Blogi       ::       #Gottfrid       ::       #HFG       ::       #EPPO       ::      Muistoissa       ::      

12.12.2015

Hyvän olon tunteita hevoselle ja ratsastajalle

Ihanaisen Nemon kanssa valmennuksessa 2010
Olen viimeisten parin vuoden aikana käynyt luvattoman vähän valmentautumassa. Uunolla, ollessamme parhaassa vireessä, kävimme valmentautumassa kaksi kertaa viikossa. Se oli aikaa, jolloin vähän toisenlaisen hevosen kanssa olisin päässyt pitkälle. On sanomattakin selvää, että vaikka Uuno ihana ja rakas onkin, ei meillä kemiat ja tavoitteet koskaan kohdanneet. Minä tajusin sen vasta paljon myöhemmin, sen jälkeen, kun Uuno oli jo vaihtanut maisemia. 

Ei sillä, valmentautuminen ei ole koskaan turhaa, vaikkei niihin asettamiin tavoitteisiin pääsisikään. Ja Uunolla, sekä aktiivisella valmentautumisella on  kyllä ollut paikkansa ja tarkoituksensa elämässäni. Eniten minua harmittaa se, ettei minulla ole mahdollisuutta valmentautua yhtä aktiivisesti nyt, sillä työ ja perhe vie oman aikansa ja näin hankaloittavat harrastusta. 

Tokikaan en voi laittaa puutteellista valmentautumista perheen tai työn syyksi. Olisihan tässä aina joku rakonen ollut, jolloin tunnin olisi voinut ratsastaa valvovan silmäparin alla. Mutta minulla on ollut sisäinen fiilis, joka on sanonut, ettei hevonen ole vielä valmis. Se ei pysty vielä valmentautumaan kanssani, vaan tarvitsee vain fiilistelyjä. Kuinka moni valmentaja antaa minun vain fiilistellä hevosen ehdoilla? 

Kisojen jälkeen aloin pohtimaan tulevaisuutta. Missä haluan olla vuoden päästä, kahden tai viiden? Tällä menolla olemme ensi vuonna yhtälailla samassa veneessä kuin nytkin. Hevonen on kiva ja laadukas aihio, mutta siihen se sitten jääkin. Aihioksi, joka ei koskaan edennyt sen pidemmälle. En näe itseäni ensi vuonna 5v. Ikäsarjassa, se ei ole realistinen tavoite tässä kohtaa. Ehkä parin kuukauden päästä, kun olemme saaneet tuulta purjeisiin valmennusten kautta, voi tilanne näyttää valoisammalta, mutta juuri tällä hetkellä emme kiirehdi niihin koitoksiin. Nuorille hevosille on muitakin kilpailuja, kuin sarjakilpailu.

Asun alueella, jossa valitetaan valmentajien olemassa olemattomuudesta. Kun niitä valmentajia ei ole. Ei ole lähellä eikä vähemmän lähellä. Onko todella vika siinä, ettei Kaakosta löydy yhtäkään valmentajaa, vai emmekö erota puita metsältä? Olen tehnyt taustatutkimuksia jo pidemmän aikaa. Olin päättänyt pienessä mielessä, että olen valmis ajamaan kerran viikkoon pidemmällekin valmentajan luo, jos valmentaja lupaa sitoutua ja tehdä meistä ratsukon. Ongelmaksi nousi kriteerit, jotka eivät kovin tiukkoja olleet. 

- Valmennus on pystyttävä järjestämään kerran viikkoon, ei kiinteää aikaa, sillä vuorotyöläisenä se ei ole minulle mahdollista.
- Valmentajan on sitouduttava ja oltava oikeasti kiinnostunut meistä ja meidän eteenpäin  viemisestä. Ts. Tiedettävä nimemme toisella valmennuskerralla ilman muistilappua. 
- Oltava muitakin keinoja kuin yksi ja sama muotti, johon kaikki ahdetaan enemmän tai vähemmän väkisin. 

Kaikista asioista olin valmis joustamaan, jos vain löytyy se valmentaja joka ottaa meidät yksilönä, ratsukkona ja omine heikkouksinemme vastaan. Eikä vaadi meiltä liikoja. Tai minulta saa vaatia, mutta hevoselta ei. Valmentajan täytyy pystyä katsomaan hevosta yksilönä, ei kalenteria ja sitä miten pahasti olemme muista jäljessä. 

Google laulamaan. Varteenotettavia ehdokkaita tuli jokseenkin vähän. Sitten mietin, miksi joku nimi haluaisi panostaa meihin, kun voi panostaa paljon helpompiin ja valmiinpiin ratsukoihin, saaden saman rahan. Lopulta tajusin, että eipä minun ole järkeä lähteä tuhlaamaan aikaa ajomatkoihin, jos ja kun voin saada lähimpääkin valmennusta. Minulla sitä paitsi on jo kaksi valmentajaa, joista toisen tunnilla olen Simon kanssa jo pari kertaa päässyt käymään ja toisen tunneille menisin heti, kun aikataulut sopisivat. Dääm. Siinä kulminoituu se ongelma. Jos minulla sattuisi se yksi armoton viikonpäivä olla  vapaana ja pääsisin valmennukseen, ei valmennukseen ole riittävästi tulijoita, joten valmentaja ei ole tulossa tänne päin ollenkaan. Kuinka kauan aion ja pystyn odottamaan, että pääsisin edes kerran siihen valmennukseen? Ottaen vielä huomioon muut muuttujat, kuten hevonen ja sen kunto. Vaikka en niin mielelläni tätä skippaisikaan, oli minun nyt skipattava tämä, ainakin toistaiseksi. Voimmehan käydä sitten lisäksi valmentautumassa siellä, jos joskus aikataulut täsmäisivät. 

Toisen valmentajan kohdalla minun olisi helpompi saada aikoja, mutta joutuisin ajelemaan maneesille. Siinä kohtaa tulee perhe, etenkin lapset mukaan kuvioihin. Muistutanko vielä, ettei perheessämme ole vain yksi, joka on vuorotyötä tekevä. Maneesireissu yhden rasavillin hevosen ja kahden  vielä villimmän lapsen kanssa ei oikein houkuttele yksin. Sen sijaan yhden kiltin ratsun kanssa ja yhden vauva ikäisen lapsen kanssa sellaiset sujuivat varsin näppärästi. 
Sitten on vielä ne alueella vierailevat nimet ja muut, joiden valmennuksia kyllä järjestetään "säännöllisesti". Mutta minulle ei nyt riitä kerran kuussa valmentautuminen, jos väliin jää 29 päivää, jolloin tuhraisin yksikseni. Tarvitsen ennen kaikkea säännöllistä, viikottaista valmennusta, jotta pääsisin tästä syvästä suosta ylös. 

Lopulta googletteluni ei tehnyt minusta yhtään valmennusrikkaampaa. Päin vastoin, vaivuin melkein epätoivoon, kunnes avasin ah niin ihanan Facebookin. Facebook-seinälläni oli vastaus kaikkiin  ongelmiin.  Täytyy vain opetella katsomaan tarpeeksi lähelle, löytääkseen vastauksen! Se on se sama fiilis, joka tulee siinä, kun kysytään kaupassa kassalla, että missä ne tulitikut ovat? Vastaus on nenästä edessä! Facebookissa löytyi se linkkivinkki, avain onneen, puolitutun ratsastajan päivityksen ansiosta. Koska tiesin, että meillä on samantyyppinen ratsu, herkkä  jännittävä ja omalaatuinen, uskalsin kokeilla onneani ja ottaa yhteyttä valmentajaan, jonka tunnilla some tuttavani oli käynyt. Mikä parasta, valmentaja asuu samalla paikkakunnalla kuin minäkin! 

Valmentajasta löytyi hyvin vähän tietoa netin syövereistä, mutta uskalsin silti kokeilla onneani. Moni valmentaja sanoo, että yhden valmennuksessa olisi käytävä vähintään puolivuotta, vuosi tai kaksi, ennen kuin tietää onko valmentaja ja metodi itselle se sopiva. Siis ihan älyttömän pitkä aika valmentautua, ja todeta sitten, ettei tämä ehkä ole se meidän juttu. Toki minä ymmärrän pointin, jos tyylit ovat täysin erilaisia valmentajalla ja valmennettavalla. Mutta eikö siinä kohtaa ole parempi etsiä itselleen se tutumpi tyyli nopeammin? Miksi täytyy ehdoin tahdoin lähteä muuttamaan omaa ratsastustyyliä täysin erilaiseksi, jos se ei tunnu omalta?

Eilen oli minun ja Simo-Petterin ensimmäinen valmennus uuden valmentajan, Tainan silmän alla. Vielä aamulla mietin pelokkaana,  mitä jos meidät laitetaan muottiin tai pakotetaan olemaan  tasolla jolla emme vielä ole. Hevonen ei kulje vielä tasapainossa, kaasu ja jarru on käsite, jotka toimii on-off systeemillä, enkä itsekään ole mikään pro. Siinä onkin se tämän maantieteellisen alueen valmentautumisen suurin ongelma. Valmennuksiin odotetaan jo valmiita paketteja, ei tällaisia keskeneräisiä maatiaisia. Sinun täytyy olla hevosinesi jo tasolla x, jotta olet tervetullut valmentautumaan. Jo ihan sen takia, että valmennustunnit mennään ryhmän heikoimman lenkin mukaan. Jokainen valmentautuja haluaisi kuitenkin saada sitä omalle tasolle sopivaa valmennusta ja jos ryhmään tulee yksi, joka on niin eritasolla muiden kanssa, sotkee se kaikkien valmennuksen.

Parasta kaikessa kuitenkin oli se, että valmentaja tuli meille kotiin, eikä ollut milläsikään pienestä kentästä, maneesittomuudesta tai muusta olemattomasta asiasta. Ei edes siitä, että ratsureimani näytti juuri ladon takaa vedetyltä, ja itse flunssan kourissa en kovin urheilullisessa kunnossa minäkään ollut.

Simo-Petteri on saanut ja joutunut olemaan  kilpailujen jälkeen lomalla.  Ensin mahansa rauhoittamisen takia ja sitten työvuorojeni sekä flunssani vuoksi. Herra herkkämieli oli siis levännyt lauantaista asti eiliseen päivään ja se näkyi alkukäyntien aikana pienenä jäykkyytenä, sekä esimerkillisesti demostroiden hevosen todellista luonnetta, säikkyilyä ja jännittämistä.

Tunti aloitettiin rauhallisesti kentällä tallustellen ja ihmetellen, sain taas kuulla samaa, mitä Ville Vaurion klinikalla, että tämmöisen kanssa on parempi antaa aikaa katsella ja rauhoittaa mieltä, ennen kuin aletaan vaatimaan enempää. Taina aloittikin kanssani meidän suurimmasta ongelmakohdasta, rentoudesta. Hevosen on rentouduttava niskastaan ja koko kropastaan, ennen kuin voin vaatia siltä yhtään mitään muuta. Tässä kohtaa tultiin ongelmakohtaamme, eteen alas venytykseen. Simo on rakenteeltaan jo valmiiksi paketissa, sillä on ylös liittynyt ryhdikäs kaula, joten sille helppoa on olla kaula ja pää ylhäällä, hyvinkin lyhyessä ja korkeassa muodossa. Aluksi työstimme käynnissä pienellä ympyrällä muotoa eteen ja alas, ja Taina joutui auttamaan meitä maastakäsin, jotta hevonen tajusi, mitä siltä halusimme. Minun täytyi tuntea sisäsuunpieli koko ajan ohjan päässä ja osatava myödätä oikeaan aikaan. Oli myös tärkeää, että asetan hevosta sisällepäin ja pyydän sisäjalalla hevosen lapoja ulospäin, sillä Simo on mielellään ympyrällä juuri päin vastoin; lavat sisällä ja asetus ulkona, joka johtaa ympyrän sisälle kanttaamiseen.

Kun saimme haluttua tulosta käynnissä, kummassakin suunnassa oli ravissa sama tehtävä. Ratsastaa hevonen eteen alas, asettaen sitä sisällepäin. Etenkin oikeassa kierroksessa Simo seilaa päänsä kanssa ja asettuu reilusti ulospäin ja samalla kanttaa sisällepäin, jolloin sen oikea etujalka kuormittuu eniten. Olikin tärkeää saada hevonen asettumaan sisällepäin ja ottamaan tasapaino ympyrällä. Ajoittain meillä sujui todella hyvin, pian kuitenkin hevoselle iski pieni väsy ja kiukku, jonka seurauksena alkoi stoppailu ja kiukuttelu. Ongelma saatii ratkaistua hyvässä hengessä, koputtelemalla hevosen kylkiin niin kauan, kunnes hevonen reagoi eteenpäin menolla. Ne hetket, kun hevonen oikeasti venytti eteen ja alas ja oli tasapainossa, niissä oli selkeä ero siihen, miten se normaalisti liikkuu. Simo kantoi hetkittäin kroppansa, sen selässä oli helppo istua ja ravi tuntui hyvin joustavalta ja pontevalta, hevonen oli pehmeä ja rento. Mutta niitä hetkiä kesti vain muutamien askelten verran kerrallaan.

Lopuksi otimme vielä vähän laukkaa, jossa samalla idealla jatkettiin, hevosta houkuteltiin eteen ja alas. Laukka on Simolle kaikkein tasapainottominta, jonka vuoksi minulla oli suuri työ saada hevonen tasapainoon, niin ettei sen korvat ole eritasolla ja koko hevonen kanttaa sisälle päin. Simolle tunti oli yllättävän raskas. Se joutui käyttämään lihaksia, joita se ei normaalisti käytä samalla mittakaavalla. Hevonen oli jo puolessa välissä tuntia varsin märkä, ehkä klippaus alkaisi olla ajankohtaista piakkoin.

Koska kaikella on tarkoituksensa, niin myös sillä, miksi Taina halusi ehdottomasti aloittaa tästä eteen - alas ratsastuksesta. Ei kiusallaan siksi, että se on meille kummallekin hankalaa. Olemme Simon kanssa pysyneet siellä mukavuus alueella niin tiiviisti, ettemme ole liiemmin harjoitelleet eteen - alas ratsastusta. Kyse on kuitenkin mielihyvä hormoonista eli endorfiineista. Hevosen pään ollessa alhaalla, sen keho alkaa tuottamaan endorfiineja. Ja etenkin tällaiselle helposti jännittyvälle hevoselle on tärkeää, että sen jännitykseen on keinoja, joilla jännitys saadaan raukeamaan ja hevonen rentoutettua. Vasta, kun hevonen on rento, voi siltä vaatia yhtään mitään.

Tässä siis työmaata kerrakseen. Ja tähän me tähdätään.


Minun ei todellakaan tarvitse miettiä, sopiko Tainan tyyli meille vai ei. Se on ehkä kaikista lähinnä sitä minun omaa ajattelutapaani, mitä vain valmentaja voi olla. En ole aiemmin tavannut valmentajaa, joka on niin nöyrä hevosia kohtaan ja kunnioittaa hevosta yksilönä niin hurjasti. En tiedä, näkikö Taina juuri Simossa sen, mikä sen todellinen luonne tosiaan on. Meitä ei todellakaan laitettu muottiin, meille ei suututtu, vaikka hevonen jäi paikalleen stoppailemaan. Ei me helpolla päästy, vaikkei meitä väkisin komennettu. Simon kanssa on äärimmäisen tarkkaa olla hevosen puolella, jos sitä vastaan kääntyy, siitä tulee todellinen peto. Se on jo valmiiksi sen perimässä, Weltmeyer ei ole periyttäjänä tunnettu helpoista hevosista. Simo ei siedä niskan päällä kukkoilijaa, vaan sen kanssa täytyy kulkea tasavertaista polkua. Se ei siedä käskemistä eikä komentamista, se on vähän tammamainen tässä kohtaa, mutta siitä tulee todella vihainen ja jopa vaarallinen, jos sitä lähtee laittamaan kovemmalla tavalla ruotuun. Simo tarvitsee oman aikansa ja rauhansa. Se todella antaa myös kaikkensa, kun sen kanssa on samalla aaltopituudella. Taina osoittautui äärimmäisen herkäksi ja hevosta lukevaksi valmentajaksi, eikä taustalla oleva sukutuntemus ja sen tuomat rasitteet ainakaan huonontaneet asiaa ollenkaan.

Huomioitavaa kuitenkin on, etten väheksy yhtään muita meitä valmentavia valmentajia! Mutta juuri säännölliseksi kotivalmentajaksi Taina on varmasti meille kuin lottovoitto!
Ensi viikolla siis uudestaan!

4 kommenttia:

  1. Todella hyvän kuuloinen valmennus ja lähestymistapa! Toivottavasti yhteistyönne pysyy säännöllisenä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Minä toivon myös sitä. Onneksi saan yksityistunnit kotiin, jolloin ei ole ainakaan muiden ratsukoiden puutteen tmv. Takia mahdotonta. Kun vain hevonen pysyisi terveenä, tosin onhan mulla sitten jo Kottikin, jos Simo tahtoo lomailla :)

      Poista
  2. Jäin miettimään tuota oletettua vaatimusta tietystä tasosta ja heikoimpana lenkkinä olemista. En oikein jaksa uskoa, että Suomen kokoisessa pikkumaassa jokaisella ammatikseen tai sivutyökseen valmentavalla olisi loputtomiin mahdollisuus valita tulijoita valmennuksiinsa. Sitä paitsi pedagogisesti osaava ja valmennukset etukäteen suunnitteleva ihminen kyllä pystyy teettämään tehtäviä, joiden vaikeusastetta voi muokata ratsukon tason mukaan :) Ns. "isot nimet" (kansainvälisen tason valmentajat, jotka käyvät Suomessa vain tietyt päivät) on asia erikseen ja tasoryhmät ihan perusteltuja, jos yksi tunti maksaa mansikoita. Muissa tapauksissa voisi kuvitella ainoastaan valmentajan egon paisuneen hieman liian isoksi, jos vaaditaan tiettyä tasoa ennen kuin on lupa tulla oppimaan ;) T. Sanna

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itse uskon kyseen olevan siitä, että valmentajien ego on kasvanut taitoja suuremmaksi. Valitettavasti. Nöyryyttä täytyisi löytyä kumpaankin suuntaan valmentajalta ratsastajalle ja toisinpäin. Yksipuolisesti mikään ei toimi. Onneksi täältä löytyy joka junaan valmentajia, ja osa on myös asemalla ;)

      Poista