12# Ei huomispäivän teitä voi kukaan aavistaa

Tämä on yksi niistä päivistä, jolloin toivoisi, ettei aamulla olisi edes herännyt. Senpä takia ei joulukalenteriinkaan tule mitään kummoista tämän lisäksi.

Aamu alkoi normaalisti; hevosille takkeja päälle ja ulos. Tänään tosin teimme niin, että aamulla loimet niskassa ulos lähti poni ja Nemo. Sillä Simolle kaavailtiin aamuksi kävelytys. Simo sai siis heinäkasan karsinaansa ja poni sekä Nemo nautiskelivat heinänsä ulkona.

Mieheni loimitti Nemon ja vei sen ulos, sillä välin kun minä etsin varustehuoneesta Simolle varusteita. Poni menee aina viimeisenä ulos, tänään siis toisena. Kun kaksikko oli tarhoissaan, alkoi tallin siivous kahden karsinan osalta ja Simon varustus. Simo kävi puolentunnin maastolenkin mieheni kanssa taluttaen ja lennosta vaihdoimme osia, jossa minä lähdin ponin kanssa samaiselle maastolenkille, jossa meillä meni vartti pidempään. Onhan ponilla senverran lyhyempi askel.

Kun pääsimme ponin kanssa kotiin, oli aika antaa päiväheiniä. Miehelläni oli jo hiukan kiire laittaa ruokaa ja valmistautua töihin, joten hoidin yksin heinien jaon sekä samalla varasin heiniä talliin illaksi. Poni ja Simo hörähtelivät jo nähdessäni minun astelevan heinävarastoon. Se on ihan normaalia, sen sijaan normaalia ei ole se, että Nemo on ihan hiljaa. Jaoin heinät: ensin ponille, sillä sen tarha on nyt lähimpänä heinävarastoa. Siinä vaiheessa Nemo ja Simo kumpainenkin ilmoitti, ettei arvojärjestys ollut oikea. Nemo sai toisena heinät ja hyökkäsi ruokansa kimppuun tavanomaisella tavallaan, ahnaasti. Viimeisenä heinäkasan kimppuun pääsi Simo.

Kun heinät oli hevosille jaettu, oli aika marssia takaisin heinä varastoon, jotta sain heinät laitettua talliin. Kulkiessani Nemon ohi, ei kaikki ollut kunnossa. Hevonen tärisi kauttaaltaan ja pureskeli heinät, mutta sylki ne ulos. Hevonen otti lisää heinää ja sama homma tapahtui uudelleen, hetken pureskelun jälkeen nielemisen sijaan hevonen mupeltaa pureskellun heinäkasan pois. Kauhuskenaario mielessä soitin mieheni apuun, sillä oma järki ei siinä vaiheessa enää luistanut.

Niinpä otimme hevosen sisälle karsinaan. Tutkittuamme hevosen ulkoisesti, ilman mitään huomattavaa vikaa - ei turvotusta päänalueella, nielussa eikä muualla kropassa, katsoimme suuhun. Hevonen oli sen verran kipuinen, että ensimmäistä kertaa jouduin taistelemaan suunavaajan hevosen suuhun. Suusta ei löytynyt mitään haavoja eikä piikkejä. Ei merkkiäkään mistään.

Eikun soitto eläinlääkärille, puolenpäivän aikaan. Tietenkin tänään oli se päivä, jolloin kaikilla on tarve, niinpä jouduin odottamaan eläinlääkärin saapumista iltapäivään asti. Odottavan aika on pitkä, etenkin kipeän hevosen kanssa.

Kun eläinlääkäri vihdoin saapui, hevonen oli ollut karsinassaan neljä tuntia ilman ruokaa. Se oli selvästi piristynyt ja oli ihan terhakkaan näköinen. Nopea ulkoinen tutkimus, ei mitään normaalista poikkeavaa. Eläinlääkäri tarkasti seuraavaksi suun, sillä oli aika varma, että vika löytyy sieltä. Pieni rauhoitusannos, josta hevonen reagoi vähän voimakkaammin, Nemolta meni jalat alta. Onneksi kuitenkin saimme pidettyä hevosen pystyssä ja tuettua karsinan seinää vasten. Tässä vaiheessa hevosen suusta alkoi tulla valkoista limaa hirveästi, hevosen suunpielet olivat syljestä aivan vaahdossa. Mutta hevosen suusta ei löytynyt piikin piikkiä eikä mitään muutamaan.

Vaihtoehdoksi jäi enää ruokatorven tukos, jonka vuoksi hevonen oli letkutettava. Ensimmäisellä yrityksellä letku meni henkitorveen, mutta toisella yrittämällä letku saatiin laitettua oikeaan paikkaan, lopulta mahalaukkuun asti. Ruokatorvesta löytyi tukos, aivan mahalaukun edestä, mutta letkun avulla tukos saatiin siirrettyä mahalaukkuun. Muuta emme voineet tehdä. 

Hevonen joutuu paastoamaan aamuun asti ja aamullakin saa vain ihan vähän heinää. Hevosen terveyden tilan olisi huomenna oltava selvästi parempi ja sunnuntaina hevosen pitäisi olla oma itsensä. Jos näin ei ole, on keinot hyvin vähissä. Huomenna hevonen ei kuitenkaan saa näyttää hetkeäkään niin tuskaiselta tai kipeältä kuin tänään oli. 

Nemo on ollut vähän apaattinen jo useamman päivän, mutta ruokansa se on syönyt hyvin, eikä se ole oirehtinut suuremmin, vähän apaattinen yleisolemus vain. Eläinlääkäri epäilikin tukoksen kehittyneen useamman päivän ajan, mutta nyt vasta hevosen kunto ja kivunsiedon raja tuli vastaan. 

Jos diaknoosi osui kuitenkin väärään, eikä hevosen tilassa tapahdu positiivista muutosta, ei hevosen hyväksi voidaenempää tehdä. Kotioloissa ei muuta voi tehdä ja klinikalle ei tätä hevosta pystytä kuljettamaan. Ainoa mitä voin enää hevosen hyväksi tehdä, on toivoa, että diaknoosi osui oikeaan ja hevonen on huomenna terveempi.