Blogi       ::       #Gottfrid       ::       #HFG       ::       #EPPO       ::      Muistoissa       ::      

12.3.2017

Tuollainen käytös ei ole kouluratsulle sopivaa



Apua, tirskahdin melkein naurun sekaiseen itkuun, kuullessani valmentajan sanovan korvanappiini, että Kottin täytyy oppia ymmärtämään, ettei sen liikkeiden väliin sulavassa sovussa tehdyt pomppuhyppykoikkaloikkaset ole sille sopivaa käytöstä. Meillä oli Heidin valmennukset viikonloppuna. Kotti on toipunut taudistaan ja sitä on viikon verran palauteltu takaisin treeniin, hyvin kevyesti. Ponilla on ollut jalat enemmän irti maassa kuin maassa. Se on hyppelehtinyt ja singahdellut välillä miten sattuu. Energiaa on aivan liikaa ja se purkautuu hieman huonolla tavalla. Pomppuilut ovat kaikessa ikävyydessään kuitenkin olleet sellaisia, että tällainen nykyisin pomppuiluista pelästyvä ratsastajakin on vain hokenut itselle mantraa "ohjat kädessä, perse penkissä!" Ja jatkanut ratsastustaan. Vaikka kieltämättä ponin pomput ovat paljon liukkaampia ja terävämpiä, kuin ison hevosen laajaliikkeiset levadet.

Koska valmennusten ajankohta selvisi vasta muutamia päiviä aiemmin ja olin todennut ponin olevan siinä kunnossa, että se voi niihin osallistua, päätin tehdä niin. Kerroin heti alkuun ponin hyvin menneestä kaudesta ja taudista, josta vasta palaudutaan. Ettei ponia nyt aivan piippuun voi vetää ja kunnon mukaan mennään.

Aloittelimme valmennuksen ravilla. Tarkoitus oli saada kontrolli. Se on kieltämättä ollut hukassa, etenkin tilanteissa, joissa ympärillä on elämää. Harmoninen, eleetön ja rento meno on melkolailla kaukana, kun poni kiidättää minua ympäri maneesia, keskittymättä laisinkaan siihen, että selässä on ratsastaja. On kiva, että ponilla on intoa ja menohaluja, mutta rajansa kaikella. Se ei enää ole vauva, jolla saa olla vain kivaa, se on jo nuori, jonka täytyy myös ottaa työnteot tosissaan.

Tiedostin varsin hyvin, että saisin ponilta ylimääräiset energiat helposti purettua muilla keinoin, mutta en halunnut ryhtyä ponin väsyttämiseen juoksutuksella. Minun on saatava ratsastettua ponini myös pidempien vapaiden jälkeen ilman, että siltä täytyisi ensin ottaa puhti pois. Hyvä, tehokas treeni on kuitenkin pidemmän päälle ponille myös kehittävämpää ja turvallisempaa, kuin päättömänä liinassa tai irti juoksu.

Aivan päättömänä kanana me emme juosseet, vaan meillä oli myös hyvät hetkemme heti alussa. Heikommilla hetkillä, eli silloin, kun poni suunnitteli poukkoilemista kurssilta toiselle, minun täytyi uskaltaa käyttää apujani reilummin ja muistuttaa ponia, että olen selässä, minä määrään mitä ja miten tehdään. Jään helposti ratsastamaan ponia liian kevyillä avuilla, sillä pelkään sen provosoituvan jalastani vielä kovemmin, mutta itseasiassa se ei mennytkään niin. Kun uskalsin laittaa pohkeen lähemmäs ja selkeämmin ponin kylkeen silloin, kun poni keräsi jännitystä ja ärsykkeitä ympäristöstä, se luopui suunnitelmistaan, kun olin sen lähellä jämäkämmin ja selvemmin. Ehkä loin jämäkämmällä läsnäolollani sille turvallisemman tunteen, tai sitten poni on vain niin nöyrä, että se kuunteli minua mieluummin, kuin singahti ilmoille. Niin tai näin, minun on uskallettava vaikuttaa ponin kovemmin, etenkin silloin, kun poni on räjähdysherkällä päällä.


Välikäynnit hyötykäyttöön. Ponin ollessa edelleen voimiensa kunnossa, ei löysin ohjin tallustelu tuntunut kaikkein turvallisimmalta asialta. Ai kauhistus, ei nämä Forestit normaalisti ole mitään atomipommeja, mutta Kottilla nyt vain on kova kunto ja energiatasot näin kevään korvilla hyvin korkealla. Se on kuitenkin säännölliseen liikkumiseen ja treeniin tottunut poni, joten viikon liikkumattomuus ja viikon kevyet hölkkäilyt ei vaan riitä täyttämään sen liikunnallisia tarpeita. Siispä lepohetkille oli otettava myös työntekoa. Käynti on sellainen samanlainen mörkö minulle kuin väistötkin. Käynti itseasiassa ei aiemmin ole ollut minulle mikään ongelma, mutta laatuponikilpailuissa sössiessäni olen jotenkin lopettanut kokonaan käynnin ratsastamisen. Ratsastan toki käyntiä, mutta en vaikuttamalla aktiivisesti poniin. On tullut aika karistaa viimeisetkin möröt nurkista. Ohjat kädessä keskikäyntiä uraa pitkin, lävistäjälle, jossa tarkoitus oli hakea lisättyä käyntiä, nokkaa eteen ja alas venyttäen. Täytyy sanoa, että kohtalaisen tyytyväinen olin suoritukseemme käynnissä. Poni säilytti tahdin, vaikka vaadin käyntiin vaihteita ja suurimmaksi osaksi se pysyi rentona, mikä on lopulta se lähtökohta puhtaalle, tahdikkaalle käynnille, joka ponilla luontaisesti on.

Hetkellisen lepohetken jälkeen jatkoimme ravissa. Olen työstänyt ennen ponin sairaslomaa väistöjä. Väistöt ovat itseasiassa olleet erittäin suuresti tapetilla ja niitä on hiottu ja hiottu paljon. Ensin varmasti poninkin vuoksi, mutta lopulta minun vuokseni. Jotta alkaisin pikku hiljaa uskomaan, että poni todella lähtee väistämään pienistä avuistani, missä kohtaa vain ja kumpaankin suuntaan yhtä hyvin. En tietenkään kertonut, että olimme treenanneet väistöjä, koska mielestäni se ei ollut niin oleellinen asia kuulumisiamme, kuin esimerkiksi ponin vointi. Niinpä sainkin tyytyväisenä yllättää valmentajamme siitä, kuinka hyviin väistöihin pystyimmekään. Kaksi väistöä kumpaankin suuntaan riitti, sillä turha niitä on liikaa hioa ja hinkata. Idea on ymmärretty kummankin osalta erittäin hyvin.


Sitten lopuksi laukkaa. Etenkin laukasta siirtymiset takaisin raviin.  Ne töksähtävät helposti vieläkin. Poni laukkaa hyvin takaosa alla, mutta siirtymisessä sen paino valahtaakin etujaloille ja siirtyminen töksähtää ikävästi. Se on jo selkeästi väärin opittu tapa ponille. Ei auta muu, kuin rakentaa siirtymiset uudelleen, ensin poistaa vanha väärä tapa ja sitten vahvistaa uusi tapa automaattiseksi toimintamalliksi. Siispä ajatusta laukan kokoamisesta ja etuosan nostamisesta ylös, siirtyessämme raviin. Hankalaa, sillä paketti ei vain meinaa pysyä kasassa juuri sillä hetkellä, kun poni ottaa ensimmäistä raviaskelta. Se valahtaa kuin varkain edestä alas ja siirtyminen epäonnistuu. Sain kuitenkin muutaman hyvän siirtymisen ja idean siitä, miltä siirtymisen täytyisi tämän ponin kanssa tuntua. Miltä laukan täytyisi tuntua viimeisellä askeleella ja miltä ravin kuuluisi tuntua ensimmäisellä askeleella. Onpa ainakin jotain, mitä lähteä tavoittelemaan. Minun on vain nyt oltava armottoman tarkka, ettemme vahvista enää vääränlaista siirtymistä laukasta raviin.

Toisena päivänä poni oli selkeästi jo myötämielisempi treeneihin keskittymisen osalta, vaikkakin se ponin pilke silmäkulmassa oli edelleenkin huomattavissa. Kotti on niin rehellinen, että sen ilmeestä jo näkee kauas, milloin sillä on jotakin muutakin mielessä, kuin totinen nuttura kireällä treenaaminen.

Aloittelimme taas ravissa ensin kadonnutta kontrollia metsästäen, joka löytyikin todella helposti. Edellisen päivän toistoa, olen oikeastaan aika ylpeä itsestäni, sillä pystyin näinkin nopealla tahdilla omaksumaan toimintatavat etenkin, kun vielä edellisillan valmennuksen jälkeen ratsastin vielä toisella hevosella, joka on täysin eri maata ponini kanssa. Edellisiin kaksi päiväisiin valmennuksiin verrattuna ponini oli tällä toisellakin päivällä vielä vireä ja sen tuntuinen, että ruutia riittäisi vielä vaikka kolmannellekin päivälle. Yleensä toinen päivä on ollut sellainen enempi pohkeella eteenpäin ratsastettava, kuin jarruteltava päivä. 

Poni on suoristunut paljon, sillä nyt minulla ei ole enää niin älyttömiä vaikeuksia saada sitä taipumaan hyvin kumpaankin suuntaan ja pidettyä kaulaa etujalkojen välissä. Aiemmin poni on siirtänyt painon helposti vain sisäjalan päälle ja kantannut sisälle, mutta nyt se taipuu jo melko hyvin ja tasaisesti, paino tasaisesti kummallakin puolen. Teimme laukkasiirtymisiä enemmän. Ensin ravista laukkaan ja takaisin raviin. Sain tehtyä jo monta sinne päin siirtymistä ja muutaman hyvän siirtymisen laukasta takaisin raviin. Huonoja siirtymisiä oli vain enää nimellinen osa. Kun ravissa siirtymiset olivat hyviä, teimme laukasta käyntiin ja takaisin laukkaan -siirtymisiä. Nekin sujuivat suhteellisen hyvin. 

Perusratsastusta, tuntuman vakauttamista, tasaisuutta ja apuihin reagointia. Siinäpä viikonlopun valmennukset tiivistettynä. Meillä oli ponin kanssa tosi kivaa, sain paljon ajatuksia ja ahaa -elämyksiä, sekä vinkkejä, joiden avulla taas treenailen kuukauden verran seuraaviin Heidin valmennuksiin. Yritän tässä välissä päästä käymään myös vihdoin kotivalmentajani silmän alla, joka peruuntui ponin sairastelun vuoksi. Ja pianhan ponikin muuttaa jo takaisin kotiin, kylläpä aika menee nopeasti!
  

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti