Blogi       ::       #Gottfrid       ::       #HFG       ::       #EPPO       ::      Muistoissa       ::      

27.7.2018

Palkintopöydän putsausta harjoiteltu

Petri Volanen
Menin ja ilmoitin varsaponini KotHamCity open näyttelyyn, jossa oli NF-poneille rotunäyttely, arabien lisäksi. Nuori oriimme Hillside Forgotten Gold 52NF oli matkaamassa elämänsä kolmanteen arvostelutilaisuuteen. Tapahtumaan, joista itse en oikein perusta, mutta ehkä oriina olo, etenkin näin nuorena velvoittaa vähän tällaisiin tapahtumiin osallistumista. Vanhemiten hankkikoon menestystä sitten oikeissa kilpailuissa. Varsamme on kasvanut ja miehistynyt ponioripäivien jälkeen aivan mielettömästi, joten sikäli vähän jännitti, mitä siitä ollaan mieltä. Vaikka omaansa ei saisikaan kehua, niin pakko sanoa, että hienohan se kyllä on ja sanoinkin jo kengittäjällemme, että ruunaksihan vien samoilla vauhdeilla, jos ei ykköstä ponille tule. Mielestäni kuitenkin jalostusyksilöllä on rakenne oltava sellainen, että näyttelyistä ykkönen irtoaa aikalailla automaattisesti, etenkin oriin ollessa kyseessä.

Ennen näyttelyä poni lassottiin preerialta kahtena iltana. Ensin hierontaan ja seuraavaksi kavioiden huoltoon. Hieronta siksi, että Kotti hierottiin ja Frodolla oli tapaturma-altis kesän alku. Näyttelypäivänä poni pestiin, lastattiin ja matka saattoi alkaa. Muita valmisteluja emme näyttelyä varten tehneet, sillä en katsonut tarpeelliseksi häiritä orien kesälomaa. Frodo käyttäytyi kutosen luonteelleen ominaisesti koko päivän. Seistä töpötti rauhassa trailerin vieressä, rouskutellen heiniään. Sitä ei paljoa kiinnostanut pitää meteliä itsestään. Juuri sellainen, kuin mielestäni orin kuuluu olla, mikäli halajaa olla ori jatkossakin. Ei se nyt aivan ruunasta mene, mutta ihmisen vieressä ollaan hevosiksi. Aina!

Kolkko.net

Oman kehänsä voittaja. Sehän olikin jo suuri saavutus, kun luokassa oli ruhtinaaliset yksi osallistuja. Mutta saihan se toki myös odotusten mukaisesti sen ykköspalkinnonkin, jonka suorastaan piti ollakin itsestään selvyys. On tätä miestä kuitenkin hevosalan ammattilaisten kanssa katsottu sen verran monta kertaa kriittisesti, että johan olisi ihme ollut, jos he olisivat väärässä olleet. Poni sai kehuja ryhdistä, hyvästä rotutyypistä, vahvasta ylälinjasta, hyvän muotoisesta kaulasta ja ilmeikkäästä päästään. Liikkeissä olisi haluttu nähdä vähän jotain enemmän. Forestithan lähtökohtaisesti ovat todellisia Totilaksia, mutta minun reppanavarsalla ei se etupolvi vielä turpaan asti nouse. Poni on kuitenkin vasta kaksi, ja liikkeet rakennetaan sitten myöhemmin treenillä, joten en ole ollenkaan huolissani, kyllä tästä varmasti vielä jonkinlainen Totilas saadaan. Sen lisäksi tila oli aika pieni noin suurelle ponilleni, joka on hetkessä kasvanut paljon. Sen koordinaatio ja tasapaino ei vain vielä riitä tuollaiseen tilaan näyttämään liikekapasiteettiaan. Ulkokentällä poni olisi varmasti liikkunut vähän näyttävämmin, mutta pienessä maneesissa yksin ollessa ei kannata show'ta järjestää. Mielestäni tärkeintä kuitenkin on liikkeiden tahti, säännöllisyys ja puhtaus, swungi tehdään muulla tavoin. 

Frodo sai siis jatkaa luokan voittajana BIS kehään. Ennen sitä meille tuli extempore matka jälkeläisryhmään, sillä isäoriilla, nykyisin ruunalla Vernons Visionilla oli jopa kolme jälkeläistä itsensä lisäksi. Jälkeläisryhmä sai ykköspalkinnon. Näytillä oli Frodon lisäksi yksi- ja kaksivuotiaat tammat.

BIS kehään saapui ensin kuusi ponia, joista vain yksi ei ollut lainkaan Frodolle sukua. Mukana oli isä, sekä sen kolme jälkeläistä ja sen lisäksi Frodon mummoponi.  Lopuksi olikin vain Frodo, isä Vernons Vision ja sen vuotias tammavarsa Rivercreek's Brianna. Kolmen parhaimmisto. Frodo nappasi tästä kolmannen sijan, ollen siis BIS III. Varsa olisi saatava liikkumaan Totilaksen lailla mieliäksemme näyttelyn voittajaksi. Eipä se niin justiinsa ole meille se tärkein titteli ja ihan tyytyväisiä tuohon kolmanteen sijaankin olimme. 

Näyttelyreissulta napsahti siis rusetteja matkaan vaikka ja kuinka. Mutta eihän me vielä niihin tyydytty, sillä olin ilmoittanut ponini agilityyn. Ajattelin, että kyllä sitä joku ilta kerkeää treenata, mutta eipä tullut kertaakaan ponia laitumelta otettua treenejä varten. Siispä kaksivuotiaan oriin kanssa aivan kylmiltään mm. pujottelemaan, kävelemään sillan ja pressun yli, peruuttelemaan, hyppäämään estettä ja pussijuoksua. Kymmenen esteen rata oli edessä.

Kärsin itse urheiluvammoista reisilihaksissa, jonka vuoksi en kyennyt edes itse esittämään varsaamme näyttelyssä. Kaikki liikkuminen, kävelyä kummemmin aiheuttaa valtavan kivun revähdysvammoissani. Mutta agilityyn mentiin silti. Poni tuotiin minulle maneesiin valmiiksi, sillä jos se olisi tehnyt jonkin ylimääräisen koikkaloikan matkalla, en olisi kyennyt sitä pitelemään, sillä kipu todella vie jalat altani. Ei tehnyt. Koko reissun aikana hyppäsi BIS kehässä yhden kerran takajaloilleen, kun takana olleet kaverit poistuivat maneesista ja varsaponini luuli jäävänsä ypöyksin. Eikä se tehnyt typeryyksiä radallakaan. Ponitäti otti taskut leipää täyteen ja houkutteli rohkean ison varsansa kaikista esteistä ylitse. Paitsi "vesiputouksesta" jossa piti mennä suikaloidusta kankaasta tehdyn seinän läpi. Kangassäikeet tarttuivat ohjiin ja vaatteisiin niin, että välillä oltiin aivan solmussa. Joten, kun muutamalla yrittämällä ponini ei siitä suostunut tulemaan, päätin ohittaa esteen. Kaikki muu sujuikin oikein hyvin. Nostelin ponini etujalat hulahularenkaan sisään ja porkkanakin maistui pojalle.



Meillä meni yllättävän hyvin. Monille tuotti vaikeuksia mennä samaisen "vesiputouksen" läpi, saada ponin jalat renkaaseen tai ylipäätään niinkin arkinen asia kuin peruutus. Näin ollen me olimme Frodon kanssa lopulta lopputuloksissa kolmansia! Minun kaksivuotias, kutosen luonteen omaava, mitään tekemätön hulttio varsani oli aika pätevä! Ja mikä parasta, palkinnoksi (kahden ruusukkeen lisäksi!) saimme suomalaisille jonottamisen arvoisen ämpärin! Ja siellä sisällä oli vielä kaiken kukkuraksi porkkanapussi. Kyllä kannatti, sankoja ei ole koskaan liikaa. Agility itsessään oli tosi hauskaa ja paljasti kyllä Frodon luonnetta ja luotettavuutta hyvin. Jokainen voi viedä oman kaksi vuotiaan samanlaiselle radalle, näyttämättä mitään esteistä etukäteen, tai no esteenhän Frodo on joskus nähnyt, ja kokeilla, kuinka hyvin se varsa tulee perässä, täysin vieraassa paikassa. 

Kaikki ruusukkeet eivät mahtuneet nuoren miehen päähän. Reissulta niitä napsahti mukaan yhteensä kuusi kappaletta.


Kamalia etikettivirheitähän me teimme, suitsituksen, harjan pituuden ja sen sellaisten kanssa. Mutta yhtä näyttelyä varten en varsaltani paarmasuojaa kaulasta lyhyemmäksi nyhdä, enkä todellakaan osta näyttelyiden takia varsalleni toisia suitsia. Kai tässä nyt kuitenkin on enemmän tarkoitus arvostella ponia, kuin sen varusteita tai harjan pituutta. Eikä suitsitus kyllä käynyt missään kohtaa mielessäkään. Perinteeseen kuuluu ilmeisesti vain tavallinen englantilainen turparemmi, eli ns. yläturparemmi, ilman alaosaa. Ei mikään Pioneer tai Micklem -malli. Harjasta minulla on useampi visio kuultuna, enkä ole ihan varma, mikä niistä on se virallisin. Mutta ilmeisesti vain varsalliset tammat, maitovarsat sekä villiponit (joita Suomessa ei ole) saisivat olla tukkansa kanssa rauhassa. Muilta harja olisi siistittävä lyhyeksi. Tämä ei kuitenkaan perustu millään tapaa 100% faktaan, mutta enkuissa kyllä vuotiailta varsoiltakin harja oli leikattu lyhyeksi näyttelyihin. 


Nyt on varsaa näytetty koko rahan ja huvin edestä näyttelyissä. Seuraavaksi suuntaamme laatuponikilpailuihin, mikäli olosuhteet antavat myöten. Kasvavan kanssa on mentävä hetki kerrallaan ja katsottava tilannetta lähempänä tapahtumaa. Epäedullisessa kasvuvaiheessa niitä ei kannata viedä näytille. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti