Blogi       ::       #Gottfrid       ::       #HFG       ::       #EPPO       ::      Muistoissa       ::      

16.1.2015

Loppukoetta vaille valmis hevosen omistaja?


Nemo kesällä 2014
 Ennen ensimmäistäkään omaa hevosta, oli tiedossa, että joskus siitä joutuu luopumaan. Minulle oli alusta lähtien selvää, ettei hevonen lähde mihinkään. Mihinkään muualle, kuin taivaslaitumille, sitten joskus. Ostin ensimmäiseksi hevoseksi nuoren hevosen, jolla elämä edessä, jotta yhteinen matka on mahdollisimman pitkä. Mihinkään muuhunhan hevonen ei voi kuolla kuin vanhuuteen.. 

Pitkä se matka on ollutkin, pian kahdeksan vuotta. Saman hevosen kanssa, jolla ongelmia on vähän siellä ja täällä, se on todella pitkä aika. En kuitenkaan halunnut, että se jää näin lyhyeksi, alle kymmeneen vuoteen. Vielä ei hevonen ole mullan alla ja kerkeän pyörtää päätökseni moneen kertaan, oikeasti, vaikka järki sanoo, ettei sitä saa enää hevoselle tehdä. Voihan myös olla, että jotain sattuu vaikka huomenna ja joudun hevosesta luopumaan vielä nopeammin. Elämä on sellaista.

Marraskuu 2008

Järjellä ajateltuna hevonen olisi pitänyt lopettaa jo vuosia sitten, silloin kun suuremmat voimat taistelivat elämää vastaan. Taloudellisesti ei olisi mitään järkeä ollut pitää karsinaa varattuna oloneuvokselle ja ongelmille. Eihän sellaista kukaan järkevä tee! Mikä järki on pitää rahalliselta- ja ennenkaikkea käyttöarvoltaan arvotonta hevosta? Elättää sitä, kuluttaa lisää rahaa pohjattomaan kaivoon?

Tunne menee järjen edelle, ei kaikkea voi eikä myöskään tarvitse rahassa laskea. Hevonen on ollut varsin onnellinen ja saanut kaikesta huolimatta hyvän elämän. Ja minä paljon ylimääräistä aikaa rakkaan otukseni kanssa. Eikä se aika ole todellakaan ollut hukkaan heitettyä, olen oppinut ja kasvanut paljon, ja onhan hevosta voinut käyttääkin siihen hankittuun rooliinkin, ratsuksi. Ennenkaikkea Nemo on pitänyt kurissa nuoret hevoset, sillä kukaan, ei kukaan, hypi tämän hevosen nenille. 

Marraskuu 2008
Lopettamispäätös oli varsin helppo, nähdessäni hevosen vaikeuden liikkua. Myös todella vanhoja häiriökäyttäytymiseen laskettavia ilmiöitä tuli samaan aikaan esille. Hevonen kiipeili karsinan kaltereita pitkin, etujalat olivat jo välillä oven yläreunassa. Hevonen ei ole kiipeillyt seiniin nojaillen sen jälkeen kun stressaavasta täysihoitotallista muutimme kotiin. Joku oli siis hevoselle aiheuttanut stressiä. Myös tarhasta karkailu tuli taas kuvioihin, ilman järkevää syytä ja hapannaamaisuus, yöllinen kolistelu ja kiukuttelu. Niin kauan, kun olinkin saanut pidettyä kaiken "normaalina" ja tasapainossa, ettei hevosen tarvinnut tehdä temppujaan. Joku on taas muuttunut, sillä ylimääräiset ongelmakäyttäytymiset hävisivät, yhtä nopeasti kuin ilmenivätkin. Toistaiseksi asiat ovat siis hevosella ilmeisesti jollakin tapaa taas hyvin. 

Elämä on taas paljon helpompaa ja miellyttävämpää. Hevonen jopa omaehtoisesti laukkaakin kentällä, jonne sen irti päästin kuvauspäivänä. Sitä ihmettä ei ihan hevillä tapahdu! Parempaan suuntaan ollaan siis menossa, mutta samalla lopetuspäätöksessä pysyminen on vaikeampaa. Miksei elämä voi mennä mustavalkoisesti. Niin että eletään täysillä terveenä ja kuollaan sitten pois heti? Miksi täytyy olla vaihtoehtoja ja vilautella toiveita paremmasta? Asia jota ensimmäinen oma hevoseni ei vielä ole opettanut, on luopuminen ja irtipäästäminen. Luovuttaminen! Olenko sen jälkeen parempi vai huonompi ihminen ja hevosen omistaja? 

kesä 2010

Muista, jo eteenpäin laitetuista tai lopetetuista hevosista on ollut helppo päästää irti, vaikka toki sen pienen suokkitamman lastaus viimeiseen kyytiin oli kyynelien pidätystä. Silloin, työläästi lastattava hevonen meni kyytiin varsin helposti. Tiesikö se mihin oli menossa? Tiesikö se, että päästämme sen tuskistaan? En tiedä, mutta on lohdullista ajatella, että tiesi. On myös lohdullista ajatella, ettei sen enää tarvitse kärsiä vaivastastaan, josta kärsi ja kituutteli koko elämänsä. 

Oli suurinpiirtein henkisesti helppo lastata tamma kyytiin, sillä joku muu vei sen pois ja hoiti lopun. Saimme vain viestin, että hippokseen voi nyt ilmoittaa tämän päivän lopetuspäiväksi. Mutta Nemon kanssa tilanne ei ole sama. Hevosta en voi lastata jonkun toisen traileriin ja jäädä katsomaan kun perävalot häviävät. Se ei onnistu, ellei ne kaikki "hevoskuiskaajat" jotka lupaavat laittaa hevosen kuin hevosen traileriin, tule ja laita sitä traileriin. Ne joiden mielestä kuljetusongelma on vain huuhaata, tervetuloa tänne näyttämään taitonne! 

Toisaalta hevosella on myös ikuinen teuraskielto, jottei sitä senkään takia voi noin vain laittaa teurastajan kyytiin. Klinikalle vieminen olisi ollut kyllä myös ihan mukava vaihtoehto, sieltä saisi myös ruhon hävityspalvelun. Mutta kun ei, kun hevosta ei pysty kuljettamaan, niin ei pysty. 

Marraskuu 2010, seuran seniorimestarit

Olen aina ajatellut, että sitten kun sen aika on, tulee eläinlääkäri lopettamaan hevoseni. Mutta ihan oikeasti, haluanko haudata hevoseni kentän vierelle? Mitä jos joskus rikastun ja saisin levennettyä kenttää? Kaivattaisin hevoseni haudan päältä. Ajatus ei houkuttele, se jälkimmäinen. Kentän leventäminen kyllä houkuttelisi. Meidän tontilla ei ole muuta paikkaa, mihin hevosen kokoisen eläimen voisi haudata. On siis ihan oikeasti mietittävä, miten se hevonen lopetetaan ja minne ruho viedään. Haaskaksiko? 

Miehelläni on paljon metsästäviä kavereita ja metsästäähän hän itsekin. Olisiko ampuminen sittenkin parempi ratkaisu? Se olisi nopea ja kerrasta poikki. Metsästäjät ottavat myös mielellään ruhonkin, eikä maksaisi yhtään mitään. Mutta haluanko todella mussukkani päätyvän petoeläinten ruuaksi? Toisaalta, eihän se hevonen siitä enää kärsi, ja "petojahan" ne madot ja lahottaja eläimetkin ovat, jotka työstäisivät ruhoa maan alla paljon pidempään, kuin nälkäiset sudet ja karhut. 


P-Kurin kisat, 2008. Kuva Niina Javanainen
Kun on kerran saanut pitää hevosen pään sylissään ja silittää sen ikiuneen. Nähdä viimeiset hengenvedot ja sen rauhallisen vaipumisen ikiuneen eläinlääkärin toimesta, toivoisi omalle samanlaisen lopun. Rauhallisen. Siihen tarvittaisiin vain opettaa hevonen ensin käskystä makaamaan ja luovuttamaan, sillä sellaista ähkyistä kivuista johtunutta maantautumista ja luovuttamista en hevoselleni toivo. En myöskään halua nähdä, kun lääkeaine vaikuttaa pystyssä olevaan hevoseen ja se kaatuu. En halua nähdä sitä, että elämä yrittää vielä väkisin laittaa kuolemalle vastaan ja viimeisillä voimillaan nousta pystyyn. Ei, ehkei se eläinlääkärin lopetusmenetelmä sovi sittenkään silmilleni eikä varsinkaan mielelleni, jotenkuten terveeksi laskettavan hevosen kohdalla. 

Minulla on ehkä aikaa miettiä asiaa vielä kesän loppuun. Vaihtoehdoista tällä hetkellä ampuminen kuulostaisi armollisimmalta, täytyy vain löytää 100% sihtisilmän omaava ampuja. Mieheni ei lopeta eläimiämme, ei todellakaan, vaikka taitoa olisi. Eilinen naapurin kissan lopetusreissukin oli hyvin vaikea paikka, vaikka kissalla olikin painavat terveydelliset syyt lopettamiseen. Eikä omien koirien piikille vienti ollut itsestään selvä juttu. Kun eläimet ovat näin rakkaita, ne ovat kuin perheen jäseniä. Ei niistä luopuminen ole helppoa. 

Mitäs sitten kun Nemoa ei enää ole, kuka korvaa sen? Kuka ottaa sen suuren palan paikatakseen? 

En tiedä, eikä tarvitse tietääkään. Tuskin kukaan pystyy siihen, koskaan. Mutta  nautin vielä näistä hetkistä ja iloista jotka saan viettää rakkaiden hevosteni kanssa, koskaan ei voi tietää, mitä huominen tuo tullessaan. Täytyy elää täysillä päivä kerrallaan!

2008, kuva Niina Javanainen

22 kommenttia:

  1. Minä suoritin hevosenomistajan loppukokeen hyväksytysti, kun muutama kuukausi sitten päästin rakkaan ensihevoseni ikivihreille niityille. Lopetustavaksi valitsin eläinlääkärin piikin ja kaikki meni alusta loppuun saakka todella hienosti. Hevonen haudattiin metsään tallin tontille. En vieläkään pysty kirjoittamaan Lassen kuolemasta mitään, mutta ehkä jossain vaiheessa on sen aika.

    http://friisilainen.blogspot.fi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minullakin on aina ollut ajatuksena piikki, mutta erehdyin lukemaan"kauhutarinoita" niistä. Ei olisi pitänyt :| Hyvin vaikeaa, on edes ajatella laittavansa rakasta pois, mutta omistajan on tehtävä se viimeinen ja vaikeinkin päätös. Sitähän se omistajuus on, on osattava päästää irti, kun maan päällinen elämä ei ole enää yhtä kivaa kuin mitä taivaslaitumilla on tarjota.

      Poista
  2. Kovin tuttuja ajatuksia. Minä ostin ensihevoseksi parikymppisen entisen kisaponin, joten oli alusta asti selvää, että omistajuus ei kovin kauan kestä. Ensiponi meni klinikalle, kun se pahasti kipuilevana piti saada hengiltä hetipaikalla.

    Mutta sitten on tämä oma kasvatti, jo varsasta asti sairastanut. Välillä olen jo tehnyt hyvästejä, sitten onkin taas näyttänyt valoisammalta. Sen kanssa olen tätä milloin-kysymystä miettinyt jo monta vuotta, tällä hetkellä se voi ihan hyvin.

    Olen kuitenkin miettinyt myös miten-kysymystä. Ja vaikka vanha meni piikillä kauniisti, en haluaisi samaa nuorelle. Haluaisin sille mahdollisimman nopean ja kivuttoman lähdön, vaikka tuntuu, että olisi hirveää nähdä oma silmäterän ampuminen.

    En missään tapauksessa haluaisi haudata hevosta. Itse en edes syö lihaa, mutta silti tuntuu kaamealta tuhlaukselta haudata käyttökelpoista lihaa. Ei se ruho minusta enää ole se rakas hevonen, se on vain tyhjä kuori.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vaikeinta on juurikin se ajoitus. Monesti mietin, onko se välttämättä nyt tehtävä? Etenkin kun elämä taas sujuu ja kaikki on periaatteessa hyvin. Vaikeita päätöksiä ja päättää kummin vain, miettii onko se oikea päätös. Meillä on todennäköisesti ainakin jonkinasteinen krooninen kipu, en pysty tutkituttamaan, kun emme klinikalle koskaan ehjänä pääsisi, mutta oletan että niin kuitenkin on. Liikkuu kulmikkaasti etenkin kovilla pohjilla. Täysin terve hevonenhan ei reagoisi niin.

      Poista
  3. Minäkin jouduin joulukuussa laittamaan rakkaan hevoseni pois, se on kyllä kamalin osuus hevosen omistamisessa.
    Olen tiennyt siitä asti, kun näin entisen vuokrahevoseni lopetettavan ampumalla, että sitä en halua nähdä omalle hevoselleni tehtävän, sen verran kamala ja raaka kokemus se oli. Teurastuskaan ei sopinut, koska halusin olla hevoseni kanssa loppuun saakka ja hevostani oltiin jo lääkittykin sen verran elämänsä aikana, ettei se olisi onnistunutkaan. Hautapaikkaakaan ei ollut, joten tiesin, että vien hevoseni klinikalle, josta se sitten hävitetäänkin.
    Pelkäsin tuota tilannetta etukäteen, minäkin olin lukenut ja kuullut kauhutarinoita. Pelkäsin saavani siitä ikuisia traumoja ja kauhukuvia, jotka eivät ikinä lähtisi päästäni. Tämä lopetustapa oli meidän kohdalla kuitenkin hyvä päätös ja lopetuksen tehnyt eläinlääkärikin oli erittäin asiallinen, ammattitaitoinen ja vastaili ensin rauhassa kysymyksiin ja koko ajan selosti mitä tapahtuu. Hän myös sanoi, että yleensä hevoset eivät "taistele" vastaan viimeiseen asti, kuten kauhutarinoissa käy, vaan näin saattavat harvoin tehdä ne hyvin sairaat yksilöt, joiden elimistö käy jo valmiiksi tavallaan ylikierroksilla ja ponnistelee sairauden takia ja sen takia lopetuskaan ei välttämättä ole rauhallinen. Näin jotenkin hän asian selitti.
    Hevoselleni se oli kuitenkin rauhallinen ja kaunis loppu. Ei mitään taisteluja tai kauheata katseltavaa. Vaan juuri sellainen loppu, jonka halusinkin. Sain silitellä ystäväni ikiuneen.

    Voimia tuleviin päätöksiin ja koitoksiin, ei se koskaan ole helppoa, valitsisi sitten minkä lopetustavan tahansa. Toivotaan kuitenkin, että teillä on vielä yhteistä aikaa rutkasti jäljellä! <3

    http://ablemajor.blogspot.fi/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitoksia! Itse en kykenisi katsomaan ampumista, se saisi tapahtua tekniikalla"katson kun mies vie hevosen pois silmieni alta" liian raakaa minun silmilleni. Klinikalle haluaisin viedä, mutta matka itsessään olisi jo niin stressaava ja vaarallinen sekä hevoselle, että kaikille muille, ettei se onnistu. :(

      Poista
  4. En ala neuvomaan, kun itse olen ollut läsnä vain kissan lopetuksessa. Eläinlääkäri tuli kotiin tekemään toimenpiteen ja vei kissan mukanaan. Se käy välillä mielessä, että milloin Nina ja Oskari päättää luopua Kraaterista ja pystynkö sen jälkeen siellä ratsastamaan. Siitä on tullut mulle niin hyvä kaveri, ja se on kuitenkin jo 23. Jesper ja Ellu joutuivat jo pois.

    Mielestäni on tosi kiva juttu, että olet pitänyt Nemoa oloneuvoksena, se vain osoittaa että se on tärkeä. Kamalaahan olisi, että se olisi joutunut pois heti ensimmäisestä vaivan merkistä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meillä on aina koirat viety piikille ja tuotu kotiin haudattavaksi. Kissat ovat tehneet katoamistemput. Hevosen kokoinen onkin jo vähän vaikeampaa haudata :/ eikä lääkeaineilla lopetettuna saa ruhoakaan hyödyntää.

      Onko kraater tosiaan jo noin vanha :o Itselle oli ennen omaa hevosta hyvin vaikeaa, kun lempi hevoset myytiin tai lopetettiin. Pikkutyttönä ei edes ymmärtänyt miksi niin tehtiin.

      Nemo on tosiaan saanut nauttia elämästään, sen on mahdollistanut oma talli. Vieraalla ei olisi ollut mitään mahdollisuutta pitää tällaista 'eläkeläistä'. Kotona se ei kuluta hirveästi :)

      Poista
  5. En tiedä oletko hiljattain käynyt blogissani, mutta osallistuin Blogitallin haasteeseen kirjoittamalla Kraaterista. http://www.ellikki.fi/hevoset/puffiboksi/hevosystavani-iso-ja-lempea-hurmuri/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olipa ihana teksti Kraaterista. Minua on aina naurattanut sen korvat, kun se saa käännettyä ne täysin taaksepäin, pitäen samalla ne tikkusuoraan hörössä. Näytti keväällä koulukisoissa hauskalta, koko radan meni korvat hörössä, apuja saadessaan käänti vain 180 astetta taaksepäin, mahtava :)

      Poista
  6. Meillä entinen hevonen lopetettiin pulttipyssyllä, kun meni teuraaksi. Silmänräpäyksessä tehty ja hevonen ei kerkeä edes tajuamaan mitään. Piikille ei tulla näitä nykyisiäkään viemään, sitten kun aika jättää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se onkin kaikkein helpoin ja satavarma (tietääkseni) tulos. Harmittaa todella kovasti, että kuljetus on meillä mahdottomuus. Vaikka iänikuinen teuraskieltokin on (silmälääkkeen takia!) :/

      Poista
  7. Minun hevonen lopetettiin lokakuussa. Tämä oli vain kuuden minulle tullessaan ja kerettiin kaksi upeaa vuotta olla yhdessä. Lopulta todettiin suoliston vajaatoiminta,missä minulla ei ollut enään mitään tehtävissä kuin päästää irti. Vaikein päätös koskaan.
    Olin myös ajatellut että meillä on paljon aikaa ja kerkeämme pitkälle,valitettavasti meillä se ei mennytkään niin. Hevoseni jätti minuun niin suuret jäljet että hevostelu jäinsen sileän tien. Nyt 3kk jälkeen kävin kokeilemassa miltä hevosen selässä tuntuu olla. Se tuntui niin oudolle,eihän se ollut minun hevonen. Mutta ehkä vielä joskus.
    Rakkaasta hevosesta irti päästäminen on vaikeaa ja siinä käy laajan tunteiden kirjon. Mutta itse olen lohduttautunut siihen,että luojan kiitos muistot säilyvät aina !❤

    Olen aina ajatellut että en koskaan lopeta hevostani ampumalla. Silti kuitenkin päädyin siihen ratkaisuun ja olen tyytyväinen siihen päätökseen jos niin asiaa voi ilmaista. Täälläpäin on ihan "yritys" josta he tulevat paikanpäälle ja vievät ruhon mukana. Kaikki meni hienosti.
    Lopetuspäivä ja varsinkin se hetki on todella todella raskaat ja se jää mieleen. En halua pelotella mutta suosittelen ottamaan jonkun läheisen henkilön tueksi,itse ainakin koin sen erittäin tärkeänä.

    Paljon paljon voimia tulevaan ❤ !

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitoksia kovasti. Mulle jo ajattelukin on todella raskasta.

      Todella ikävää, ettei nuoresi saanut parempia eväitä elämään. Nuorten hevosten kohdalla se on vielä jotenkin täysin käsittämätöntä, vanhan ymmärtää helpommin, vanhuus ei tule yksin, mutta nuoret :( elämä ei ole reilua!

      Poista
    2. Haluan lisätä vielä tuohon ampumiseen sen,että itsehän en pystynyt katsomaan kun asia hoidettiin,hyvästelin hevoseni ja annoin riimun narun asian hoitaneelle ja kävelin itkien pois.
      Tiesin että en pääsisi yli jos olisin nähnyt tapahtuman kun jo itsessään asia oli niin raskas.

      Olen samaa mieltä,elämä on niin epäreilua!

      Poista
  8. Hevosen voi myös lopettaa kotitallilla eläinlääkärin toimesta ja tarkoitukseen sopiva kuljetusauto tulee sen noutamaan sieltä. Autoon nostamista ei herkemmän kannata jäädä katsomaan. Mutta näin heppa saa nukkua kotonaan ikiuneen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ai tuollaisesta hakupalvelusta en tiennytkään. Olen saattanut yhden ruhon traktorin kauhaan. Karmaisevinta oli ajatus, mitä vastaan ajavat ajattelevat, kun yleistä tietä vietiin pois.. Onneksi ei ollut oma hevoseni. Olisin ehkä ruhon halunnut jotenkin peittää viimeiselle matkalleen..

      Poista
  9. Nyt kun olen lopettanut kolme omaa hevostani, on tälläiset helpompaa käsitellä - lopetuksen hetkellä, ennen sitä ja sen jälkeen.

    Ensimmäinen oma hevoseni lopetettiin välittömästi, kun aivokalvontulehdus uusiutui ja hevonenkin vanha. Olisin voinut valita, kokeilaanko vielä uudelleen lääkitystä, mutta kun mietin asiaa järjellä enkä tunteella, niin päätös oli helppo. Hevonen piikitettiin kotitalliin ja haudattiin lähelle tallia. Loppu olikin rumaa, sillä hevosta ei saatu tallista ulos aivokalvontulehduksen oireiden vuoksi ja kaivinkone sen sieltä haki pois, kuskaten omaan monttuunsa. Vahvana katsoin ja olin vierellä, kun tämä tehtiin, sillä lupasin olla loppuun asti vierellä.

    Omalla tilallani tuli uusi lopetus vuoden 14 keväällä. Hevonen sairastellut pitkään, ollut hyvä ja välillä taas huono. Olisi pitänyt heti lopettaa, mutta päätettiin vielä jatkaa matkaa. Ei auttanut, hevonen meni huonoon kuntoon ja päätin lopettaa välittömästi. Eihän täällä voi kivuissaan elää ja nuori hevoseni näytti onnelliselta ulkoapäin, vaikka sisältä kaikki olikin jo "rikki". Eläinlääkäri piikitti, hevonen haudattiin tallin taakse. Täytyi nostaa isomman auton kyytiin, jotta saatiin mullan alle. Tämänkin kanssa kohdalla vierellä kävelin ja laitoin viimeiset kasat päälle. Sen olin velkaa.

    Kolmas hevonen oli sitten jo toinen tapaus. Luonteessa paljon huomauttamista ja jalatkin oireilivat, käyttövuosia iän puolesta olisi silti ollut. Hevonen ammuttiin. Se oli tosiaan luonteeltaan sellainen, ettei se olisi eläinlääkäriä vierelleen ottanutkaan. Ampuminen oli parhain vaihtoehto. Nopea ja siisti tälläiselle tapaukselle. Asiansaosaavat metsästäjät hoitivat ampumisen. Ruho pääsi "hyötykäyttöön" koirien ruuaksi. Toisaalta aika karmaiseva ajatus, mutta mielummin niin kuin lojumaan houkutteeksi metsänelukoille pellon laitaan..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi että :( Itselleni vaikein vieraan hevosen lopetus oli tiine tamma, jolta tarhassa murtui reisuluu. Niin kurja kohtalo, yht äkkiä ja meni täysin maailmaanäkemätön varsakin samalla. Omaan pihaan pelottaa haudata jo petoeläinten takia, niitä kun täällä on jo hirvittävästi ilman "herkkupaloja".

      Poista
    2. Voi että. Meillä kolmas (tamma) meinattiin astuttaa, mutta onneksi ei keretty tätä tehdä. Jos kantavaksi olisi tullut niin eläinlääkärikin sanoi suoraan, että tamman kivuttomana pitäminen olisi ollut työn ja tuskan takana. :(

      Meilläkin on petoeläimiä - näin maalla ja keskellä ei mitään asuessa. Karhut ovat käyneet parhaillaan 200m päässä tallista, muttei mikään pihalle asti saanut. Toki pienriistaa (kettuja, jäniksiä, supeja..) pihalla vierailee. Hevosten haudat ovat kuitenkin niin syvällä ettei pitäisi enää petoeläimiä tänne houkutella. Tietysti tuore hauta saattaa hajua antaa pedoille, mutta kun syvyyttä näissä useita metrejä niin ei ole tullut.

      Poista
  10. Mun vuokraponi, jota sain loppuaikana pitää kuin omaa, sai lokakuussa rajun hormoniperäisen kaviokuumeen ja omistaja päätti ellin ohjeilla viikon lääkitä ja katsoa. Lääkitys ei kuitenkaan purrut, eikä ponista olisi varsinaisesti enää ponia tullut, joten omistaja teki ainoan oikean päätöksen. Pari vikaa päivää lääkittiinkin reilusti yliannostuksella ja silti varsinkin aamuisin koko ponin olemuksesta näki kuinka paljon sattui. Poni lähti omistajan, porkkanaämpärin ja tutun metsästäjän kanssa kanssa metsään ja haudattiin oikeastaan sitten niille sijoilleen tallin omille maille. Lopetus oli kuulemma käynyt nopeasti ja tuskattomasti. Alussa mulla teki tosi pahaa, koska jo pelkästään se, että tilanteessa oli mukana ase teki siitä jotenkin kuvottavan. Nyttemmin oon kuitenkin oppinut ajattelemaan, että ei sillä ja piikillä nyt välttämättä niin suurta eroa ole muuten kuin omissa ennakkoluuloissa ja suhtautumisessa. Ampuja ei tuntenut ponia millään tavalla, mikä helpotti tilannetta ja kaikki tiesivät, että tehtävä mikä tehtävä... :(

    Tuun nyt vähän jälkijunassakommentoimaan, mutta näin linkin tähän uusimmassa postauksessa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi että! Ikävää että loppu tuli niin nopeasti. Mulla on aikaa ollut sulatella ja miettiä. En sitten tiedä kumpi ois kuitenkin se parempi tapa, että hevonen lähtee nopeasti vai se että tässä syksyyn asti katsotaan sitä iloista ja onnellista hevosta. Itse olen kanssa sitä mieltä, ettei sillä lopetustavalla liiemmin ole eroa. Toinen on vähän hitaampi toinen nopea, mutta kummassakaan hevonen ei itse tiedosta tapahtuvaa. Ihmisen mieli on vaan niin inhimillistävä näissäkin asioissa, etenkin kun se eläin on niin rakas ja tuttu.

      Poista