Blogi       ::       #Gottfrid       ::       #HFG       ::       #EPPO       ::      Muistoissa       ::      

30.5.2015

Takaisin satulaan tai jotain sellaista


Tutun ja turvallisen hevosen selkään on ihana nousta. Mutta mitä jos rakkauteen on tullut ryppyjä? Mitä jos tutusta ja turvallisesta on paljastunut uusia puolia, vähemmän tuttuja ja turvallisia? Asioita voi joko miettiä päässään ja ruokkia pelkoaan tai jättää miettimättä. Minä pyrin jättämään sen märehtimisen, en halunnut ajatella mitään, en ainakaan ruokkia kolhun saanutta mieltäni. Mutta itse pystyn vaikuttamaan vain omaan tekemiseeni ja ajatuksiin. Sitten on ne ulkopuoliset ruokkijat, jotka ruokkivat sitä sinun pelkoasi. Jos jokaisen ulkopuolisen kanssa käydyn keskustelun viimeiset sanat on "hoida henkinen puoli kuntoon.." Alkaa siinä jo vähän omakin usko loppua siihen, etten ehkä olekaan tässä kamppailussa se voittaja. Voittaako pelko sittenkin mieleni?

Satuloin hevoseni Simon eilen illalla. Olin niin täynnä itsevarmuutta. Niin onnellisena menossa ratsastamaan vihdoin hevosellani, jonka selässä en ole käynyt sitten tapaturman. Ilma oli kaunis, kaikki oli juuri niinkuin pitikin. Hevonen oli rauhallinen, selvästi tietoinen siitä mitä tuleman pitää, eikä se hermostunut tallissa varustaessani, missään kohtaa. Sen sydän ei ottanut kierroksia edes tiellä liikkuvasta autosta. Hevosen mielentila oli siis mitä parhain, nousta selkään. Kun ratsu, vähemmän reipas, oli valmis, oli aika marssia kentälle. 

Kauhukseni sain todeta, että ajoitus oli jollakin todella huono. Joko minulla tai traktoreilla kuskeineen. Tietenkin siihen kentän vierelle kerkesi kurvata traktori ennen kuin kerkesin könkätä edes itse kentälle. Yksi traktori olisi ollut vielä jotenkin ok. Hevonen sieti sen ja minä luotin siihen, että se ei tuota ongelmia. Mutta mitä vielä, tien päästä lähestyy toinen traktori. Ei voi olla totta! Pettymys oli niin suuri! Kaksi traktoria on tähän hetkeen liikaa, ainakin minulle. Jos hevonen ne vielä sietäisi, minä en. 

Niinpä naama nurinpäin tallusteltiin takaisin kotipihaan. Simo vaikutti niin rauhalliselta, että päätimme kokeilla kuitenkin edes selässä istumista. Tai ylipäätään sitä pääsenkö selkään.  Ja sinnehän pääsin. Simo-Petterin selässä käytiin siis jo oikeastaan eilen, mutta silloin seisottiin vain paikallaan, sillä jokainen hevosen jalan tasapainoittaminen tuntui siltä, että kohta singahdetaan johonkin suuntaan. Siispä suu täyteen salmiakkia, jotta poika pysyy paikallaan.

Tänään kokeilin paremmalla onnella ratsastusta tai sen ajoitusta. Vihdoinkin, pääsin hevoseni selkään ja ratsastamaan. Tosin tässä kohtaa ei kai voi puhua ratsastuksesta vaan matkustamisesta. Jalka ei todellakaan kestä vielä toimia niin kuin kuuluisi. Se ei vaan kanna, vaikka kuinka yrittäisin. Kevensin siis mahtavasti vinoon ja niinpä ratsunikin liikkui vinosti ja yhtä jäykästi kuin ratsastajansa. Mutta ei se fiilistä lannistanut, meillä oli todella hauskaa.Tai ainakin minulla.

Menimme vain vähän käyntiä ja hidasta ravia. Jouduin keskittymään koko ajan siihen, ettei jalkaan tule väärästä suunnasta rasitusta, ts. Ei rasitusta mistään suunnalta. Hevonen oli oikein asiallisesti, vaikka kentän vierestä kulkikin autoja ja kauempana suhisi traktoreita. Varsin mallikelpoinen suoritus, hevosen osalta.


Ja ratsastaja, se oli onnensa kukkuloilla päästessään rakkaan rautiaansa selkään. Sitä tunnetta ei voi sanoin kuvailla, se täytyy kokea!

4 kommenttia:

  1. Viisas täti sanoo täällä, että maltas nyt hetki vielä.
    Mutta ratsastaja sanoo, että super hienoa, anna mennä! Voin vain hymyillä täällä, tuo tunne on niin mahtava.
    (mutta silti, ole vähän varovainen vielä ettei kinttu kipeydy liikoja)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep! Minullakin viisaampi aivopuolisko (onko sellaista ;)) sanoo, ettei vielä ehkä kannattaisi, sieltähän saattaa tulla yllättäen alas ja väärälle jalalle. Eläinhän se edelleen on. Mutta tämä tyhmempi puolisko voittaa, joka menee tunteella, ei niinkään järjellä. Toisaalta se tyhmempikin puoli tietää, ettei ratsureippaalle tee hyvää se vinosti kökkiminen, eikä omalle kropallekaan, mutta. Mikä ei tapa, se vahvistaa! ;)

      Poista
  2. Se on sellanen juttu valitettavasti, että vaivat paranee, mutta paikat ei palaa täysin entiselleen. Olen nyrjäyttänyt nilkkani vuonna 2007 ja se edelleen on kahdesta nilkasta se, joka ärtyy rasituksesta ja taittuu huonommin. Se ärtyy välillä ratsastuksesta ja lenkkeilystä. Onneksi Lidl myy ratsastajille myös edullisia nilkkatukia, on olleet hyväksi avuksi. Olenko maininnut koskaan, että asustan samassa korttelissa Lidlin kanssa? Olemme ihan hyviä naapuruksia. Ei valittamista, joskus se jopa paistaa lämpimäisiä ja tuoksu houkuttelee käymään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä olen ollut Haminan Lidlissä töissäkin, ai että niitä taukoja, kun sai käydä tuoreen croisantin tai muun namin ostamassa.. :)

      Mutta niinhän se on, että kaikki jättää jälkensä. Jouduin perumaan mittatilaussaappaankin, onneksi kerkesi, kun ei voi tietää, palautuuko tuo nilkka ja jalkapöytä koskaan samanlaiseksi kun oli mittaushetkellä. Vielä ei näytä kovinkaan lupaavalta. Samoin joskus toisesta jalasta nivelsiteet venäyttäneenä, huomaa nilkan taipuvan huonossa paikassa todella helposti uudelleen.

      Poista