Blogi       ::       #Gottfrid       ::       #HFG       ::       Muistoissa       ::      

11.5.2015

Kiitollinen, siunattu, onnellinen

Kisapäivä alkoi aamuherätyksellä. Hevonen oli kerettävä puunata ja letittää. Nyt ei riittänyt sinnepäin letit, hampsottavine jouhineen, nyt tarvittiin laadukas lopputulos! Auto oli pakattu pääosin jo edellisenä iltana, jolloin oli myös hevosen pesuoperaatio, jonka mieheni suoritti yksin, sillä itse olin illan töissä. Suurin osa ylimääräisestä turkista tippui viikon aikana tallin lattialle, ei siis tarvinnut turvautua klipperiin. Poni koppiin ja menoksi.

Laaksolle saavuttiin tuntia ennen starttia, joten kipin kapin rokotustodistuksia kansliaan näyttämään. Nehän kuuluisi näyttää tuntia ennen arvioitua lähtöaikaa. Arpaonni soi meille lähtöjärjestyksen ensimmäiseksi, joten oli helppo ajoittaa toiminta hyvin. Siispä hevonen ulos kopista puoli kympin aikaan, jottei se turhaan stressaa ja väsytä itseään, nuoret kun tuppaavat väsyä hyvin nopeasti. Varusteet päälle ja verryttelemään.

Tässä kohtaa tekstin kuuluisi jatkua niin, että verryttely sujui hyvin, vaikka hevonen oli vähän pörhäkkä ja säpsyili rinteeltä alas tulevia ihmisiä. Radalla se kuitenkin keskittyi ja suoritti tehtävät hyvin. Ratsastaja olisi voinut tehdä toisin kohdassa x ja y. Mutta tulos oli varsin kiva x% Ja eikun onnellisesti kotimatkalle ja katsomaan kipasta seuraaavia kisoja. Analysoimaan videolta suoritusta uudelleen ja uudelleen, nauttimaan perheen kanssa äitienpäivästä ja kirjoittamaan kisaraporttia blogiin. 

Kaikki ei kuitenkaan mennyt niin kuin oli suunniteltu. Ja vaikka olinkin varautunut "kaikkeen" ja tiesin että hevonen on vähän reaktiivinen tällaisissa tilanteissa, en ollut varautunut ihan tällaiseen. Suoraan sanottuna, ei käynyt edes mielessä! Ja olin kuitenkin varautunut siihen, että saattaa käydä "mitä vain".

Tarina jatkuu varusteiden laittamisen jälkeen kutakuinkin näin: Mieheni talutteli hevosta hetken kävelytys alueella, jossa kävi jo selviksi ettei paikka ollut optimaalinen hevoselleni. En ollut koskaan aiemmin käynyt Laaksolla, joten en tiennyt millainen paikka on kyseessä. Hevonen pelkäsi kaikkia ylhäällä olevia ihmisiä, jotka hyppelehti rinnettä alas, kuitenkin vain sen verran, että se oli ihan normaali ja pieni säikkymisreaktio. Nousin hevosen selkään, sillä ajattelimme, että saan hallittua sitä paremmin selästä, kuin mieheni yksin maasta. Simo kun tunnetusti keskittyy silloin paremmin tehtävään.

Jo hevosen saaminen kunnon verryttelykentälle tuotti pienen operaation -selästä laskeutuminen vauhdissa. Hevonen pomppasi pystyyn ja teki täydellisen 180 asteen uukkarin. Loikkasin hevosen selästä alas, sillä se tuntui turvallisimmalta ratkaisulta siinä vaiheessa. Sitä se olikin. Verryttelykentälle jatkoimme jalkaisin. Hevosta pelotti ihan hirvittävästi rinteen päällä kulkevat ihmiset ja rinnettä alas laskeutuvat ihmiset, joita vyöryikin koko ajan vähän ja joka puolelta. Verryttelykenttä oli aivan toisella puolen aluetta, eikä näkyvyys muihin siellä olleisiin hevosiin ollut riittävä rauhoittelemaan nuorta ratsuani. Polku sinne kulki aivan rinteen vierestä, eli pahin mahdollinen paikka tässä kohtaa. Kun saavuimme lopulta verryttely alueelle, rauhoittui hevonen heti, nähdessään lajitovereita.

Nelivuotiaille ratsuille annettiin mahdollisuus tutustua rataan ratsain, taluttajan kanssa, joten lähdimme sinne suoraan, sillä siellähän hevosen piti suorittaakin. Oli siis kiva päästä rentouttamaan hevosta valkoaitojen sisälle, lajitovereiden seurassa. Ihan mahtava asia, että tuomaristo antaa nuorille tällaiseen luvan. Eipä keretty kävellä muiden nelivuotiaiden joukossa edes kierrosta ympäri, kun Simo säikähti taas rinteeltä hyppiviä ihmisiä ja siinäpä se sitten oli. Hevonen nousi pystyyn, liian pystyyn. Tasapainoittava ponnistus lähti hyvin maasta ilmaan, mutta tasapaino jatkui valumista taaksepäin, jolloin tilanne oli täysin hallitsematon ja edessä oli väistämätön maakosketus, sekä ratsastajalla että hevosella. Lahjakkaasti voltti takaperin, suoraan selälleen, hevonen päälleni.


Siitäpä ei omin jaloin noussut kuin toinen meistä, ja se en ollut minä. Hevonen nousi nopeasti päältäni, jolloin mieheni lähti viemään sitä takaisin traileriin heti, kun luokseni tuli avustajia. Ilmat pihalla haukoin henkeä ja yritin tunnustella liikkuiko varpaat ja sormet. Ainakin tuntoaisti oli joten kuten tallella, sillä saappaan sisällä turpoava jalka tuntui jyskyttävän. Paikalla oli ihania ihmisiä, jotka auttoivat, kutsuivat ambulanssin ja pitivät huolta minusta sen aikaa, kun odottelimme ambulanssin saapumista. Hieman sekavat muistikuvat kyllä on, mutta muistan vain kyselleeni, saiko mieheni hoidettua hevosen turvallisesti pois ja oliko se kunnossa. Valittelin myös korvaan valuvaa hiekkaa jonka olisin halunnut estää kääntymällä toisinpäin, mutta minua kiellettiin liikkumasta.


 Auttavia ihmisiä löytyi paljon ja valmentajani, jonka valmennuksissa en tosin ole päässyt useampaan vuoteen käymään hevospuutteen vuoksi, auttoi hankkimalla Ruskeasuolta tilapäisen tallipaikan. Minä jatkoin matkaani ambulanssin kyydissä Meilahden sairaalaan, sen jälkeen kun saappaat oli saatu pois, onneksi on vetoketjut! Minua huoletti saappaiden kohtalo, kun ambulanssimies sitä pois alkoi kiskomaan ja yritin neuvoa, kuinka kaikki nepparit on avattava ja vetoketju varovasti vedettävä. Tyhmää ehkä, mutta juuri sillä hetkellä se tuntui tärkeimmältä. Eihän saappaisiin saanut tulla mitään lisäruhjeita. Joten kuten tajuissani pystyin kertomaan, että jaloissa on hyvin kipeitä paikkoja, mutta pystyin liikuttelemaan varpaitani vähän.

Kisat jäi siltä makaamiselta siihen! Kyllä harmitti ihan mielettömästi, kun ei päästy suoritusta tekemään. Onneksi kisapaikalle sattui ehkä maailman avuliain ihminen, joka auttoi miestäni hevosen kanssa, muuten olisimme olleet pulassa. 


Sairaalaan saavuttiin hyvin nopeasti, kun kisapaikalta lähdettiin, sen jälkeen kun tilanteeni oli jotenkin selvillä. Siellä ambulanssimiehet ja joku lääkäri kiistelivät siitä, miksi minut on tuotu vain sinne, vaikka päälleni oli juuri 500kg massaa hyvällä voimalla. Lääkäri ei tuntunut ymmärtävän, että olin täysin tajuissani ja pystyin hyvin kertomaan mihin sattui ja mitä on käynyt. Vasta tullessaan katsomaan tilaani, hän tajusi, etten aivan kuolemaisillani tuntunut olevan.

Matkani jatkui röntgeniin. Harmittelin jo ambulanssissa varpaan kynsiäni, sillä kohta kuukauden vanha lakkaus ei ollut kovin edustava! Lantiosta alaspäin kaikki luut kuvattiin. Olin onnekseni välttynyt suuremmilta luunmurtumilta. Vasen jalkapöytä turposi ja oli hyvin kipeä, oikean jalan reisi oli kosketusarka. Muualla ei tuntunut kipua pitkään aikaan. Sain vahvaa kipulääkettä sairaalassa.

Lääkäristä saimme diagnoosin, jossa kerrottiin, ettei minulla ole mitään vakavampaa, jalkapöydän pikkuluita voi olla murtunut, mutta mitään suurempia luita ei, eikä mikään ole sijoiltaan. Kipulääkeresepti ja alustavasti kahden viikon sairasloma, tilanteen mukaan lisätutkimuksiin, jos jalkani ei kahden viikon kuluttua kestä painoa.

Vasta myöhemmin, kun kroppa alkoi palautua tärähdyksestä, alkoi löytyä kipeitä paikkoja. Takaraivo oli saanut kolahduksen ja sinne kasvanut jo mojova muhkurakin. Kotona tarkastellessani kypärää, huomasimme sen saaneen kunnon tärskyn ja menneen rikki. Vasta kotimatkalla alkoi pahoinvointi ja päänsärky.

Niinpä sauvojen kanssa kotimatkalle, mutta hetkinen.. Se hevonen! Mitä sille kuuluu? Ensimmäinen ongelma kotimatkalle löytyi yhdistelmästä, joka tarvitsee ajokorttiin enemmän kirjaimia, kuin mieheni kortissa. Minä en ollut ajokuntoinen, joten oli löydettävä kuski. Onneksi sellainen löytyi, joten matkasimme juna-asemalle kuskia vastaan ja hevosta hakemaan Ruskeasuon tallilta, jossa se sai majailla lääkärissä käyntini ajan. Hevonen vaikutti selvinneen tilanteesta päällisin puolin säikähdyksellä. Liikkui puhtaasti, ei aristanut mitään kohtaa, eikä missään ollut turvotusta. Hevonen koppiin ja kotimatkalle, joka sujui hyvin. Aamulla matkaan lähdettiin kuuden aikaan ja kotona olimme vasta illalla puoli kahdeksan aikaan. Ei ihan mennyt reissu suunnitelmien mukaan.

Onnea oli matkassa, sillä vain huonommin olisi voinut käydä. Vaikka jäin täysin ratsuni alle, selvisin vain pikku ruhjeilla. Suurin pelastukseni löytynee satulan kuppimaisesta istuimesta ja korkeasta takakaaresta, joka otti hevosen vastaan ennen omaa lantiotani ja jäin osittain satulan istuinosaan suojaan. Satula ei selvinnyt kolauksesta täysin vauriotta. Takakaari otti osaansa ja toistaiseksi on arvoitus mikä satulan todellinen kunto edes on, se selvinee myöhemmin.

Tänään oli kyllä kropassa jokainen lihas kipeänä ja jumissa, mutta hevonen näytti edelleen olevan ihan kunnossa.

Koska auttavainen valmentajani oli onnistunut nappaamaan meistä hyvää hyvyyttään kuvia. Ajatuksena "ei heille varmaan ole ketään muuta kuvaajaa, joten otanpa pari kuvaa" sai hän ehkä elämäni vaarallisimman hetken ikuistettua. Koska tilanteesta kuitenkin selvittiin näin vähällä, pääsi kuva Facebookiin kaikkien nähtäväksi, ensin omalle seinälleni, sen jälkeen kuvaajan ja myöhemmin se on levinnyt jakamalla vähän sinne sun tänne. Mutta eihän tuollaisia otoksia joka päivä saa ikuistettua! Ja toisaalta, on hyväkin asia, että se on ikuistettu, näkeepä vähän, miten sieltä oikeasti lähdettiin rysähtämään maata kohti.

Kuvaa kommentoi facebookissa moni, myös yksi hyvin negatiiviseen sävyyn siitä, kuinka hevosen pakoreaktio voidaan kouluttaa johdonmukaisesti pois ja kuinka tuollaista ei käy, jos hevonen on valmisteltu tehtäväänsä hyvin.

Mietin sen kommentin jälkeen, kuinka hevosta, joka oli osallistumassa nelivuotiaille avoimeen kilpailusarjaansa, olisi voinut valmistella paremmin, jotta se olisi tilanteen tasalla. Kommentoijan mielestä se ei sitä ollut. Päin vastoin, olin se, joka on johdonmukaisesti vain vahvistanut hevosen säikkymisreaktiota ja tilanne oli täysin omaa syytäni, eikä hevosen olisi siellä pitänyt olla ensinkään.

Mietin tosiaan, mitä me ollaan tehty väärin, että toimintamme yhden, YHDEN kuvan perusteella voidaan tuomita ja laittaa meidän taidottoman koulutuksen piikkiin. Sen lisäksi, ettei kommentoijalla sillä hetkellä edes ollut hajua, kuinka tilanteessa kullekin kävi. Tiedän, että kommentoija on kuuluisa ennen kaikkea sanoista, tai siis kirjoituksistaan, ei niinkään teoistaan, mutta kyllä silti pahoitin mieleni. Mikä oikeus hänellä oli arvostella ja tuomita, yhden kuvan perusteella, tietämättä meistä tai tilanteesta yhtään sen enempää?

Olemme kuitenkin hevosta totuttaneet kisatilanteisiin, se ei ollut ongelma hevoselle ollenkaan. Eikä ongelma ollut kovaääniset, valkoiset aidat tai katsomotkaan. Ongelma oli puskien takaa, rinteestä syöksyvät ihmiset, joita hevoseni säikkyi, syystäkin. Se on kuitenkin hevonen, elävä olento, ei kone! Kuinka olisin voinut tietää, koskaan näkemättä paikkaa, että siellä on tuollainen pelottava asia? Jo ajatuksena se, että todellakin osallistuimme nelivuotiaiden ensimmäiseen omaan kilpailuun, ajattelin, että paikaksi on valittu siihen hyvin soveltuva paikka, joka on avara ja ns. Turvallinen, tai ainakin minimoitu kaikki turhat pelokkeet pois. En syytä kisapaikkaa tai järjestäjää mistään, jos sen kuvan tekstistä saa. Mutta rehellisesti otin kyllä palkokasvin syvälle, yhdestä kommentista. Se oli täysin asiaton!

Hevoseni ei ole koskaan aiemmin hypännyt pystyyn ratsastaja selässä. Ei koskaan, ennen tätä päivää! Nyt se vain reakoi sen elämän pelottavinpaan ärsykkeeseen todella voimakkaasti, hyppäämällä liian suoraan ylöspäin. Se oli hevoselta täysin vahinko, ja se yritti pelastaa vielä itsensä takaisin tasapainoon, ponnistamalla takajaloilla ilmaan. Ei se tahallaan sitä tehnyt, eikä se hevosen vika ollut. Surkeiden sattumusten summa, jossa ainekset olisivat olleet todella huonoon soppaan, mutta joka päättyi lopulta hyvinkin pienin vaurioin.

Minun on ehkä jatkossa täysin turha lotota. Oli lottovoitto kävellä joten kuten omin jaloin sairaalasta pois saman päivän aikana ja nauttia äitienpäivä kahvit aamulla, joskin päivän myöhässä, rakkaan perheeni kanssa.

Kiitokset kaikille avustajillemme ja etenkin Jonathanille ja Ruskeasuon tallille, jonne Simo pääsi turvallisesti väliaikaismajoitukseen. Pahoittelen kuvien laatua, mieheni ei kerennyt järkkäri laatuisia kuvia tilanteessa napsimaan. Kaikki kuvat Jonathan Silfver. Ps. Voisikohan kuvalla osallistua johonkin vuoden luonto- tai urheilukuvakilpailuun? ;) Ainakin se on herättänyt keskustelua ja sainpa puhelun hevosurheilun toimituksestakin. 

Elämä jatkuu! Meidän kohdalla perjantaina klinikalle, jonne yritän pystyä ajamaan autolla. Hevonen saa laiduntaa siihen asti. Toivottavasti senkin osalta selvitään ilman suurempia ruhjeita. Ja kyllä, aiomme ottaa seuraavaan Pacellicuppiin osaa, mikäli vain hevonen on kunnossa! Siis show must go on! 

50 kommenttia:

  1. Olipa onni onnettomuudessa, että ilmeisesti kaikki kaatumisessa särkynyt on rahalla korvattavissa! Usein este- ja kenttäratsastus mielletään niiksi lajeiksi, joissa loukkaantumisia tapahtuu, ja kouluratsastus kaikin puolin turvalliseksi, kun hevonen ainakin lähtökohtaisesti on koko ajan jalat maassa. Silloin harvoin, kun hevonen sitten pystyyn noustuaan kaatuu kouluaitojen sisäpuolella ratsastajan päälle, saa jotenkin pysähtymään. Itsekin olen vain kerran nähnyt hevosen menevän ympäri ratsastaja selässään, ja sekin tapahtui nimenomaan koulukisoissa. Tosin tuon kaatumisen olisi voinut välttää, jos hevosella ei olisi joko lainkaan ratsastettu tai ei olisi ainakaan peruutettu, mutta jälkiviisaan on helppo sanoa: olihan hevonen kuitenkin ratsastuskoulukäyttöön hankittu. Kaikkia loukkaantumisia ei aina pysty estämään ja vahinkojen tapahtumista ehkäisemään jo ennalta, vaikka kuinka yrittäisi. Se taitaa vain olla tämän lajin luonne, kun kilpakumppanina tai harrastuskaverina on elävä olento. Tosin silloin tällöin tulee mietittyä, kannattaisiko itsekin vaihtaa ratsastus kokonaan ratsastuksen kuvaamiseen vielä, kun kaikki luut ovat ehjinä ja henki kulkee :)

    Toivottavasti sinua ja Simoa nähdään vielä Laakson kisoissa myös kilpasuoritusta tekemässä suunnitelmien mukaisesti! Vähän kyllä ihmettelin postausta lukiessani, miten ihmiset ovat oikein rinnettä pitkin vyöryneet, sillä lähtökohtaisesti yleisö (ja me harrastelijavalokuvaajat) on katsomon puolella kenttää ja hevoset ratsastajineen kulkevat vastakkaista puolta kenttää juurikin kaikkien turvallisuuden takia. Joissain kilpailuissa Laaksolla on kuulemma myös hätistelty yleisön puolelta kuvaajia kauemmas kentän aidasta, etteivät ilmeisesti juuri nuoret hevoset säiky. Viime viikonlopun kisoja en ollut itse seuraamassa enkä siten myöskään ole nähnyt, miten siellä on toimittu, mutta yleisesti ottaen Laakson kilpailuissa on käsittääkseni ollut ihan turvallista ja ihmisetkin ovat yleensä osanneet liikkua asianmukaisesti paikalla (ja jos eivät ole osanneet, johan on kuulutettu, missä kukin saa kulkea ja hyvä näin). Toivon mukaan seuraavasta kisareissustanne jää sekä hevoselle että ratsastajalle parempi mieli! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onni oli todellakin matkassa, varusteita saa rahalla, terveyttä ja henkeä ei. Kouluratsastus mielletään tylsäksi ja pelkureille, mutta kyllä siinäkin sattuu ja tapahtuu, tosin onneksi harvemmin. Mä jo mietin, ettei tällaista voi ehkä mun kohdalla sattua toista kertaa, niin harvinaisia nuo tuollaiset tilanteet on ja hevonenkin säikähti niin paljon, etten sen usko ihan heti reagoivan seuraavan kerran pystyyn hyppimällä.

      Oiskohan tilanteeseen vaikuttanut se, että kisat alkoi vasta kympiltä virallisesti, eli ei vielä ollut alkanut, jonka takia ihmisiä tuli metsän/rinteen kautta sinne paljon? Eiköhän me uudelleen tulla ensi vuonna, jos sopivia luokkia sieltä löytyy. :)

      Poista
  2. Hui kamala, sulla oli todella onnea matkassa, tossahan olisi voinut käydä vaikka miten pahasti... Tsemppiä teille, toivottavasti sulle ei synny mitään pelkoa nyt kun et pääse heti takasin selkään...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitoksia, henkinen puoli on jotenkin sen verran käsitellyt asian, ettei tuosta ehkä mitään pelkoa tule. Saattanee tosin ensi kerran vähän enemmän jännittää kisoissa ja tehdä ehkä erilainen toiminta suunnitelma.

      Poista
  3. Huh, kylmiä väreitä meni pitkin selkää tätä lukiessa. Onni onnettomuudessa kuitenkin, nyt vain paluu arkeen... Toisaalta hyvä, että mokoma onneton tapaturma sattui kisoissa, julkisella paikalla ja ihmisten keskellä, kotona olisi voinut käydä vielä kurjemmin. :/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No tuota minäkin ajattelin, että kotona olisi mennyt kauan ennen avun tuloa, olis lapset ja hevonen jaloissa jajaja. Nyt oli apu ja sairaala lähellä, ja sen verran hektinen tilanne, ettei mieskään kerennet paljon jäädä mietiskelemään, eikä kukaan kiroamaan hevosta :D

      Poista
  4. Hui mikä tilanne!Onneksi olet siinä kirjoittelemassa! Jos psykologisesti ajattelee niin voihan tuo kommentin laittaja yrittää puolustaa itselleen tuota asiaa, koska kuva näyttää pelottavalle ja ei tietenkään halua, että tuommoista voi sattua omalle kohdalle. Muuta en keksi :D

    Jos hevosen ilme voi olla järkyttynyt, niin tuossa pystyynhyppy kuvassa tuolla yhdellä edessä olevalla hevosella on aika "järkyttynyt" ilme :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, vaikea sanoa, miten näppäimen takana ihminen ajattelee. Juuri kerkesin ennen tuota tilannetta huikkaamaan tuon suokin ratsastajalle, et pitää vähän välimatkaa, kun tää saattaa vähän singahdella. :D Onneksi varotin, en kyllä älynny et singahdetaan ihan näin :P Hevosella on kyllä hyvä ilme!

      Poista
  5. Ajattelin että kouluratsastus on täysin vaaratonta. Nyt ymmärsin itsekin että olin väärässä. Hyvä ettei käynyt pahemmin ja hengissä pysyttiin. Muuten, olen ravijärven ratsastajissa joten ollaan oltu samoissa kisoissa ravijärvellä :D vain eri luokissa :).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ratsastus ei ole koskaan vaaratonta, onneksi nykyisin saa gp-tasollakin käyttää kypärää silinterin sijasta, ennen se ei ollut mahdollista. Siihenkin sääntömuutokseen tarvittiin useampi onnettomuus, mutta parempi myöhään kuin ei koskaan..
      Rar on hyvä seura, nähdään seuraavissa kisoissa! :)

      Poista
  6. Huh kiitos että kirjoitit! Näin kuvan vain facebookissa ja jäi kaivelemaan mitä teille kävi! Ht.netishän blogisi sitten löytyi.. hurjaa, onneksi olette kunnossa! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ai se on jo sinnekin kerennyt? No parempi niin, ettei tule turhia huhupuheita siitä kuka ratsukko oli kyseessä ja mitä sattui :) Kunnossa ollaan! :)

      Poista
  7. Hui toi kuva oli teistä :o eilen sitä facebookissa katselin! Onneksi ei käynyt pahemmin,kauhea tilanne!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meistähän se, onneksi onni onnettomuudessa =)

      Poista
  8. Minäkin näin kyseisen kuvan Facebookissa ensin ilman selitystä ja se oli kyllä todella hirveä. (Sinänsä uskomaton ajoitus kuvaajalla, ei tuollaisia kuvia paljon näe vaikka moni on pystyynhyppäävän hevosen kanssa kaatunutkin.) Mietin heti, että mitenköhän tuosta selvittiin. Kiva kuulla, että tilanteen kaameuteen nähden hyvin. Toivottavasti toipuminen jatkuu odotetusti, teidän molempien.

    Minua ovat hevosten tempuista eniten pelottaneet pystyynhyppimiset, eikä tämä tapaus ainakaan muuta sitä...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pystyyn hyppäämiset, etenkin nämä ympäri menot on kyllä vaarallisia. Hevosen nenälleen menossa yleensä vain ratsastaja muksahtaa, jos muksahtaa, mutta hevonen saa itsensä pidettyä jotenkin jaloillaan. Tällaisissa tilanteissa ne mätkähtää suoraan ratsastajan päälle, eikä alta pääse mitenkään. Tosin kun huono tuuri sattuu, voi siitä "mitättömästä" tulla hyvinkin kohtalokasta. Mulla oli kyllä jokin pelastava enkeli eilen matkassa.

      Poista
  9. No teistä tuli kyllä nyt julkkiksia kertarysäyksellä :D meiltä oli ihmisiä erityisesti nuoria hevosia katsomassa, ja kauhistelivat takaisin tultuaan kuinka rajun kaatumisen näkivät... Onneksi keskustelu tän asian suhteen on pysynyt melko asiallisena, ainakin mitä facesta ja instasta seurailin! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No niin taisi tulla :D Keskustelussa ei ole mitään pahaa, hyvä vain, että tällaisista tapahtumista uskalletaan keskustella. Ratsastuksen riskejä ei saa koskaan unohtaa, vaikka olisi tuttu ja turvallinen hevonen. Tämä tilanne sattui vielä taltioitumaan niin otollisesti kameran edessä.

      Poista
  10. Huh, itselläni myös 4v hevonen, toivottavasti meillä ei vastaavaa tilannetta koskaan tule! Kerran hypännyt pystyyn ratsastajan kanssa, päästin haistelemaan toista tammaa ja siinä se sitten vingahti ja hyppäsi pystyyn.. Jatkossa ei sitten lähellekkään toisia hevosia kun olen ratsailla, ja onhan tuota tullut tarhassa seurattua että aikamoinen pomottelija on. Ihmisen kanssa ei koskaan ennen ole mitään tehnyt vaikka tarhassa riehuukin päivittäin, pukittelee ja pomppii pystyyn, mutta kerta se on ensimmäinenkin.

    Toisaalta ihan hyvä että tää mun nuori hyppii ja riehuu tarhassa, kun ratsastajan kanssa hyppäsi niin vaikka hyppäsikin todella korkealle, niin koko ajan tuntui todella hallitulta ja vakaalta se hyppy, ei ollut ollenkaan pelkoa kaatumisesta. Mutta en tietenkään halua tämän toistuvan, jonka vuoksi vältetään tamma-tamma kontaktia jatkossa.

    Poikkesin hieman asiasta, mutta onneksi teille ei mitään käynyt ja toivottavasti seuraavat kisat sujuu paremmin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Yleensä noihin kerkeää reagoida ja saa pelastettua tilanteen koskettamalla korviin tai niskaan, jolloin hevonen laskeutuu maan pinnalle, muttä tää tuli niin äkisti, ettei edes painovoima kerenny vetää mua irti satulasta.

      Parempihan näitä tilanteita on pyrkiä välttämään, jos suinkin pystyy. Tsemppiä sinulle nuoresi kanssa ja turvallisia vuosia! :)

      Poista
  11. Vastaukset
    1. Tää on niitä kuuluisia bloggaajien kiiltokuvitusta elämästä ja onnistumisista! :D

      Poista
  12. Toivottavasti tämä lisää jo kiivasta keskustelua kypärän tärkeydestä jopa sielä valkoisten aitojen sisällä.

    Onneksi olet kunnossa ja kävelykunnossa, on ollut suojelusenkeli mukana!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toivottavasti niin. Itsellä ei tulisi pieneen mieleenkään nousta missään, minkään hevosen selkään kypärättä. Niin kiire ei ole, ettei sitä edes vain selässä käymiseen, kerkeäisi päähän laittaa. Ehkä jo siksi, että kaksi lasta todella tarvitsevat myös äitiä, pelkkä isä ei riitä!

      Äitienpäivä oli todellakin tämän äitin päivä! Niin hyvässä kuin pahassa :)

      Poista
  13. Huh, teillä on ollut suojelusenkelit matkassa! Onneksi. Kyllä hevosten kanssa aina sattuu ja tapahtuu, ja jälkiviisaus etenkin vieraan näppäimistöltä on täysin turhaa.

    Hyviä toipumispäiviä sinulle ja hevosellesi :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitoksia.
      Jälkiviisaushan on sitä parasta viisautta ;) Ja aidan toiselta puolen löytyy aina ne paremmat :)

      Poista
  14. Onneksi ei käynyt pahemmin. Olen itsekin kerran kaatunut hevosen kanssa ja kiitän onneani, että päässä oli kypärä. En jäänyt hevosen alle vaan luisuin sivua pitkin pää edellä maahan ja oli kyllä harvinaisen ontto kumahdus, kun kypärä tiehen kopsahti. Joskus on käynyt mielessä, etten välttämättä olisi tässä, jos olisin ilman kypärää tuolle maastoreissulle lähtenyt.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kypärä on kyllä niin halpa henkivakuutus, että se nostaa olemassa olonsa arvoa tällaisissa tilanteissa vielä enemmän.

      Poista
  15. No huh. Todellakin mitä lie suojeluksia ollut matkassa! Toivottavasti ei tule mitään ikäviä jälkiseuraamuksia sinulle eikä hevoselle.

    Laasko on vaikea paikka kun siellä liikkuu muitakin ihmisiä kuin vain kisoja katsovia, on ne mäet & katsomo. Menee lenkkeilijöitä, pyöräilijöitä yms. Tilaahan siellä on, mutta myös trafiikkia aikalailla. Tosin sitä on meillekin suositeltu ensimmäiseksi kisapaikaksi, esteillä tosin. Ehkä etsin hiukan rauhallisemman paikan luettuani teidän kokemukset!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, hurja paikka on. Pelotti velä kovasti, jos hevonen pääsee irti jostain syystä, juoksee suoraan ratikan tai auton alle :/ Ensikerralla otan selvää paremmin, millaiseen paikkaan mennään kisaamaan. Ei tällaiset maalaiset ole tottuneet tuollaiseen, kaupunkilaishevosille se voi joo olla arkipäivää, mut me ollaan maalta! ;)

      Poista
  16. Pyydän anteeksi, jos olen mielestäsi asiattomasti kommentoinut kuvaa, jossa hevosesi kaatuu selälleen. Sellaiseen tilanteeseen hevonen tuskin muutoin kuin pelästyessään voi joutua. Etenkään ihmisen kanssa.
    Mieluusti jatketaan avointa keskustelua, mutta pyydän kohteliaimmin, että että jos syytät minua jostain, niin mainitse toki nimeni vihjailuiden sijaan.
    ystävällisin terveisin,
    Minna Lindström.

    ps. tässä vielä kommentit, jotta kenenkään ei tarvitse arvailla, mitä Jonathanin seinälle fb:ssä kirjoitin.

    Minna Lindström: "tästä joku vetää taas herneen nenään, mutta kommentoin silti: kyseessä on hevoselle lajityypillinen pakoreaktio, joka varsin usein ilmenee vieraissa paikoissa ja stressaavissa tialnteissa. Vaikka pakoreaktiota ei voi (eikä ole tarpeen) kouluttaa hevosesta pois, johdonmukaisella kouluttamisella tämänkaltainen käytös voidaan kylläkin opettaa pois, tai oikeammin opetetaan tilalle jokin toivottu käytös.
    Onneksi ratsastajalle ei käynyt huonommin, hevosen saamat vauriot ilmenevät usein myöhemmin erilaisina revahdyksinä jne. Mutta Jonathan, sä ansaitset papukaijamerkin, mainetta ja kunniaa jo pelkästään siitä, että sormi oli näppiksellä oikeaan aikaan. Tällaiset tilannekuvat eivät ole kovin yleisiä. Onneksi
    Tykkää · Vastaa · 2 · 10. toukokuuta kello 18:22#
    ja

    Minna Lindström "Ok, tuo kuulostaa oikien hyvältä idealta ja sellaista pitäisi voidan hevosten kanssa harjoitella paljon, mutta toki mieluusti niin, että ne olisi valmisteltu tehtävään..."

    Tykkää · Vastaa · 1 · 10. toukokuuta kello 18:28

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä en tuppaa blogissani ketään nimeltä mainitsemaan, paitsi ihmisiä joita vilpittömästi haluan kiittää heidän auttavaisuudestaan ja olemassa olostaan. Kirjoitan miehenikin miehenä, en nimellä. Kiittäisin kyllä Rusan tallin pitäjääkin nimen kera ja henk.koht myös, jos tietäisin kuka hän on, mutta en ole koskaan tavannut enkä tiedä kuka kyseessä.
      Tämä blogi on 140 lukijan blogi, joka kertoo iloineen ja suruineen harrastuksestani omien hevosten kanssa, ja minusta. Minulla ei ole tarvetta kirjoitella täällä nimeltä kenestäkään muusta. Se mitä hötönetissä lukee, on ihan oma lukunsa. Siihen minä en voi vaikuttaa. Minä voin vain vaikuttaa siihen mitä luen ja siitä ajattelen, ja kirjoitanko ajatukseni julki vai en. Nyt kirjoitin, koska. No kirjoittaisi kuka vain, jos lukisi samana päivänä tapahtuneesta kotimatkalla tuollaista, minun sijassani. Kiitos!

      Poista
    2. Minä olisin kirjoittanut aivan kuten sinäkin, Mari. Onneksi selvisitte säikähdyksellä.
      Tsemppiä, pidä tuo linja.

      Poista
    3. Kiitoksia kovasti! :)

      Poista
  17. Hui kamalaa! Hyvä ettei käynyt pahemmin, hirveän näköinen tilanne! Kyllä tää hevoselämä on vastoinkäymisiä täynnä. Onneksi niitä onnistumisiakin tulee välillä :) Toipumisia sinne!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Näiden kanssa kyllä sattuu ja tapahtuu, mulle onneksi harvemmin. Aina ei voi onnistua, ei edes joka kerta! ;)

      Poista
  18. Voi kamala mikä kuva!! Onneksi oli suojelusenkelit matkassa eikä sattunut pahemmin. Toipumisia ja hyvällä asenteella otat kyllä tapahtuneen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitoksia! Kerrankin kaikki oli enkeliä myöten oikeassa paikassa, oikeaan aikaan!

      Poista
  19. Hyvä ettei käynyt pahasti! Minä olen kerran mennyt hevosen kanssa ympäri ihan kotioloissa. Yhtäkkiä ilman syytä hevonen hyppäsi kohtisuoraan ylös eikä päässyt tasapainoon vaan kaatui päälleni. Onneksi meille ei käynyt mitenkään, pelkällä mustelmalla selvisin ja hevonenkin säikähti niin ettei moista käytöstä ole sen koommin nähty.

    Kurjaa että jonkun pitää ryhtyä ikävään sävyyn kommentoimaan tuollaista tapahtumaa. Ei tuollainen ole kenenkään syytä, eikä tuota olisi välttämättä voitu välttää millään kouluttamisella tai muulla toiminnalla.

    Hevosten kanssa voi milloin vain sattua mitä vain teki miten päin vain. Onneksi nyt oli onni matkassa. Hyvää jatkoa ja tsemppiä tuleviin kisoihin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitoksia!
      Säikkymisreaktio on luontainen reaktio. Ihmiset vieraantuu liikaa luonnosta ja nykyisin jo hevosten todellisesta lajityypillisestä käytöksestä. Ennen siitä ei keskusteltu ja kirjoiteltu näin paljon kuin nykyisin. Ennen ihmiset tiesi, kuinka elävä olento voi käyttäytyä. Nykyisin turvaudutaan höpöhöpö koulutuksiin ja porkkanaterapiaan, jolla yritetään saada hevonen toimimaan kuin kone. Yksikin turha jalalla kuopaisu ja ollaan soittamassa kuiskaajille ja hevoskouluttajan kuumaan linjaan.. Ratsastuskouluissa on oltava pystyyn kuolleet hevoset ja itselle etsitään 100% maastovarmaa hevosta. Sellaisia on vain keppihevoset. Puuhevonenkin voi kaatua! ;)

      Poista
  20. Onneksi olette kunnossa! Ihmettelen itsekkin sitä, kuinka ihmiset (siis hevosihmisetkin!) eivät tunnu ymmärtävän sitä, että hevonen on saaliseläin ja pakenee kun olo tuntuu "uhatulta". Oma hevoseni on leimattu hulluksi, kun pelkää isoja rekkoja, pamahtelevia ja jyskyttäviä maatalouskoneita. Sen säpsähdyksiä ja pyrähdyksiä j**sustellaan joka nurkan takana, voivoivoi..... Toisilla ihmisillä on tapana tehdä omat johtopäätökset ihan tosta vaan, faktoja selvittämättä.


    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No näimpä. Nykyisin ollaan vieraannuttu niin täysin luonnosta ja unohdetaan täysin, että kaikesta kouluttamisesta huolimatta hevonen on kuitenkin luontokappale, eikä sen luontaista vaistoa saa pois mitenkään. Kun vielä kyseessä on nuori hevonen, se ei voi olla tottunut kaikkeen, ei mitenkään. Ja vaikka kuinka ollaan töitä tehty, ei sillä kilometrejä alla ole turtumiseen asti säikähdys reaktion kanssa. Mutta hengissä ollaan! :)

      Poista
  21. Minulle on käynyt samoin.

    Olin nelivuotiaan esteratsunalun kanssa sen ensimmäisissä ulkopuolisissa kilpailuissa. Ehdimme kävellä verryttelyssä noin puoli kierrosta kenttää ympäri, kun hevonen säikähti jotain. Kukaan ei nähnyt, mikä säikähdyksen aiheutti ja hevonen oli siihen asti ollut ihan oma itsensä. Heppa hyppäsi pystyyn ja kaatui siitä selälleen. Sen verran vinoon onneksi, etten jäänyt pahemmin alle. Kaikki kävi tosi nopeasti, yhdessä hetkessä hevonen säikähtää ja seuraavassa se on jo nousemassa ylös päältäni. Sen verran kerkesin ajatella, että kun etukaari hetken aikaa painoi suoraan rintakehääni niin mietin, että mitäs jos tästä en enää nouse.
    Hevonen kuitenkin nousi ylös ja itse kömmin konttausasentoon heti perässä. Mitään ei mennyt pahasti rikki. Hevosen omistaja ja kasvattaja, vanhemman puoleinen setämies, oli saanut hevosen kiinni verryttelyn portilla ja minä nousin ylös ja linkutin perään. Tapahtuman nähneet ihmiset yrittivät muistaakseni kai pysäyttää ja kysellä vointia, mutta itse en ollut ihan täysissä sielun vomissa.
    En tiedä näkikö omistaja koko tapahtumaa, mutta saavuttuani hevosen luokse hän otti minua jalasta kiinni ja heitti takaisin satulaan (olen aika pieni..) ja kysyi "hmh, tipuitko sä?". En pystynyt vastaamaan muuta kuin "en mä tiedä" ja omistaja käski ratsastaa enemmän eteen ja läimäytti heppaan vauhtia mennessään.
    Tässä vaiheessa tajusin satuttaneeni jonkun verran toista jalkaani, kun keventäminen sattui. Adranaliinipöllyinen ratkaisuni oli siispä ratsastaa vain harjoitusravia ja -laukkaa. Kypärä hölskyi päässä kummallisesti. Päästiin kuitenkin radalle asti ja hypättiin se puhtaasti.
    Ratsastin sinä päivänä vielä kolme muutakin puhdasta rataa aikamoisessa adraneliinisäväreissä. Vasta kun hepat oli pakattu autoon tuli paha oli, oksensin, huomasin kypäräni rikkoontuneen pahasti, naamani olevan ihan naarmuilla ja jalkani kellertävänvihreä.
    Fyysisesti selvisin tosi vähällä, ainotärähdys ja toinen jalka yhtä isoa mustelmaa. Se mitä tapahtumasta jäi, oli pelko. Etenkin vieraiden hevosten kanssa jos tulee pahoja tilanteita ja liike alkaa suuntautua liikaa ylös menen ihan lukkoon enkä pysty toimimaan. Tapahtumasta on nyt pari vuotta ja kunnollisen henkisen harjoittelun avulla alan olla taas toimintakykyinen jännemmissäkin tilanteissa.

    Minusta on ihan turha sen suuremmin miettiä, että miten tälläinen tilanne olisi voitu estää, kun mitään selkeää virhettä kenenkään toiminnassa ei tapahtunut. Hevoseni oli valmisteltu, hallinnassa, rento ja luottavainen. Se reagoi yllättävästi asiaan, jota ei pystynyt ennakoimaan. Tekevälle satuu. Olisin ehkä voinut aloittaa suoraan ravissa, jolloin reaktio olisi luultavasti ollut ennemminkin sinkaisu tai pukki, mutta koska hevonen ei ollut jännittyneen eikä hermostuneen oloinen en nähnyt siihen syytä. Olisin voinut reagoida niihin kahteen steppiaskeleeseen ennen pystyynnousua nopeammin ja eri tavalla ja olisin ehkä pystynyt siten estämään tilanteen. Ehkä. Jälkikäteen tilanteen nähneiden toiminta olisi voinut olla parempaakin, mutta toisaalta verryttelyssä ei ollut juuri ketään muita kuin ratsastajia edes paikalla. Itse en selkeästikkään pystynyt tekemään rationaalisia ratkaisuja tilanteessa.


    Tsemppiä treeneihin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kamala! Itsekin joskus verkassa tippuneena ja nivelsiteet rikkoneena pystyi hyvin kannusta kiristämällä ratsastamaan radat, mutta kyllä sen jälkeen kun rauhoittui paikalleen, alkoi ihan mieletön kolotus. Silloin ei tosin hevosta päälle tullut. Nytkin olisin varmaan noussut takaisin selkään, jos jalat ois toiminu ripeemmin ja päässyt ylös, ennenkuin paikalle kerkesi ihmisiä. Mutta toisaalta parempi näin.

      Kyllähän näiden kanssa sattuu, pakostakin. Niin paljon tunteja vuorokaudessa eletään noiden kanssa, että täytyisi jo miettiä mitä ihmettä siellä tekee, jos ei koskaan mitään sattuisi.

      Kiitoksia kovasti!

      Poista
    2. Hei! Kuten jo yllä moni on kommentoinut, hevonen on aina hevonen eikä pelästymisreaktiota voida koulutuksella kokonaan poistaa. Suurin osa ei johda onnettomuuksiin mutta joskus näitä käy. Onneksi sinulla oli suojelusenkeli mukana :) itse olen mennyt nurin hevosten kanssa yhteensä 5 kertaa, erilaisissa tilanteissa. Kaikki ovat mielestäni olleet vahinkoja joita ei olisi voinut estää. Neljä kertaa on selvitty lihasruhjeilla mutta viimeisimmällä kerralla murtui lantio, nyt puoli vuotta oltu saikulla. Hevonen kompastui reippaasta laukasta, heitti kuperkeikan ja jäin vyötäröstä alaspäin alle. Olen kiitollinen ettei käynyt pahemmin itselleni. Hevonen vaikutti selvinneen säikäyksellä mutta koska omistajan kanssa halusimme varmuuden se tutkittiin kunnolla. Oli niin pahat vauriot että joutui lopettamaan. Hevoset osaavat peittää välillä kipunsa melko hyvin. ... toivottavasti teidän hepalta ei löydy mitään :) mutta kyllä sitä taas arvostaa ihan eri tavalla jopa sitä että voi taas istua satulassa, ei pidä itsestään selvyytenä enää. Eli joka asian voi kääntää hyväksi ;) tsemppiä!!

      Poista
    3. Voi kamala! Kovasti toipumisia sinne! Itse kyllä selvisin todella vähällä. Hevonenkin saatiin tutkittua perjantaina klinikalla, eikä sieltäkään onneksi löytynyt mitään. Tokikaan kaikkea ei välttämättä vielä näe, eikä oikeasta paikkaa etsitty, ei siis voi pois sulkea mitään, mutta toivossa elellään.

      Kyllä nämä on vain hirveitä tapaturmia. Juuri luin uutisista, että lähistöllä oli rekka törmännyt ratsukkoon, ihan hirvittävää! Ei mitään tällaisia pysty edes pahana päivänä ajattelemaan, että kohdalle tai lähipiiriinkään edes sattuisi.

      Poista
  22. hevonen on aina hevonen, ikinä ei voi ennustaa mitä tapahtuuu.. onneks olet kunnossa ja hevonen myös!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näinpä! Hevonen on aina hevonen. Sen kuuluu olla hevonen, se on sen tehtävä! Onni onnettomuudessa tosiaan!

      Poista
  23. Hei! Päädyin blogiisi sattumalta ja huomasin vasta nyt tämän yhteyden tuon kuvan ja sinun blogisi välillä. Itse taisin olla juuri sairaalassa silloin, kun näin tuon kuvan. Mulle tapahtui outo ja turha juttu, mitätön putoaminen joka johti siihen, että jalka käytännössä lähti irti lonkasta. Täällä nyt toivutaan ja on aikaa lukea blogeja ja roikkua netissä :)
    Toivottavasti olet kunnossa, eikä mitään jälkiseuraamuksia ole ollut sinulla eikä hevosella. On aika merkillistä, miten kärkkäitä ihmiset ovat neuvomaan. Kuitenkin kyse on melkein aina tuurista. Sinulla oli huono tuuri, kun hevonen pelästyi, mutta hyvä tuuri, ettet vammautunut pahasti. Eihän näitä voi koskaan täysin estää, vaikka miten totuttaisi hevosta tai ennakoisi. Riskit ovat osa tätä lajia.
    Tsemppiä paranemiseen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitoksia! Me olemme hevoseni kanssa palautuneet aikalailla täysin, mitä nyt itsellä kosmeettisia haittoja reidessä ja jalkapöydässä.

      Toivottavasti itsekin paranet! Tuurilla ne laivatkin seilaa :) Onneksi ei meille käynyt pahemmin. Satulaa vielä odotellaan korjauksesta, sille taisi käydä kaikkein huonoiten ;)

      Poista