Blogi       ::       #Gottfrid       ::       #HFG       ::       #EPPO       ::      Muistoissa       ::      

31.10.2015

Maailma matkaa radallaan

Joskus matkustan mukana, joskus en. 


Siinä missä muut miettivät, kuinka mennyt kausi meni, minä mietin kuinka se ei mennyt! Sehän on tullut jo selväksi, ettei se juurikaan mennyt kuin kuuluisassa strömsössä, ei fyysisesti eikä henkisesti. Jos pilkottaisiin mennyt vuosi yhdeksi sanaksi, se sana olisi raha! Sen asian kohdalla ei voi sanoa niin, ettei sitä mennyt. Sitä nimittäin on juurikin mennyt!

Kaikki alkoi yhdestä pienestä asiasta. Siitä lumihiutaleesta, joka alkoi vyörymään alas vuoren rinteeltä, keräten mukaansa kaiken eteen tulevan. En todellisuudessa edes tiedä, mikä on se lumihiutale. Se ratkaiseva hetki, kun jakajan kädestä pompsahtaa huono kortti. Missä mentiin vikaan? Orivalinnassa, vai kenties jo tammassa? Varsa-aikana vai paljon myöhemmin? Oliko ruokinnassa vikaa, tai kenties liikunnassa? Vai onko kenties kuitenkin käynyt jokin tapaturma, jota ei olla huomioitu riittävällä laajuudella?

30.10.2014 joka tapauksessa auton keula osoitti ensimmäisen kerran Viikin hevossairaalaa, jonne oli varattu aika irtopalojen poistoon. Mutta kuinka ollakaan, operaatio siirtyi viikolla eteenpäin. Se mikä ei voinut olla totta, oli kuitenkin totta! Mä en niin kestä, kun se mahdoton hetki iskee päin kasvoja juuri ennen työvuoron alkua, kun tarkastan loton ja saan jättää terveiset pomolle!!


Niinpä ruunan kanssa matkustettiin Viikkiin toisen kerran, jolloin käytössä oli järeämpää kalustoa ja huippukirurgia ulkomailta. Heppa jätettiin Helsingin yöhön ja itse jäätiin odottelemaan. Olin ottanut jo selvää hinnasta. Kolmen nivelen tähystys ei maksa kolminkertaisesti. Lisänivelet tuo vain muutaman satasen hintaan lisää, per nivel. Olin myös etsinyt tietoa kuntoutuksesta. Siitä kuinka kauan joudun pitämään karsinassa ja tarhassa ja miten nopeasti päästään takaisin töihin. Vai päästäänkö koskaan. Takapolvi oli tuhoon tuomittu juttu, pahin mahdollinen paikka. Ainakin, jos nettiviisaiden sanoihin oli uskominen..

Mitäs siinä enää sitten tehtävissä, jos irtopala on niin suuri, ettei ensimmäinen eläinlääkäri voi uskoa sen edes olevan irtopala ja leikkaava kirurgi muistaa hevosen operaation jälkeenkin irtopalastaan, siitä suurimmasta.. Muistaen myös kauhistella sen kokoa. Leikkauksen jälkeen oltiin hyvillä fiiliksillä. Olihan hevonen saatu "kuntoon". Tai ainakin poistettavat palat pois. Ja elämä on kuntoutuksen jälkeen hyvin.. Diipadaapa ja sitä rataa..


Mutta meille ei riittänyt palojen poisto. Lienee kovinkin alkukantaisella tasolla vaistot, sillä vaikka irtopaloja oirehdittiin minimaalisen pienesti, eikä ne olleet saaneet tuhoa aikaan nivelissä, oli ne kerenneet kuormittaa muita jalkoja jo liikaakin. Oi miksi? Miksi herra herkkämieli ei voinut aloittaa irtopalojen oirehdintaa huomattavasti aiemmin? Ja niin, siksi sitä ei todellakaan kuvattu aiemmin, kun mikään fysiikan laki ei puoltanut palojen olemassa oloa. Ei niin mikään!

Auvoisa elämä palattomana ei sitten mennytkään niin suunnitellusti. Etujalkojen nivelet olivat saaneet liian kovan kuormitunsen osakseen, jonka vuoksi löysimme itsemme taas klinikalta. Kerran, toisen kerran.. Kolmannen ja lopulta en enää jaksa laskea montako kertaa siellä olemme käyneet. Ensin laitettiin muutamaan otteeseen kortisonia, mutta siitä ei tuntuvia apuja saatu. Oli vaihdettava hoitotaktiikkaa toisenlaiseen lääkkeeseen. IRAP-piikityksillä saimme jo näkyviä tuloksia aikaan. Mutta hevosen kunto ei ollut priimaa, noin muuten. Se ei ollut koko alkaneena vuonna sellaista, jota olisi toivonut. Ja lopulta tuli ne viimeiset herätykset, josta päädyttiin mahan tähystykseen ja lääkekuurin kanssa kotiin.

Että mönkään meni sekin tieto irtopalojen hinnasta. Enää ei edes puhuta kolminkertaisista summista, se kuulostaa jo liian hyvältä ollakseen totta!

Tarinan sanoma on se, että se mikä kuulostaa liian hyvältä ollakseen totta, ei todellakaan ole totta!

Hyvää alkavaa marraskuuta kaikille!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti