Blogi       ::       #Gottfrid       ::       #HFG       ::       #EPPO       ::      Muistoissa       ::      

10.1.2017

Ponin kanssa arkikin on juhlaa


Tässä me olimme aika tarkkaan vuosi sitten
 Sitä sanotaan, että matka on kuin vuoristorataa. Mutta mihin ihmeeseen me olemme matkalla? Kotti on kotiutunut hienosti maneesitallille. Se on löytänyt sielunkumppanin, jonka kanssa nukkuu poski poskea vasten, vain kalteri erottaa heidät toisistaan. Jotenkin hellyyttävää ja samalla kurjaa, sillä tiedän, että joudun erottamaan Kottin uudesta ystävästään kuukauden loputtua. Uuteen paikkaan kotiutuminen on ollut Kottille helppoa, sillä se on luonteeltaan niin luottavainen, eikä stressaa turhia. 

Olen ollut hieman huolissani Kottin treeneistä, sillä oma fiilikseni ei ole ollut sellainen mitä toivoin. Jotenkin ajattelin, että tämä kuukausi on yhtä suurta harppausta eteenpäin, että me pystymme nyt treenaamaan kunnolla, ilman ulkoisia haittoja, kuten pientä kenttää, jäätynyttä maata tai mitä näitä nyt on. Ja, että kaikki ongelmat, jotka olen laittanut ulkoisiin tekijöihin, jäisi nyt pois. Tai jotain sellaista. Mutta isku vasten henkisiä kasvoja on ollut kova. Meillä on ongelmia, edelleen.

Olen ollut itsekäs ajatellessani, että ponista yks kaks yllättäen kuoriutuisi joku aivan muu. Ihan kuin se alkaisi arvostaa treenejä eri tavalla, kun olemme maneesilla, että se ottaisi homman yhtä vakavasti kuin minä. Vasta kamppailtuani jokusen nyrkkeilyottelun oman mieleni kanssa, tajusin, ettei meillä oikeastaan ole ongelmia, koskaan ollutkaan. Me vain olemme matkalla, siellä vuoristoradalla, välillä menemme ylämäessä ja yllättäen kiidämme taas alamäessä, mutta eri tavalla, sillä alamäessäkin ollessamme poni kehittyy eteenpäin. 




Eteenpäinpyrkimys on kaiken A ja O. Ilman omaa moottoria ja eteenpäin ajattelua ei ole yhtään mitään muutakaan. Olemme tehneet ponin kanssa ihan valtavasti syksyn aikana kokoavia harjoitteita. Toki tässä ikä huomioon ottaen, ponihan on vasta viisivuotiaaksi kääntynyt. Ennen syksyä ponilla ei tehty "laisinkaan" kokoavaa työskentelyä, vaan kaikki tekeminen painottui eteenpäin menoon. "Laisinkaan" siksi, että puolipidätteeseen vastaaminen on ensimmäinen aste kokoavaan työskentelyyn.  Eteenpäinpyrkimystä on paljon, hieman liikaa kouluratsastukseen, aivan liikaa esteratsastukseen. Välillä se on vähän "herran haltuun" -menoa, tai siltä se ulkopuolelta katsoen näyttää. Mutta poni on ketterä ja nopea jaloistaan. Ja mikä itseluottamus sille on oikein tullut! 


Kottin kehitys kaikekseltaan on vuodessa ollut aivan huimaa. Siitä on tullut erittäin itsevarma ja luottavainen poni. Se on tarkkaan tietoinen siitä, ettei ratsastaja vie sitä liian vaikeisiin tehtäviin. Ponin kanssa on harjoiteltu paljon laukkatyöskentelyä. Siirtymiset laukkaan sujuvat jo todella hyvin sekä ravista, että käynnistä. Kotti on myös esteratsastajan kanssa treenannut paljon vaihtoja puomien ja esteiden päällä. Se oli pitkän aikaa hieman hukassa jalkojensa kanssa, eikä oikein ollut täysin kartalla miten ja milloin piti vaihtaa. Sen vuoksi se usein jäi ristilaukalle, vaihtoi ennen estettä tai teki vaihdon turhaan. Mutta sitkeällä harjoittelulla palikat ovat alkaneet loksahdella paikalleen ja poni on alkanut hoksaamaan vaihdon idean. 


Liiallinen menohalu on osittain haitaksi. Poni ei malta keskittyä eikä kuunnella ratsastajan apuja, vaan ajattelee itse jo askeleen edemmäksi kuin ratsastaja. Sen lisäksi vauhti on välillä melkomoista, tai ainakin suuressa maneesissa se tuntuu minusta siltä. Voihan olla, että oikeasti me ei mennä yhtään sen kovempaa kuin aiemminkaan, mutta maneesin seinät saa minut vauhtisokeaksi. Mene ja tiedä. Vauhdin kasvaessa täytyy muistaa itse hellittää ja varoa pidättämästä ponin menoa liiaksi, sillä se nopeasti tappaa ponin eteenpäinpyrkimyksen. Silti vauhdin ei ole tarkoitus antaa kasvaa liiaksi.

Matkallamme olen kuitenkin saanut todeta, että tämä poni saattaa olla koko elämäni paras hevosotus, joka minulla on ollut ja tulee olemaan. On jotenkin hämmästyttävää kokea tämän kanssa niitä asioita, joita haaveili kokevansa Simon kanssa. Sen piti olla se hevonen, se jossa on kaikki yhdessä pienessä koossa. Ja onhan se omalla tavallaan, mutta tämä poni on vielä pienemmässä koossa ja tässä on kaikki. Siis ihan kaikki ja enemmänkin, mitä vain voi olla. Aivan fantastinen otus, kuin satuolento, jota ei edes salaisimmissa haaveissa koskaan uskaltanut ajatella. Ja mihin tämä matka meidät vie? Poni on vasta kääntynyt viidennelle ikävuodelle.

Treenit jatkuvat jalat maassa, pää pilvissä!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti