Blogi       ::       #Gottfrid       ::       #HFG       ::       #EPPO       ::      Muistoissa       ::      

27.6.2015

Treenivartti



Siinä missä teoriassa puhutaan siitä, että nuorta työstetään vain vartti x ikä, meillä toteutetaan se käytännössä, ainakin se vartti. Viikossa ei treenimäärä vastaa ikää, mutta vähemmän on enemmän, eikö?

Kottin silmä on jo siinä kunnossa, että voidaan taas jatkaa treenejä siitä mihin jäätiin. Mutta mihinkä me jäimme? Ponin kanssa junnataan käyntiä ja ravia. Sitä on junnattu x-määrän verran jo koko tämän vuoden. Sehän ei siis edisty ollenkaan! Kyllähän ratsulla täytyy jo viimeistään kolmannella ratsastuskerralla ottaa laukat ja kuukauden sisällä esteitä! Joka tapauksessa jäimme siis ennen silmäpipiä siihen, että ponilla oli satunnaisesti ratsastettu, vähän käyntiä ja vielä vähemmän ravia, kummassakin kierroksessa. 


Tällä viikolla Kotti onkin saanut olla treeneissä kahden kerran verran. Ensimmäisellä kerralla kävimme maastokävelyn uusissa maisemissa. Poni lähti niin reippaasti ja iloisesti tutkimaan maailmaa kanssani ja käyttäytyi varsin mallikkaasti.



Toisella kerralla kävimme pyörimässä kentällä, kun muu hevoslauma kannusti meitä toljottamalla laitumella, kentän vieressä. Ravi sujuu hyvin kumpaankin suuntaan. Oikea kierros on vahvempi ja parempi, muttei vasenkaan huono ole. Kotti vastaa hyvin eteenpäin pyytävään pohkeeseen ja hetken jo harkitsimme laukkakokeilua, mutta maltoin mieleni. Poni on saanut itseluottamusta ja rohkeutta saavin kokoisia annoksia, joten sitä ei nyt murskata kiirehtimällä eikä kaavoilla. Poni etenee hyvää tahtia. Se ei etene konkreettisesti ja ulkopuolisen silmissä harppauksin, mutta se tunne joka minulla on satulan alla olevasta ponista, se on joka kerralta jotain paljon enemmän. Paljon parempaa. 



Kottin vartin kestäneet treenit päättyivät taas varsin miellyttävään fiilikseen, jonka jälkeen oli Simo-Petterin vuoro. Simon kanssa treenihetket ovat olleet enemmän tai vähemmän vartin pituisia. Sen kanssa kuitenkin usein jo paljon pidempään ja pikatreenit ovat jo harvinaisempia. Suurimmaksi ongelmaksi on muodostunut hermostuminen. Hevosella on paljon menohaluja ja herran mieli pysyy niin kauan tasalaatuisena ja yhteistyökykyisenä, kun sen antaa vain mennä. Mutta kun vauhtisokeus yllättää ja välillä on painettava jarrua vähän liiankin kanssa, herkkämieli hermostuu ja homma kusee, sukset lipsuu ylämäessä ristiin asti. Sen jälkeen kuunnellaan seuraava puolituntinen "narsknarsk" kun kuolainta purraan puremisen ilosta. Ollaan vastahankoisia eteenpäin ajavalle sekä pidättävälle avulle. Pian ollaan kyttäilemässä ja säikkymässä vihreitä pieniä miehiä, joiden kohdalla pompitaan uralta keskihalkaisijalle, yhdellä sivuloikalla. Siinä kootut palat edellisistä treenikerroista, varsin tehokkaassa paketissa. Tai olen ainakin näppärästi kitkenyt pois kaiken positiivisen, ettei blogista vain tule pelkkää itsekehuskeluun keskittyvää unelmointia. #mielistelenanonyymejä!!


Hermostuminen kertoo jostakin, mutta mistä? Onko vika satulassa, siis konkreettisesti siinä mustassa tai jo aika rusehtavan harmahtavassa mustangissa? No varmasti siinä on ainakin osa ja toivon mukaan myös suurin syy. Mutta onko siinä koko totuus? Onko vikaa jossakin muuallakin? Kenties mahassa? Edelleenkään hevonen ei liho riittävästi. Se kyllä on lihonnut, mutta ei riittävästi. Tällä ruokinnalla tuloksia pitäisi olla näkyvissä enemmän. Toki nyt laidunkaudella myös liikunta on valtavaa, sillä hevoset kävelevät, painivat ja kisailevat pitkin päivää isoilla laitumilla. Mutta onko herra herkkämielellä kuitenkin jotain muutakin stressin poikasta? Ainakin se ottaa treeneissä palkokasvin juurineen sieraimeensa hyvinkin pienistä asioista, lähinnä pidätteistä. Kaikki mikä on vain eteen, on herkkämielen mielestä tosi nastaa, mutta jarruttaminen on vähemmän jees. Ja mielellään laukalla, kurvit suoriksi meiningillä! Positiivisena pitäisi pitää sitä, että minulla on vihdoinkin oikeasti eteenpäin menevä hevonen alla, mutta liika on liikaa. Vai olenkohan tullut vanhaksi, jos minusta alkaa vain tuntua vauhti kovemmalta kuin mitä se on. Mitä jos minä sittenkin vain jarrutan liikaa?


Eilen meillä oli kuitenkin vuorossa taas treenihetki. Koska pääasiassa on tarkoitus nyt keskittyä vain herkkämielen mielentilaan, ei tarkoitus ollut tehdä mitään kummenpaa. Kävelimme hetken, mutta vain hetken, löysin ohjin, sillä hevonen oli laiduntanut ja varmasti myös lämmitellyt kroppaansa ihan kyllikseen laitumella. Tsemppasin oman mieleni ja ajatukseni ja kuvittelin olevani kisaradalla. En saisi hermostua hevosen hermostumisesta, en saisi yrittää uudelleen tehdä parempaa ympyrää, vaan minun täytyi tyytyä siihen, mitä juuri teimme. Uusinta yritystä ei sallittu. Nostimme ravin, jonka pisteen olin ennalta määrännyt. Okei, annoin anteeksi itselleni, sillä ajattelin nostaa ravin ennen lyhyttä sivua, mutta nostinkin sen vasta lyhyellä sivulla. Mutta parempi tehdä hyvä nosto myöhässä kuin huono nosto pisteessä. Ravasimme kierroksen, tein keskiympyrän ja suunnanvaihdon lävistäjän kautta. Ravasimme hetken toiseen suuntaan. Sain tehtyä yhden keskiympyrän ja loikkasin hevosen selästä alas. Se sai riittää. Herra herkkämieli pysyi rentona, rauhallisena ja yhteistyökykyisenä koko sen ajan. Miksi kaivaa verta nenästä? Ja niin päättyi meidänkin treenit alle vartin kestäneeseen prässäilyyn, varsin tyytyväisellä hevosella ja vielä tyytyväisemmällä ratsastajalla. Toki vaihdoin ennen treenihetkeä kuolaimet. Meillä on ollut käytössä jo pidemmän aikaa ihan normaalit kolmipalat, mutta nyt vaihdoin takaisin neue schulen turtle topiin. Hevosella on magnesium kuurikin päällä, mutta jo purkin pohja näkyvissä. Sen aikana hevonen on kyllä tietyllä tavalla rauhoittunut, mutta samalla tämä yltiöpäinen hermostuminen on tullut kuvioihin. 


Huoh, miehet!

2 kommenttia:

  1. Meillä oli sama homma pitkään: niin kauan pysyi tyytyväisenä kunhan ei muuttanut/vaatinut mitään. Pidätteestä pitkä palko nenään, ehkä jopa tunteita säätelevään aivolohkoon asti ja siitä seurasi riuhtaisu ja kiihdyttäminen. Ainoa ratkaisu oli tehdä kaikki istunnalla, ei kädellä ja yli170cm lihakimpaleella kahden pidätteen jälkeen vatsalihakset huusi hoosiannaa ja 2kierroksen keventämisen jälkeen meikä oli valmis.

    Nyt on sitten päästy jo siihen pisteeseen, että ohjalla voi jo jotain tehdäkin, eikä mennyt kuin 1,5vuotta :D ja silti pidätteet ällöttää jos vaan haluaisi mennä... Onneksi kaveri on herkkä istunnalle ja nykyisin oikein viritettynä tekee lähes kaikenmoiset siirtymiset istnnasta. Riippuen tietysti tammamaiseen tapaan päivästä ja tuulen suunnasta.

    15min on ihan hyvä, varsinkin kun laitsalla saa rallittaa tuuken lailla ja vähän painiakin :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Arg! Onneksi aloitin juuri treenaamisen, kroppakuntoon 2016! Mutta joo, tuo oikeastaan toimikin ihan hyvin, tuo pelkkä istunta. Kiitos vinkistä, tai muistutuksesta. Jotenkin sitä vaan jää jarruttelemaan mieluummin siitä ohjasta, etenkin silloin kun se ei toimi. Koska muut keinothan ei silloin ainakaan voi toimia ;)

      Poista