Blogi       ::       #Gottfrid       ::       #HFG       ::       #EPPO       ::      Muistoissa       ::      

7.2.2019

Me maastoillaan!

Elänkö lapsuuden poniunelmaani lasteni kautta? Sitä toisinaan mietin. Mutta toisaalta, kun tytöt tykkäävät poneista, niin haittaako se, jos vähän eläisinkin. Siinä vaiheessa, kun karjun verkka-alueella pää punaisena, voitonkiilto silmissä - poniäidin roolissa - tiputtakaa minut takaisin maanpinnalle, kiitos! Yhdessä tekemisen riemu, sitä on vaalittava. 


Eppo, tiimimme uusin tulokas, joka tuntuu nyt jo siltä kuin olisi aina ollut meidän, on virallisestikin kotiutunut meille täysin. Poni kulkee sisälle ja ulos itsekseen, saattaa joskus tarhamatkalla jäädä moikkaamaan pihalla leikkiviä lapsia ja tapsutella hetken päästä omaan karsinaansa. On aika suuri ero siihen poniin, joka viikon jälkeen lähti portista karkuteille, kun olin ottamassa sitä kiinni. Ponia, joka ei antanut kiinni tuosta noin vain. Ensimmäiset ratsastukset meni ponin jännittämiseen, kun ulkona tuuli hieman kovaa. Eppo ei luottanut meihin, jonka vuoksi alku oli jokseenkin hankalaa. Vaikkei se silloin hankalalta tuntunutkaan. Mutta kun vertaa nykyiseen Eppoon, joka talvituiskeessa seisoo paikallaan pihalla, kun tyttö ihan itsekseen päättää pysäyttää ponin ja tehdä maailman ympärysmatkan. Ero on aika huima. Pienistä arjen asioista on oikeasti muodostunut aika suuria, ne tajutakseen pitää vain muistella muutamia kuukausia taaksepäin.

Talvimyrsky, ei houkuttele ratsastamaan. Kotti napottaa päivän pihatossa, sillä on suorastaan kuuluisa siitä, että vihaa huonoja kelejä. Talliin päästessään Kotti ei meinaa astella takki päällä takaisin ulos. Heitin vitsillä, että jos saisi ratsastusseuraa. En uskonut kenenkään tarttuvan ajatukseen, keli huomioon ottaen. En todellakaan olisi yksin lähtenyt ratsastamaan, enkä kyllä muutoinkaan. Ennen kuin sain takkia päälle, oli tyttö jo tallissa odottamassa, taas. 

Eppo satuloitiin, Kotti vain loimitettiin, sillä ajattelin mennä Kottin elämän toista kertaa ilman satulaa. Tarkoitus oli mennä kentällä, sillä ei mieleenikään tulisi lähteä Kottin kanssa, etenkään lapsen ollessa mukana, maastoon satulatta. Mutta luonto oli kasannut lunta kentälle liioiksi, joten maastoonhan lähdettiin. Me neljästään, kaksi ponia ja kaksi ratsastajaa. Aivan järkyttävässä kelissä. Takaa kuului vain "Eppo niin kovasti tahtoisi ravata.. " Ja kun ponit jotain tahtoo, ponien on saatava se!



Pieni tyttö ja pieni poni. Siinä vähän äidin sydän suli. Ja Kotti, se suorastaan kiehui loimensa alla halusta ottaa pieni kilpailu, kumpi poneista on nopeampi. Seuraavana päivänä osasin varautua paremmin, satuloin ratsuni. Ihan siltä varalta, että allani kuitenkin on aikamoinen sähköjänis. Ja taas me kaksistaan lähdimme maastoilemaan, aivan mielettömän kauniissa, mutta kylmässä kelissä. Poneilla oli hauskaa ja niin oli meillä ratsastajillakin. Tästä edes minun ei tarvitse enää yksin maastoillakaan, mikäli en välttämättä niin halua. Aika nastaa! #ponit

2 kommenttia:

  1. Ei ainakaan pääse ponit karkuteille, kun on noi lumiseinämät vieressä :D
    Meidän maastot on suurimmaksi osaksi auraamattomat, hyvää hankitreeniä, tällä hetkellä hevosia polviin asti paikoitellen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No juu ei todellakaan pääse! Siksi olikin hyvä aloittaa tämä ilman taluttajaa maastoilu, kun voi Kottin kanssa hidastaa Eppoa tarvittaessa. Täällä on aivan älyttömästi lunta, ei voi enää haaveillakaan hankitreeneistä :( Ja maastoreititkin on aika minimissään, kenelläkään ei ole aikaa aurailla ns. Turhia teitä. Lumen tulo saisi jo riittää, mutta ehkä tästä nyt täytyy nauttia, kun tätä kerrankin on. :D

      Poista