Blogi       ::       #Gottfrid       ::       #HFG       ::       #EPPO       ::      Muistoissa       ::      

2.6.2017

Aivan toisenlaiset kilpailut

Iso heppa, pikku poni. Saman ikäisiä, eri kokoisia. 

Hurjaa ja hauskaa, kenttäratsastuksen maasto-osuuden seuraaminen! Mutta enpä muista, koska olisin jännittänyt yhtä kovasti, kuin lauantaina. Poniinin ensimmäiset kilpailut kouluaitojen ulkopuolella ja tietenkin aloitetaan sieltä riman korkeammasta kohtaa, maastoesteistä! Oi miksi, miksi lupauduin tähän?! Ei minua varsinaisesti pelottanut itse esteet tai suoritus, mutta se kokonaisuus. Varmasti yhtä paljon olisin jännittänyt rataesteillä, mutta niissä on kuitenkin se optio, että pahan paikan tullen esteet hajoaa ja miellän ne kuitenkin turvallisemmaksi.

Luokkana oli 2-tason 60cm maastoesteet, taitoarvostelulla. Sikäli kiva, ettei luokkaan tarvinnut mitään kvaaleja, niitähän meillä ei olisi ollutkaan. Harju on lähellä ja esteitä on käyty etukäteen treenaamassa, muutoinhan tuonne olisi ollut hölmöä lähteäkään näin kokemattomalla ponilla. Maastoestevalmennuksen päätteeksi valmentaja Minna Pekkala totesi, että mukaan vaan, joten miksipä ei? Ja koska ponin kuskina on kokenut kenttäratsastaja, niin ihan hyvissä käsissä tässä olimme. 

Olen ollut ravihevosten hoitajana kisoissa. Se on ihan eri juttu, siellä juostaan vaan kovaa. Joko joku juoksee kovempaa kuin sinun hoidokkisi, tai sitten ei. Mutta tällaisen ratsuhömppäilyn hoitopuuhissa olen viimeksi ollut ehkä 12 vuotiaana! Hieman on aikaa kulunut, maailman kuva muuttunut ja lähtökohdatkin toisenlaiset, nyt kyse oli omasta ponista, sen suorituksesta. Ensi kerralla osaan varata paperipussia, nenäliinaa ja tenaladyjä mukaan! Mikään ei ole niin jännittävää kuin katsoa vierestä sitä, miten oma poni suoriutuu tehtävistä. Asetelma olisi lähempänä mukavuusrajoja, jos en itse kilpailisi laisinkaan. Ehkä. Koko päivä, edellinen ilta ja yö, oikeastaan kokonainen viikko, meni jännittäessä. 

Parkkialueella oli toinen toistaan hienompia hevosia, joilla oli lajiin vaadittavat varusteet viimeisen päälle, unohtamatta jeesusteippiä! Ja sitten meidän pieni, pyöreä poniinimme, joka oli hieman hämmentynyt erilaisesta tunnelmasta kisapaikalla. Tai sitten vain siitä, että kisakaverilla oli päällään juuri ne kauan etsimäni forestinvihreät asusteet! Mutta tunnelma on toisenlaista koulukilpailuissa, kuin kenttäratsastuksessa. Se huokuu jo parkkialueelta. Ehkä se on kouluratsastajissa selkäytimessä, että jokaisen liikkeen on oltava hallittua ja kontrolloitua, eri tavalla kuin vauhtilajeissa. Enkä tarkoita millään tavalla negatiivisesti, kummankaan lajin osalta. Kummassa sitten on kivempaa? Ehkä toistaiseksi koulukisoissa, koska siellä on enemmän tutun oloisia naamoja, sellaisia, jotka tunnistaa, vaikkei kaveeraakaan. Jos kiertäisimme enemmän kenttäkisoja, muuttuisi vaakakuppi pian siihen suuntaan, aika varmasti. 


Pieni ja pyöreä oli melko rauhallinen. Oikeastaan liiankin rauhallinen, ollakseen valmistautumassa ensimmäiseen estekoitokseen. Mainittakoon tässä kohtaa, että olemme (koputan päätänä!) päässeet yli muiden hevosten pelosta. Poni ei enää hätkähdä, saati poistu paikalta vastaan tulevista tai ohi kiitävistä hevosista, edes suokeista! Joten hevoskuhina ei aiheuttanut ponissä täpinöitä. Siirin kanssa maastoilu on tehnyt tehtävänsä. 

Varusteet päälle ja estekuski selkään. Mielessäni soi, tai oikeastaan jo kotona soitettiin kappaletta "häviöst sä voit olla työtön.."  koska elämässä täytyy olla huumoria! Ja niin päädyttiin kilpa-areenalle, pellolle, jonka kuvittelin mielessäni olevan tasainen nurmipohjainen kenttä. Ja pah! Ehkä maaston muodot lisäsivät vielä jännitystä, edessä oli alamäkeen hyppyä ja vaikka ja mitä! Eikä tasaisesta vatupassilla mitatusta kentästä tietoakaan! Onneksi paikalla oli tuttu ja turvallinen eläinlääkäri, joka kävi muistuttelemassa minulle hengittämisestä! 

Verryttely oli kivasti ryhmissä ohjattua. Hevoset saivat tutustua pohjaan, esteisiin ja paikkaan rauhassa ja hypätä muutaman rataan kuuluvan esteen. Odotimme ponilta hieman vauhdikkaampaa ja pomppuisanpaa menoa pukkien ja loikkien kera, mutta poni yllätti. Se meni juuri niin tasaisesti ja rauhallisesti, kuin ratsastaja pyysi. Se näytti kokeneelta konkarilta, joka tietää, mitä tässä pitää tehdä. 

Kottin vuoro itse suorituksessa oli kolmantena. Ensimmäinen ratsukko suoritti radan tyylikkäästi. Laji alkoi jo houkutella minuakin. Onneksi todellisuus iski heti toisen ratsukon kohdalla, kun ratsu ei suostunutkaan harmoniseen yhteistyöhön ja lopulta pakeni paikalta ilman ratsastajaa, todellakin paeten henkensä edestä. Juu ei, laji ei ole minua varten!

Kotti suoritti radan rauhallisesti. Sillä oli hieman hankaluuksia tasapainoisen laukan kanssa, eihän se raukka ollut koskaan joutunut laukkaamaan tuollaisella pohjalla, vaan aina tasaisella kentällä tai maastossa. Jossa emme koskaan laukkaa alamäkeen, enhän minä osaa ponia sellaisessa auttaa! Ristilaukkoja lukuun ottamatta täydellinen suoritus! 



Lopulta Kottin suoritus riitti toiseen sijaan, häviten vain pisteellä voittajalle! 


On se melkoinen poni, tuo viisivuotias mussukka! 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti