsee siis uudet sisuskalut, elinsiirron Espanjalaisesta satulatohtorista asti, kuulemma. Saako se edes sairaskuljetusta helikopterilla? Tuskin. Siispä tarvitsin jonkun penkin tälle ajalle, sillä vaihdossa tästä uudesta unelmasta lähti ne kaikki muut satulat.

Niinpä matkasimme sukulointi reissulle, ja samalla otin kunnian itselleni, viemällä rakkaani siskonsa herkkuja notkuviin pöytään! Kuinka kätevää! Vuosipäivää juhlistettu ulkona, tosin päivän ajoissa, mutta onko sillä merkitystä? Kotimatkalla pysähdyimme abc -huoltoasemalle syömään. Itseasiassa kahdelle, sillä ensimmäisessä oli niin älyttömän pitkä odotusaika. Eikö ihmiset osaa tehdä pyhänä itse ruokaa?

Kahdessa vuodessa moottorien asfaltti on kuumunut kilometri tolkulla. Se on jatkunut paljon pidemmälle, tai siis lähemmäs kotiamme! Mutta siellä samaisessa kohdassa, kuin päivää vaille kaksi vuotta sitten, soi taas se samperin kapistus!

Hyvät puolet oli siinä, että olimme auton nokka kohti kotia ja moottoritie tosiaan vei paljon lähemmäs, kuin aiemmin. Mutta miksi, oi miksi se ei valmistunut alkuperäisen aikataulun mukaan ja ole jo kotinurkille asti valmis? Ehei, ei se ole vielä lähelläkään kotiamme. Ainakin siinä vaiheessa sen huomaa, kun kotiin on oikeasti KIIRE!

Puhelu kertoi, että pieni ja pyöreä on aidan sisällä. Kaksi muuta on pihamaalla, mutta eivät anna kiinni. Eikä soittajalla kyllä liiemmin "näin otat karkurin kiinni" -kursseja ole suorituttana. Tai ainakin luulen niin. Talla pohjassa, pyhäpäivänä, on vähän haasteellista ajella. Siellä sunnuntai mummeleiden seassa, saattaa olla myös poliisisetä. Nopea keskustelu kuskin kanssa siitä, onko poliisisetä ymmärtäväinen ja tilannetajuinen vai ei.. Pikainen puhelu vielä naapurille, jos näkisivät hevosia ja saisivat koordinaatteja annettua olinpaikasta..

Kotiin saavuttiin, lähes ennätysajassa. Pihalle oli juuri kerennyt naapurit, jotka osasivat sanoa, että nyt ne lähti pinkomaan tuohon metsän suuntaan, heti kun hevoset olivat tajunneet heidän aikomuksensa. "Karkuun!" Niin kävi, että kaksi älypäätä ottivat varsin tehokkaan metsätreenin (korvike kesäkelissä hankitreenille), ja niin muuten otti miehenikin, juostessaan hevosten perässä. 

Kuinka näppärästi pääsen pinkomaan yhdellä jalalla? Varsin ketterästi! Eikä joka askeleella paina kipeä jalkakaan. Niinpä kävin nappaamassa sen kolmannen sankarin, ponin, kiinni ja vein karsinaan. Se ei ollut älynnyt, mistä raosta kaverit pujahtivat ulos. Vaikka forestit ovatkin monessa asiassa fiksuja, ei ainakaan tällä pojalla juokse korvien välissä ihan aina kovin tehokkaasti. Mutta onneksi se näkyy vain tällaisissa tilanteissa, siis positiivista tyhmyyttä, voisi olla sen tieteellinen nimitys, ehkä.

Lopulta, kun aikansa pinkoo varsin haastavassa maastossa, alkaa se kiinni jääminenkin maistumaan. Onneksi! Ja niin vain tälläkin kertaa jokainen selvisi elossa karsinaansa asti. V-käyrä meinasi kyllä käydä, itse kullakin, hieman punaisen puolella, mutta.. 


Päivän saldona on ainakin nyt jokin penkki hevoselle. Aviovelvollisuudet, kuten hääpäivän herkkutarjoilu, suoritettu. Lisäpisteitä kerrytetty vaimolle, ennakkoon muistamisesta! Ja hevoset, ne ottivat omaehtoisen tehotreenin, sen lisäksi, että olivat tuntitolkulla? leikanneet pihanurmea. Siis nurmikin leikattu. Tai ainakin mehevimmät palat sieltä täältä.

2 kommenttia:

  1. Heposet ne eivät kysele olisiko nyt sopiva hetki järkätä omaakivaa... :D Kaikesta huolimatta ihanaa hääpäivää! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No ei tosiaan kysele :D Tosin se on yleensä jäänyt myös tähän yhteen karkailuun per kesä, ehkä se on niiden tapa juhlia ;) Kiitoksia!

      Poista