Blogi       ::       #Gottfrid       ::       #HFG       ::       #EPPO       ::      Muistoissa       ::      

15.5.2018

Sitä ihan tavallista arkea

Treenataan ponia ja opetellaan ratsastamaan.


Lajina ratsastus on siitä mahtava, ettei tässä ole kukaan koskaan valmis. Ja mitä enemmän opit ja osaat, huomaat kuinka vähän todella osaatkaan. Välillä on hetkiä, jolloin tuntee osaavansa jotain, kaikki sujuu hyvin ja helposti, kunnes harppaa taas askeleen pidemmälle, uuteen ja tuntemattomaan. Sen jälkeen ei sitten sujukaan mikään ja mielessä on vain tunne siitä, ettei osaakaan yhtään mitään. Oikeaa päänsisäistä vuoristorataa. 


Olemme treenanneet valmennuksissa säännöllisesti ja aktiivisesti Kottin kanssa. Olen pyrkinyt yksikseni vain palauttelemaan ponin valmennusten jälkeen vapaapäiville sekä hoitanut liikutuksia maastoillen. Yksinään puurtaminen todellisen dressagen äärellä on vähennetty minimiin. Tärkeintähän kaikessa on määrän sijaan laatu, ja laadukasta jälkeä saamme aikaan nimenomaan valmentajan läsnäollessa. Tähän hetkeen tämä toimintamalli on ollut varsin positiivinen, poni paranee joka valmennuksessa harppauksia. Avainsanana on ollut vaatiminen. Minun täytyy uskaltaa ja vaatia ponilta enemmän. Enemmän takajalkoja, aktiivisuutta, pidenpää askelta. Enemmän kokoamisastetta, laadukkaita siirtymisiä, ja vain hyvää ja tosi hyvää suorittamista.


Koska ponilla on veteen piirretty viiva rajana siitä, mikä on sopivasti ja mikä liikaa, olemme turvautuneet valmentajiemme ammattitaitoon ja silmään tässä kohtaa. He tietävät milloin voi vaatia vielä enemmän ja milloin ollaan maksimirajan äärellä. Ponia ei ole tarkoitus viedä liian hankalan tilanteen eteen, eikä sille kuulu olla epäreilu, jonka vuoksi onkin todella tärkeää, että vaatimustaso pidetään rajan oikealla puolella.  Ilman vaatimista ja mukavuusrajojen ulkopuolelle menemistä emme kuitenkaan koskaan saa ponia kehitettyä sellaiseksi kuin tarkoitus on. Ja mitä enemmän vaadimme ja treenaamme, sitä kauemmaksi mukavuusraja kasvaa. Yksin ratsastaessa sitä tyytyy vain siihen, mitä poni tarjoaa luonnostaan, jolloin suurempia harppauksia kehityksessä saisi jäädä odottelemaan. 


Etenkin ravi, joka on ollut Kottille aina se heikoin askellaji, on parantunut todella paljon. Ponilla on luonnostaan puhdas ja tahdikas, laadukas ravi, mutta mitään wow -efektiä siitä ei ole saanut. Lisäksi ravi on helposti muuttunut kiireisen oloiseksi. Valmentajani Heidi kuitenkin kielsi vaipumasta epätoivoon,  sanomalla, ettei yksikään suomen ykkösponi ole luonnostaan ravannut tavalla, jolla ravaavat, vaan ravi on rakennettu niille. Ja että sama on Gottfridillakin edessä, ravin rakentaminen. Kotivalmentajamme Taina on aivan samoilla linjoilla, mikä onkin edesauttanut yhteistyötä valmentajien kanssa, kun kummallakin on samat näkemykset ja ajatukset siitä, mitä nyt tehdään ja mitä seuraavaksi. Jo pidemmän aikaa minun on täytynyt ratsastaa Kottia ajatuksella, että se ottaisi mahdollisimman suuria askelia, olematta kiireinen. Pienellä ponilla suuren liikkeen hakeminen olikin aluksi todella vaikeaa, sillä se muuttui todella helposti kiireiseksi tai etupainoiseksi. Alkutalvi työskenneltiinkin vain suurien askelten parissa, niitä etsien. 


Huomaamattani perusravi oli muuttunut suuremmaksi, mutta se oli edelleen melko maahan sidottua, vähän ponnettomilla takajaloilla. Niinpä ravin työstöä jatkettiin aktiivisemmille takajaloille ja korkeammille etupolville. Kokoamistyöskentelyn kautta ponille etsittiin vieteriä perusravista kootumpaan ja lisättyihin askeliin. Nyt olemme yhden etapin kohdalla, jossa ponin ravi on jo selkeästi paljon näyttävämpää, mutta kuitenkin ponille helppoa työskentelyravia. Jotain olemme saaneet aikaan ja muutokset näkyvät ja tuntuvat selkäänkin selkeästi. Tästä vain jatketaan työskentelyä vielä paremmaksi. 


Laukassa olemme työskennelleet etenkin siirtymisien ja vastalaukkojen parissa. Nostot täytyy olla selkeitä, pysyä kasassa ja nousta maasta. Ensimmäisen laukka-askeleen on oltava yhtä laadukas, kuin viides tai kymmenes askel. Vastalaukassa olemme tehneet paljon kaaria, kuten ympyröitä. Poni ei enää riko vastalaukkaa, mutta siihen on haettu samanlaista laatua askeleeseen, kuin mitä Kottilla on myötälaukassakin. Kerta kerralta poni paranee, voiman ja tasapainon kasvaminen ei kuitenkaan  tapahdu sormia napsauttamalla, vaan se on vaatinut paljon aikaa. Kottiahan on säännöllisesti ja tavoitteellisesti treenattu jo kaksi vuotta. Ikäluokkansa mukana pysyminen on vaativaa työtä, mutta täysin mahdollista, kun kaiken tekee  pitkällä tähtäimellä, tuijottamatta liikaa  pelkästään tähän hetkeen. On oltava suunnitelma, jota toteuttaa. 


Kaikki postauksen ratsastuskuvat ovat kahdelta viimeiseltä valmennustunnilta. 

Ponit ovat päässeet laitumelle


Kesken aurinkoisen päivälevon, oli nuorten poikien noustava ja lähdettävä tarhan vihreämmälle puolelle. Aluksi totutellen pienempiä aikoja, mutta nyt oriit ovat saaneet olla jo koko päivän vihreällä. Samoin Kotti, joka kuitenkin käy ötököiltä suojassa tasaisin väliajoin. 


Etenkin tämän kevään aikana on saanut huomata, kuinka tärkeää orikaveri on toiselle nuorelle oriille. Pojat painivat tuon tuosta keskenään. Se tottakai auttaa niitä kehittämään sosiaalisia taitoja, mutta myös fyysisiä taitoja, tasapainoa, lihaksistoa ja jäntevyyttä. Päivät painiessaan toistensa kanssa, on pojat sitten ihmisen kanssa asiallisesti, eikä ylimääräisiin paineihin ole tarvetta. Kesä on täällä!

2 kommenttia:

  1. On kyllä huippua, että joku treenaa "vain ponia" tavoitteellisesti ikäluokkakisoihin! Ja hienosti olettekin nuorten luokissa pistäneet hevosille kampoihin, niissä harmittavan vähän poneja näkee. Tsemppiä jatkoon! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Se on kyllä harmi, ettei poneja pahemmin NH-luokissa ole. Vaikka ihan hyvin niilläkin pärjää ja pystyy menemään. :)

      Poista