Blogi       ::       #Gottfrid       ::       #HFG       ::       #EPPO       ::      Muistoissa       ::      

7.9.2015

Kun matto vedetään jalkojen alta


Se päivä oli aurinkoinen ja täynnä jännitystä. Millaisia otuksia vastassani olisi? Olin menossa katsomaan myytäviä hevosia kahteen paikkaan. Hevosia oli tarjolla jos jonkinmoisia, mutta vain yksi kolahti ja syvälle. Iso ruunikko, tähti päässään, kerrassaan upea olentoa. 

Sen jälkeen ei enää muita katseltu, olin tehnyt päätöksen. Kyllä sen tietää, kun sen oikean löytää. Siihen ei tarvita sanoja eikä selityksiä. Siitä vastaa jokin suurempi voima. Oli siis selvää, että tässä oli hevoseni, parempaa ei löytyisi, koska sellaista ei ole. 

20.07.2007
Kun saa 16-vuotiaana vastuulleen hevosen kokoisen eläimen, on vastuu lähes liian suuri kannettavaksi. Mutta minä kannoin sen, tai hevonen kantoi minut. Niin tai näin, yhdessä me olimme joka ikinen päivä, aamusta iltaan. Minulla oli hevonen, joka sitoi minut kotiin. Aamulla hevonen oli hoidettava ennen kouluun lähtöä. Koulusta kiireellä kotiin ruokkimaan, liikuttamaan ja hoitamaan. Illallakin hevonen oli hoidettava. Eipä siinä paljon humputeltu kavereiden kanssa yhtään missään. Niin, tai oikeastaan se hevonenhan olikin se minun kaverini. Suurin ystäväni, joka pysyi rinnallani, vaikka muut lähtivät.

Hevonen opetti minua joka päivä, koko elämänsä. Tein itse kaiken niin hyvin kuin osasin. Hoidin ja huolehdin kaikesta parhaimman taitoni mukaan ja aina opin lisää. Hevonen jaksoi opettaa, se kesti kaikki ne virheet ja vääryydet, kaiken. Ja silti se hörisi aina, kun näki minut. 

2008
Vasta nyt olen ymmärtänyt, mitä kaikkea tein väärin. Mitä minun olisi pitänyt tehdä toisin. Nyt tuntuu pahalta, että menin ja ostin hevosen, joka joutui olemaan todellinen opettaja, joka on varmasti mestaruustittelin arvoinen. Sen lisäksi, että hevonen opetti minulle paljon, se kasvatti minut, se muovasi minusta sen mikä olen nyt. 

Kun on elänyt kahdeksan vuotta hevosen ehdoilla, kirjaimellisesti, on nyt kovin tyhjä olo. Kuka ohjaa elämämme suuntaa? Ei perheen ydin saa lähteä noin vain, kesken kaiken! Tuo otus ei ollut mikä tahansa hevonen, joita tusinassa on kolmetoista. Ei todellakaan! Se oli kaikkea muuta, niin paljon enemmän. Ennen kaikkea se oli rakkain ystävä, perheen jäsen, joka oli luonani yli kahdeksan vuotta! Ja se oli minulle tärkeämpi kuin mikään muu, perhettä lukuunottamatta. Ja tämä perhe on tuon hevosen ansiota, sen takia päädyimme mieheni kanssa joskus yhteen.

4.9.2015
Hetken mietin lauantaina, että samalla kertaa menisi kaikki hevoset. Ei tuntuisi enää yhtään missään. Minulla ei olisi enää syytä jatkaa harrastusta, sillä se, mitä varten olin tätä jatkanut, on poissa. Pääsisin vihdoinkin eroon hevosista, ainaisesta raha- ja aikapulasta. Ainaisesta huolesta ja murheesta. Mutta en siltikään pääsisi eroon ikävästä ja surusta. Jos lopettaisin koko harrastuksen, olisi rakkaan ystävän elämä ja opetukset olleet turhia. Eikä minulle olisi enää mitään, minkä takia nousta aamuisin ja mennä iltaisin nukkumaan, odottaen seuraavaa aamua. Niin, paitsi se muu perhe, joka kyllä pärjäisi, vaikka äiti nukkuisi päivät ja yöt. 

Lopulta se olin minä, joka päätti ystävän elämästä. Minä olin vastuussa siitä, ettei rakas ystäväni ole luonani. Minä päätin jo alkuvuodesta, ettei seuraavaa talvea tule. Horjuin päätöksessäni, mielessäni. Mietin, mitä jos vielä yksi talvi. Jos laitattaisin sille jonkinlaisen sairaskengityksen, syöttäisin nivelpulvereita, kutsuisin Kari Vepsän laittamaan sen traileriin ja veisin klinikalle. Hoidattaisin, ottaisin vaikka pankista lainan, kunhan saisin ystävälle vielä vuoden, kaksi, kolme tai jopa pidempään. Vain siksi, etten pysty päästämään irti, en voi antaa sen mennä ja jättää minua yksin. Koska olen itsekäs. Olen itsekäs paskiainen, joka pilasi upean hevosen, sen terveyden ja elämän, vain koska halusi oman hevosen ja sai sen. 

5.9.2015 tuon upean eläimen elämä lopulta päättyi. Koska olin niin päättänyt. Hevonen sai viettää viimeisen kesänsä rauhassa laiduntaen, ilman stressiä. En edes toteuttanut suunnittelemaani viimeistä ratsastusta, sillä en halunnut stressata hevosta, enkä toisaalta halunnut saada viimeiseksi muistoksi, ratsastukseksi kokemusta mahdollisesti ontuvasta hevosesta. Viimeiseksi ratsastukseksi jäi huhtikuinen maastolenkki, aurinkoinen lämmin päivä, iloinen hevonen ja maastoilu. Mietiskelimme yhdessä, kuinka maastoilemme rauhassa kevään, jotta hevonen olisi kunnossa laitumelle mennessä. Ei maastoiltu, koska minä loukkaannuin, kun olin taas kykenevä hevosen selkään, oli ystävä jo aloittanut nautinnollisen laidunkauden. 


Perjantai-iltana päätin, että aikamme on erota. Olin suunnitellut sitä koko viikon, sillä minulla oli kaksi peräkkäistä vapaa päivää. Seuraavat tupla vapaat ovat vasta lokakuussa, ja silloin jo niin kurjat kelit, ettei hevoselle viimeisiksi päiviksi jäisi ihanat laidunnukset. Varasin kaksi kiloa porkkanoita, joita ystävälleni illalla syöttelin. Harjasin sen, napsasin hännästä muistoksi itselleni jouhia. Sen sijaan, kuin suunnittelin, että viimeiset hetket olisivat iloisia, en kyennyt siihen. En voinut olla itkemättä rakkaan ystäväni viimeisenä iltana, kun painoin pääni sen kaulalle. Ja vaikka olisinkin voinut vielä antaa armonaikaa, itselleni, en tehnyt sitä. Laidunta olisi vielä jokseenkin ollut jäljellä, siinä olisi vielä voinut laiduntaa viikon jos toisenkin. Olla ötököiden syötävä, vaeltaa pitkin laidunta kipeillä jaloilla. Sitähän se olisi ollut. Tai oikeastaan voidaan alkaa puhua jo mudassa vaelluksesta. Lauantaihin asti laidun ja tarhat pysyivät kuivina, kesää oli siis vielä. Mutta siihen se loppui, taivas repesi ja joka paikka on nyt kurassa, mudassa ja lammikkona. Tottakai niin kävi, olinhan seurannut kelejä ja tiesin, koska kesä kirjaimellisesti loppuu. 

Viimeinen  kuva meistä
Rakkain ystäväni, perheemme jäsen poistui keskuudestamme lempipuuhissaan, herkutellessaan leivän ja omenoiden äärellä, tutun ihmisen toimesta. Sen ei tarvinnut tuntea pelkoa tai ahdistusta, ei vieraita ihmisiä tai hälinää. Ja nyt se toivottavasti laukkaa vihreillä niityillä kivuitta, napsien välillä omenoita puun alta, onnellisena ja tyytyväisenä elämästään, tuntien itsensä tärkeäksi ja kaivatuksi. 

Vaikka en saanutkaan koko hevosta haudattua tiluksillemme, sillä sellaista tilaa meiltä ei olisi löytynyt, sain haudattua rakkaasta ystävästä osan tammen alle, jonne näen keittiön ikkunasta. Paikkaan, jossa se viihtyi. Ja vaikka juuri nyt tuntuukin pahalta, suorastaan vääryydeltä, tiedän hevoseni kuitenkin kiittävän. Se oli niin vaivainen, eikä sitä voitu kotioloissa hoitaa, sillä vaivojen diagnosointi oli mahdotonta kotioloissa. Toisaalta, kukaan eläinlääkäri ei olisi edes ruennut hoitamaan oloneuvoksen virkaa pitävää hevosta, vain koska omistaja ei pysty päästämään irti. Voisin kai lopuksi sanoa, että loppukoe on suoritettu! Olen siis vasta valmistunut hevosen omistaja.

Rakas Nemo, elämäni hevonen!

10 kommenttia:

  1. Voi suru :( Voimia jaksamiseen!

    VastaaPoista
  2. Anonyymi7/9/15 20:42

    Jotenkin niin surullisen kaunis postaus. Nyyhk :'(

    VastaaPoista
  3. Sun kirjoitus tyyli vaan ain yllättää hyvyydellään. Mieletöntä tekstiä ja pohdintaa, sai miltein minutkin itkemään. Tsemppiä sulle, Nemo ei varmasti olisi voinut rakastavampaa kotia saada, sillä olöi varmasti hieno elämä :)♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitoksia kovasti! Sinun kommentit koskettavat aina niin positiivisesti! :) Mä uskon ja toivon, että lopulta se oli hevonen, joka valitsi minut omistajakseen, ei toisinpäin. Näin tän kuului mennä, loppuun asti yhdessä ja täydellä rakkaudella. <3

      Poista
  4. Itkuhan tässä tuli kun viimeisiä lauseita luki... Nemolle hyviä laukkoja ikivihreillä ja sulle, sekä koko perheelle paljon voimia ja jaksamista <3

    VastaaPoista
  5. Anonyymi8/9/15 18:57

    Voimia Mari! Omalla kohdalla eilen oli sama edessä. Aika lailla samalla kaavalla mentiin, eikä viimeiset päivät olleet iloisia vaan niin haikeita. Nemon kohtasinkin kun teitä aikoinaan kävin Ilomantsissa auttelemassa. Mahtava persoona hänkin oli. Oarhaat lähtee liian aikaisiin. Voimahali ja kevyttä laukkaa meidän rakkaille ikivihreillä niityillä �� t.Niina L.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vasta tällä viikolla muistelinkin menneitä ja sitä, kun kävit meitä opastamassa oikealle polulle, kiitos siitä! Nemo oli kyllä Persoona, jotenkin aina niin läsnä ja mukana, mutta kuitenkin samalla touhusi vähän omiaan ;) Voimia sinnekin, ei tämä helppoa ole :/ <3

      Poista