Blogi       ::       #Gottfrid       ::       #HFG       ::       #EPPO       ::      Muistoissa       ::      

16.4.2018

Mikä mahtava matka me ollaankaan taivallettu. Vain toivoa voi, ettei pelkästään tää oo sitä, mihin meidät on mahdollistettu.

Näitä upeita kuvia nappasi Petra Strübing Harjun kisoista. Maailman upeimmat korvat ja karvat!
Löysin Gottfridista vanhoja myynti-ilmoituksia Suomen New Forest -poniyhdistyksen jäsenlehdistä vuosilta 2013 sekä 2014. Tuolloin en itse ole ollut yhdistyksen jäsen, sillä meillä ei vielä forestia ollut, eikä lehdetkään silloin meille saapuneet. Samainen ilmoitus löytyi aikoinaan myös yhdistyksen nettisivuilta, josta bongasimmekin tämän ponin. Muistan tarkkaan, kuinka kirjoitin kasvattajalle viestiä, kysyäkseni ponista lisätietoja. Kuinka kerroin, että etsimme ponia tyttärillemme, joilla ikää on alle 3 vuotta yhteensäkin ja kuinka se oli saanut kasvattajan selkäkarvat hieman pystyyn. Nuori poni ei kuulu lapsille. Mutta selventäessäni asiaa enemmän, uskalsi kasvattaja alkaa kaupankäyntiin kanssamme. Ja poni muutti meille syksyllä 2014, pony-näyttelystä suoraan. Ostimme ponin vain kuvien ja videoiden perusteella, koska kukapa nyt lasten poniksi tarkoitettua nuorta lähtisi katsomaan?!

Kukapa olisi uskonut, mikä tarina oli juuri saamassa alun? 



Gottfrid on ollut meille pian neljä vuotta. Niin vähän aikaa. Mutta niin paljon iloa, niin paljon onnistumisia ja valtavasti rakkautta! Poni on jo lyhyessä ajassa lunastanut ikuisen paikan meidän perheessä, ei pelkästään tallissa vaan sydämessä. Toisissa on sitä jotain, tässä ponissa sitä on aivan valtavasti! Poni on puhdasta kultaa kokonaisuudessaan. Sen viehättävä ponimainen charmi puree niin kotona, valmennuksissa kuin kisoissakin, kaikkiin.

Neljä vuotta sitten meistä tuli ponioriin omistajia. Kaksivuotias nuori forresteri liittyi perheeseen. Siitä piti tulla lapsille kelvollinen ratsu myöhempään ikään. Vielä se ei ole lunastanut tarkoitettua tehtäväänsä, eikä tuskin koskaan lunasta sellaisena pullapollena, joksi sen ajattelimme. Kotti on toiminut lasteni ratsuna jo kolme vuotta. Sen maailmaan kiltein luonne mahdollisti tyttärieni ratsastelut jo kolmivuotiskesällä. Kotti on niin varovainen ja ymmärtäväinen tyttärieni kanssa, ettei toista samanlaista voi löytyä. Vanhempi tyttäristämme voi talutella ponia tarhaan ja takaisin aivan yksin. Poni seistä tapittaa paikallaan, kun tyttäret häärivät sen ympärillä. Sellainen se on ollut aina, ensimmäisestä meillä asutusta päivästä lähtien. Ei tulisi mieleenkään Frodon kanssa, siltä ei löydy samanlaisia hermoja eikä ymmärrystä taaperoita kohtaan. Samalla kiltillä luonteella ponista on kuitenkin kuoriutunut mitä mahtavin kilparatsu, se on yritteliäs, pientä pilkettä silmäkulmassa ja suorittaa aina täysillä, koko sydämellään. 


Poni mullisti elämäni, teki minusta sen mitä olen nyt ratsastajana. Poni teki minusta ratsastajan!

Aina kaikki ei ole ollut niin, kuin nyt on. Gottfridista ei koskaan pitänyt tulla minun pääasiallista ratsuani.  Mutta kohtalo ja poni itse päättivät toisin. Jotta tällainen tavallinen harrastaja saa vähän näkyvyyttä ja jää ihmisten mieleen, täytyy erottua massasta, täytyy tehdä jotain, mitä muut ei tee. Täytyy omistaa maailman mahtavin poni, ja tuoda se maailmalle näytille. Täytyy rikkoa rajoja ja tehdä pienestä ponista paras. Jotta se olisi edes mahdollista, täytyy ponista löytyä halua siihen. Pelkkä luonnon suoma lahjakkuus ei riitä, jos poni on toista mieltä. Kotti on kuitenkin päättänyt olla paras ja minun tehtäväkseni on vain jäänyt siinä auttaminen.

Simo-Petterin piti olla elämäni the hevonen. Hevonen, jonka kanssa voin tehdä uraa ratsastajana. Sen piti olla ikäluokkakarkeloiden kisakaverini, hevonen, jonka veisin niin pitkälle kuin suinkin mahdollista. Mutta toisin kävi. Kun Simo oli poissa pelistä, tein Kottia kuin huomaamattani enemmän ja enemmän, kohti sitä mitä olin Simoakin tehnyt - ikäluokkakisoja. Koska poni on poni, emme uskoneet tulostason olevan kovin kummoinen ja kisoihin lähdimmekin vain näyttämään tulevalle turvalliselle lasten ponille maailmaa. Kerta toisensa jälkeen saimme korkata kotona skumppaa, koska poni oli tehnyt valtavan hienon tuloksen. Koko nelivuotiskausi oli sellainen "kunhan nyt käydään" ilman minkäänlaista valmentautumista tai todellista valmistelua, yhtään mitään sen enempää. Ajatuksena, että saamme tästä maailman turvallisimman lasten opetusponin.

Laatuponikilpailut olivat kolmi- ja nelivuotiaina oma juttunsa. Poni pärjäsi siellä hienosti, ja vaikka olenkin itselleni katkera, että menin ponin askellajichampion -tittelin missaamaan omalla hölmöydelläni. Poni on kuitenkin saavuttanut paljon, niin paljon, ettemme enää viisivuotiaana lähteneet tapahtumaan. Kottilla oli takana jo onnistunut kisakausi ja ponibreeders voitto, joten emme nähneet järkeä rassata nuorta ponia parin ruusukkeen takia, sillä rahapalkintoja ei viisivuotiaille jaeta. Mahtavampaa oli voittaa oman alueen nuorten hevosten mestaruus, jo toistamiseen!


Ei mitään maahan sidottua nummiponien liikkumista.
Vasta Simon lopetuksen jälkeen, vuosi sitten, aloin todella totutella asiaan, että ehkä Kotti on kisaratsuni oikeasti. Aloimme yhteistyön ponin osalta valmentajani Tainan kanssa, josta Ellikki on kirjoittanut mahtavan jutun, pääset lukemaan sen tästä! Olemme tehneet nyt vuoden töitä lähes viikottain Tainan kanssa. Vuosi on lyhyt aika, mutta siinä saa aikaan valtavasti. Voi kunpa olisin aloittanut tämän yhteistyön jo vuotta aiemmin. Toisaalta, nyt poni, vaikka onkin jo kaksi kokonaista kisakautta tehnyt, on ollut hyvin kevyellä "humputtelulla" viisivuotiaaksi asti, joka ei nuorelle ponille ole ollenkaan huono juttu. Vuoden aikana olen oppinut ratsastamaan poniani kuin hevosta. Alkuun oli vaikeaa ymmärtää, että poni, vaikka poni onkin, on ratsastettava yhtä lailla kuin iso laadukas kouluratsu. Isosti eteenpäin, eikä jäädä tyytymään ponin ponimaiseen pinkomiseen. Vaikeaa se on ollut Kottillekin, mutta askel kerrallaan ponin liikkumista on hiottu ja vaatimustasoa nostettu. Eikä se matka ole vasta kuin alussa. Olemme tehneet Tainan kanssa vuoden verran töitä ja vasta nyt maaliskuusta eteenpäin olen oikeasti voinut istua ponin ravissa, sillä poni on oikeasti ravannut. Kun perusliikkuminen on tullut laadukkaaksi, on keskiaskellajienkin kanssa saatu harppauksia eteenpäin. Tämä perustyö tähän pisteeseen on kuitenkin kestänyt yhden kokonaisen vuoden määrätietoista valmennusta. Paljon työtä, hikeä ja kurinalaista työskentelyä kummankin osapuolen osalta. Jos olisin jatkanut Kottin kanssa arkea niin, että poni olisi se kakkosratsuni, olisimme varmasti samalla tasolla, suoriutuisimme helppo A tason tehtävistä, mutta ponin liikkuminen ja suorittaminen eivät olisi tällä tasolla. Niillä ei olisi mahdollisuus sijoittua avoimissa helppo A luokissa. En olisi ikinä alkanut ratsastamaan ponia kuin hevosta. Olisin ratsastanut sitä pelkkänä tavallisena ponina. 

Gottfrid on vain 132cm korkea. Ratsastajalla senttejä on 165.
Viisivuotiskauden alkaessa poni oli jo ykköstykkini. Sen kanssa oli selkeät tavoitteet ja suunnitelmat. Meillä oli kokonaisuus kunnossa, joka mahdollisti mitä parhaimmin onnistuneen kauden. Samalla kokonaisuudella jatkamme tänäkin vuonna. Kausi onkin alkanut todella hienosti. Ja vasta eilen valmentajani sanat saivat ymmärtämään, ettei kyse ole tuurista tai mistään muustakaan ihmeestä. Vaan ansaittu palkinto tekemästämme työstä. Kova työ palkitaan, ja tämän ponin eteen me olemme tehneet aivan valtavasti töitä. Etenkin viime vuosi on ollut oikeasti kokonaan Kottin ympärillä. Arki ja juhlat on suunniteltu ponin mukaan. Milloin on kisat, treenit ja lepojaksot. Onhan tässä tuuriakin ollut matkassa. Suurin onni potkaisi varmasti silloin, kun löysimme tuon ponin myynti-ilmoituksen ja päätimme ottaa yhteyttä. Mutta on tuuria ollut myös siinä, että poni on pääasiassa ollut terve ja löysimme sille mitä parhaimman esteratsastajan. 

Tavallista ponia tästä ei saa tekemälläkään. Kotti ei ehkä edusta rotutyypillisintä forestia. Sen suorituskyky ja liikkuminen on kaukana nummiponista. Se on kissamaisen kevyt liikkeissään ja sen kanssa voi kilpailla tosissaan ikäluokan hevosia vastaan. Se osaa diivailla ja vaatia huoltojoukoiltaan kaiken, jota pieni poni voi tarvita, kruunun kiillotusta myöten. Mutta muista poneista kaikkein eniten sen erottaa rakkaus. Se rakastaa omistajiaan, kahta pientä tyttöä, jotka rakastavat poniaan vähintään yhtä paljon. Kottin sydän on puhdasta kultaa! Poni on varmasti maailman eniten rakkautta saava otus koko maailmassa. 


En koskaan voi lakata ylistämästäni tätä otusta. Se on vain niin speciaali. 

2 kommenttia:

  1. On niin hienoa seurata teidän matkaa ja menestymistä! Poni-ihmisen sydäntä lämmittää kun poni otetaan vakavasti eikä pelkkänä lapsien ratsuna (niin arvokas ammatti kuin sekin on).

    VastaaPoista
  2. Kiitoksia! Arvokas tehtävä on olla lasten ratsuna, se on totta! Kuitenkin pitäisi myös muistaa, että lapsista tulee taitavampia koko ajan, ja niille täytyisi löytyä aina se seuraavan asteen poni. Meillä täällä Suomessa niitä poneja ei ole kovin paljon, joilla nuori poni-ikäinen pääsisi kehittymään. Sellaisen ei kuuluisi kouluttaa samalla ponia, vaan saada alleen koulutettu poni, jotta kehittyminen ratsastajana olisi nopeaa ja helppoa. Myöhemmällä iällä kerkeää koulutella niin paljon kuin sielu sietää, mutta nuorena pitäisi saada opetella valmiilla. Meillä on kuitenkin paljon ponikokoisia sennuja, jotka pystyisivät kouluttamaan ja tekemään poneja suomen poniratsastajille, tätä ei kuitenkaan tehdä. En osaa sanoa miksi. Meillähän olisi paljon laadukkaita ponejakin täällä. Silti valmiit ponit ostetaan ulkomailta.

    VastaaPoista