Blogi       ::       #Gottfrid       ::       #HFG       ::       #EPPO       ::      Muistoissa       ::      

29.2.2016

Onni on sitä, kun saa olla ylpeä nuorista ratsuistaan


Kuluneen viikon aikana on koettu oivalluksia. Simo-Petteri on ollut varsin miellyttävällä tuulella ja sai myös pedikyyrin joka kavioon, sillä takaa kenkä lähti jo omille teille ja etusetkin olivat laittoa vailla. Kengitys alkoi olla muutenkin ajankohtainen, sillä hevonen alkoi kolisemaan jaloillaan ja etusten liikkeestä alkoi hävitä joustavuus. Popot uuteen uskoon ja meno palasi jälleen joustavaksi ja lennokkaaksi.

Ratsastaessa olen yrittänyt keskittyä käsiini ja hevosen asettamiseen. Elän käsillä liikaa, siis aivan liikaa. Ja vaikka Kyrakin havainnollisti viimevuotisessa klinikassa asiaa niin, että jokainen, jopa ne huiput, elävät käsillään aivan liikaa, ei se tee asiasta sen hyväksyttävämpää. Käsien kuuluu olla paikallaan, mutta joustaa hevosen liikkeen mukana kuin kuminauhat, pitäen koko ajan tasaisen tuntuman kuolaimeen. Käden ei kuulu keventää kevennyksen mukana, vaan käsi pysyy paikallaan hevoseen nähden, ei nousta ja laskea kropan liikkeen mukana. Vaikka kuinka uskon ja huomaan parantaneeni käsieni kanssa leikkimistä, en ole lähelläkään sitä täydellisyyttä, jossa kuuluisi olla. Tuskin koskaan saavutan sellaista taitoa hallita kroppaani, että käteni pysyisivät pehmeinä, joustavina ja tasaisina, sellaisena, etten missään koskaan antaisi epäreiluja ohjasapuja hevoselle. Kaikki ylimääräinen, kevyt ja pienikin apu, on turhaa ja epäreilua hevosta kohtaan.



En kuitenkaan ajatellut tehdä itkuvirttä käsistäni, sillä niissä on myös paljon hyvää, eikä asiat aina ole niin mustavalkoisia. Täydellisyyden etsimistä täytyy vain itsepäisesti jatkaa, vaikka matka tuntuisi välillä todella turhauttavalta.

Olen kuitenkin menneen viikon aikana saanut rauhoitettua käsiäni huomattavasti, sillä olen keskittynyt niihin tosissani. Taina on koko ajan jankannut minulle siitä, että suunpieli on tunnuttava pehmeästi kädessäni, eikä ohja saa roikkua hölskyvänä, vaan hevosen on haluttava liikkua kohti tuntumaa, jonka pehmyt tasainen käsi tarjoaa. Minulle on ollut vaikea saada käsitystä siitä, miltä sen todella pitäisi tuntua. Ai miksi muka tuntuu, että aloitamme ruohojuuri tasolta? Simon kanssa olen ollut äärimmäisen varovainen, niin jalan kuin kädenkin kanssa, koska se on niin herkkä.. Samalla olen ruokkinut sen herkkyyttä entisestään, sillä en ole käyttänyt jalkaa enkä juuri tarjonnut edes tuntumaa, etten vahingossakaan tee turhia pidätteitä. Tässä sitä sitten ollaan, harjoitellaan tuntumaa, jalan käyttöä ja sen sellaisia. Ihan perusjuttuja, jotka toisaalta pitäisi olla jo ihan selviä asioita.

Suurin muutos kuitenkin näkyy suoranaisesti hevosessani. Simosta on tullut paljon rennompi ja luottavaisempi suustaan ja se liikkuu huomattavasti tasaisemmalla tuntumalla, läpi kropan. Meillä onkin ollut varsin rattoisat viime päivät, sillä ruuna on vihdoinkin alkanut taipumaan rehellisesti kropasta,  kantaen itseään myös ympyröillä, ainakin satunnaisesti. Olen päässyt ratsastamaan sitä jalalla kohti tuntumaa, olen päässyt vaikuttamaan siihen. Kaikkeen tähän on kuitenkin rämmitty pitkä viime vuosi ja tarvittu valmentaja, joka oikeasti ymmärtää myös hevostani.




Kehitystä on tapahtunut paljon, jopa liian nopeasti. Aina, kun menee nousujohteisesti, tulee jossain kohtaa se stoppi ja alamäki alkaa. Niin se vain tässäkin harrastuksessa tuppaa menemään, sitä siis pelolla odotellessa..

Meillä oli valmennus perjantaina. Lisää asetusta, taivuttamista, harjoitusravia ja ja pysähdysharjoituksia. Herra herkkämieli oli varsin antoisa, se kesti paljon treeniä, korjauksia ja pyyntöjä. Se kesti hölskyvää ratsastajan selässään ja saimme hetkittäin sen flow'n aikaiseksi, kunnes tuli muuttujia. Pystyin ratsastamaan pitkän aikaa harjoitusravia, kun vain pidin mielessä, että täytyy myös hengittää. Teimme pituushalkaisijalla pysähdysharjoituksia: ravissa sisään - seis. Ravista pysähtyminen ei ole meille ongelma. Ongelma on paikallaan seisominen. Simo mielellään siirtää jalkojaan useaan kertaan, ensin leveämpään haara-asentoon ja sitten takaisin kaviot vieri viereen. Samalla hevonen pelaa kaulansa kanssa, se ei malta odottaa. Niinpä pysähdyksissä seisottiin niin kauan, että hevonen rentoutuu ja jää paikalleen, josta lähdimme käynnin kautta takaisin raviin.  Simo kesti useita ja useita toistoja, joka kerta nopeammin ja paremmin paikalleen seisten, ennen kuin lopulta imaisi herneen nenäänsä. Niinpä herra herkkämieli heitti hanskat tiskiin ja alkoi kiukuttelemaan heittämällä peräpäätään. Hetken, jos toisenkin, sai hernettä kaivella ulos pitkästä nenäontelosta ja lepytellä herkkämieltä. Lopulta yhteisymmärrys löytyi ja meno saattoi jatkua, tosin tehtävää helpottaen. Lopuksi herkkämieli ravasi jo varsin miellyttävästi, ilman herneen aiheuttamaa rohinaa hengityselimistössään..



Simo on kaiken kaikkiaan ollut mahtavalla asenteella työnteossa ja treeneissä mukana. Tarhassa se kuitenkin painii ponin kanssa niin kovasti, että päivittäin saa olla hoitamassa haavoja. Toistaiseksi mitään vakavampaa ei ole käynyt, mutta poikien leikit rajuuntuvat päivä päivältä enemmän, jonka vuoksi olenkin alkanut taas harkita yksin tarhausta. Meillä on toinen tyhjä tarha odottamassa ja poni on huomenna menossa ruunattavaksi, jonka takia se joka tapauksessa joutuu hetkeksi eroon Simosta. Ehkä nyt olisi hyvä aika myös pitää langan verran etäisyyttä kaveriin, ennen laidun kautta, ettei satu mitään vakavia haavereita. Hokit saavat hyvin nopeasti karmivaa jälkeä aikaiseksi.

Sen lisäksi, että Kotti on todellakin menossa huomenna Viikkiin laser-ruunaukseen, on sekin saanut haavereita ja upouuden rhinon rikki. Tai jos tarkkoja ollaan, niin Simohan sen repi..  Kotti on käynyt myös satulan alla, tosin harvakseltaan, sillä en näe suurta tarvetta rassailla sitä liikaa. Ponin kanssa kävimme kokeilemassa hankitreeniä, mutta pienen ponin pienet jalat sekä paljon lunta = yhtälö on melko hankala, sillä ponin jalkojen pituudelle lunta on jo auttamatta liikaa. 


Ponin kanssa olemmekin harjoitelleet kentällä taivuttelua. Se on niin pieni paketti, että alan helposti vaatimaan aivan liikaa taivutusta, johon poni ei vain yksin kertaisesti edes kykene. Siispä vähemmän on enemmän, tässäkin asiassa. Kotti on ollut varsin hyvän tuntuinen, sen ruokintaan on lisätty hampunsiementä, josta se saa riittävästi energiaa, sillä pieni poni ei meinaa enää pysyä vähäisissäkään villahousuissaan, kun menojalkaa vipattaa. Laukasta on alkanut pikkuhiljaa löytyä vaihteita, ponilta on aina löytynyt kaasu eteen -> askeleen pidennykset, mutta niistä takaisin ei voinut kuvitellakaan aiemmin. Nyt se kuitenkin tulee jo hienosti takaisin harjoituslaukkaan ja säilyttää hyvin tahdin. Ponin kanssa olemme siis varsin hyvässä vaiheessa, joten tässä kohtaa on varsin oivallista ruunata se.



Kuvissa Kotti viimeisen kerran satulassa orina, toivottavasti meillä on pian yhtä hieno ruuna! Jos kaikki menee hyvin ja poni paranee odotetusti, pääsee ponikin hallimestaruuksiin huhtikuussa.

2 kommenttia:

  1. Tää poni on kyllä upea,melkeen jopa harmittaa,että se ruunataan! :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onhan se. Minuakin harmittaa, mutta toisaalta foresti oriit saavat niin vähän tammoja 0-3 vuodessa, eläen 365 päivää orina muutaman hassun tamman takia.. Ponille helpompi näin, ja itselle. :)

      Poista