Blogi       ::       #Gottfrid       ::       #HFG       ::       #EPPO       ::      Muistoissa       ::      

2.12.2015

Vaikeinta on itsensä voittaa, mut loppuun asti sitkeimmät koittaa.



Minulla jäi mielettömän hyvä fiilis istuntaklinikan jälkeen. Ei pelkästään tapahtumasta, vaan hevosesta. Se ei tietenkään vähennä klinikasta jäänyttä mahtavaa fiilistä. Kirjoitin ennen klinikkaa postauksen, jossa on lause "Kauhallinen kerrallaan tuo hevonen antaa luottamusta takaisin." Tässä hetkessä tuo lauseen kauha kuulostaa liian laimealta. Voidaan puhua jo 150l korvosta.

Luottamus on kuin paperii, kun se rypistyy.
 Ei palaa ennalleen koskaan, kun tulee tyrittyy.
 Se on vaan silmänräpäys, kun se omalle kohalle kolahtaa.
 Kestää tuhat kertaa kauemmin toipuu kuin romahtaa.
 - Cheekin sanoin.

Vaikka en pahemmin tykännytkään Cheekin uusimmasta albumista, soi se autossa työmatkoilla. Harvemmin kuuntelen sanoituksia ylipäätään kenenkään kappaleesta, mutta nyt osui ja upposi. 

Simon kanssa koimme sen silmänräpäyksen Äitienpäivänä. Olin rakentanut säröttömän luottamuksen hevoseeni sitä ennen. Hevonen oli ansainnut sen, se oli luottamukseni arvoinen. Olin ajatellut kierrellä hevoseni kanssa kesän kisat ja olihan meillä paljon kaikkia suunnitelmia niin tälle kaudelle, kuin tulevaisuudelle. Vielä tapahtuman jälkeisenä päivänä kerroin Alerinin haastattelussa jatkavani suunnitelmieni mukaan kesän kisakauden, sillä aikaa seuraaviin koitoksiin oli reilusti. 

Mutta. Vähän kerrallaan peikko alkoi nakertaa mieltäni. Se söi koko ajan lisää nälkäisenä ja kyltymättömänä. Se söi rohkeuteni ja jätti tilalle vain pelon. Se söi luottamuksen hevoseeni ja jätti tilalle vain epävarmuutta ja ennakkoluuloja. Mitä enemmän aikaa kului, sitä enemmän minulle tuli vain pelkoa ja luottamuspulaa hevostani kohtaan. 

Vaikka olenkin tässä kohta seitsemän kuukauden ajan yrittänyt keksiä järkevää selitystä, syytä sille miksi kävi niin kuin kävi, en ole saanut paikattua peikon syömisiä. Kaikella on tarkoituksensa, mutta vielä en ole keksinyt sitä, mikä tarkoitus tällä tosiaan oli. 

Kesän kisat haudattiin, etsin etsimällä hevosesta aina jotain vikaa, jotta saan pätevän syyn olla poissa kisoista. Vaikka tiesin, että todellinen syypää on pääni sisässä. Minä en uskaltanut, en luottanut hevoseeni ja pelkään joka hetki, että sama tapahtuu uudelleen, vaikkei hevonen anna mitään siihen viittaavia singaaleja. 

Viimeisten viikkojen aikana on kuitenkin tapahtunut jotain. Olenko nujertamassa peikkoa? En tiedä, mutta hevonen on ainakin saanut kasvatettua luottamustani sitä kohtaan. Se toimi aivan mielettömän hienosti Aulangolla, jännityksestä huolimatta! Se toimi sitä ennen maneesilla, vaikka siellä oli toinen ratsukko. Se toimi tänään kentällä, vaikka myrsky oli heittänyt pelottavan kasvihuoneen laitumelle, juuri sellaiseksi pelokkeeksi, jota Simo varmasti pelkäisi kuollakseen!

Olen katsellut kipaa silloin tällöin haikeana, ajatellen, että kunpa minulla olisi hevonen.. Ja hitto vie! Se hevonen on tehnyt kaikkensa, jotta sen omistaja tajuaisi, että tässä on se hevonen! Kuinka voi olla mahdollista, että minulla ja miehelläni on vapaata juuri tuona päivänä? Päivänä, jolloin on Lappeenrannassa 2-tason kilpailut, jossa luokkana on rata, jota Simolla olemme tänä vuonna menneet jo kaksi kertaa. Eipä siinä muu sirren auttanut, kuin kirjautua pitkästä aikaa kipaan, kaivella hevosen rekisterinumeroa ja ilmoittautua.

Voiko se meidän hetki olla tosiaan nyt? Se nähdään lauantaina, ehkä. Jos kaikki treenit ja hevosen sekä omistajan mieli pysyy hyvänä ja kaikki miljoona muuttujaa on muuttumatta. Ai, että pelottaako? Todellakin! Mutta ehkä eniten se, että jos hevonen ei olekaan luottamukseni arvoinen.

Anna Weckman

6 kommenttia:

  1. Aloin seuraamaan blogiasi juurikin tuon onnettomuuden jälkeen - jäin heti koukkuun :)
    Voin sanoa ihan rehellisesti että tuollaisen tapaturman jälkeen en olisi enää koskaan tuon hevosen selkään noussut. Maailmassa on niin paljon hevosia joilla on helpompi ratsastaa, ilman pelkoa... Silti, kun katsoo hänen liikkeitään niin sitä vain miettii että ehkä se on sen arvoista kuitenkin? Kun miettii kuinka nuori hevonen on ja mitä siitä voi vielä tulla. Seuraan mielenkiinnolla etenemistänne ja toivon paljon tsemppiä jatkoon. - susanna

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitoksia, olipa ihanasti sanottu!
      Ehkä se tosiaan on kaiken tän arvoista. Parempihan se on aina olla kaikkien kanssa varuillaan, kuin luottaa liian sokeasti. :)

      Poista
  2. Tsemppiä tuleviin kisoihin!

    VastaaPoista
  3. Onko Simolla vielä käytössä NS turtle top kuolain? Mietinnässä omalle.. suositteletko?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On käytössä, ollut lähes koko ajan ostohetkestä. Hetken kokeilin perus kolmipalaa, mutta vaihdoin takaisin. Suosittelen kyllä, on ainakin meillä rauhoittanut hevosen kielellä pelailua.

      Poista