Blogi       ::       Gottfrid       ::       Hillside Forgotten Gold       ::       Muistoissa       ::      

12.1.2018

Valmennuksen tavoite

On tehdä meistä parempia. 

Kokoeroa pienellä ja suurella on vain vaivaiset 60cm.

Ilman työtä ei saa tuloksia, mutta kuinka paljon täytyy tehdä työtä, jotta saa tuloksia? Se on täysin yksilöllistä. Ratsastus on taitolaji. Helpoin tapa edetä on hankkia hyvä valmentaja ja osaava hevonen. Ratsu, jolle ei tarvitse opettaa, vaan jolla voi vain opetella. Minulla toista näistä ei ole. Minulla on erittäin hyvä valmentaja, mutta ratsu joka tarvitsee opetusta, samoin kuin minä itsekin. 

Valmentaudumme Kottin kanssa varojemme mukaan. Tarkoittaa siis sitä, että pyrimme käymään valmentajan silmän alla kerran viikossa. Aina se ei kuitenkaan mene niin. Välillä käymme useammin, välillä harvemmin. Milloin kelit, ponin- tai minun terveys, tai ihan puhtaasti vain raha on esteenä. Sen lisäksi, että minä valmentaudun itse ponini kanssa kouluratsastuksessa, käy Kotti myös hyppäämässä ja valmentautumassa esteillä esteratsastajansa kanssa. Minä haluaisin ponia liikuttaa pelkästään valmentajien silmän alla, se olisi paras ja eteenpäin vievin reitti, mutta ei minulla sellaiseen ole varaa. Tässäkin kohtaa olen todennut, että laatu korvaa määrän. On parempi käydä vaikka harvemmin oman valmentajani silmän alla, kuin vaihtaa valmentaja edullisempaan, jolloin saisin useamman kerran valmentautua, mutta valmennuksen anti olisi jotain muuta. Meidän valmentajassa parasta on se, että hän valmentaa meitä ratsukkona, ei pelkästään minua ratsastajana. Minä haluan edetä ratsastajana nimenomaan ponini kanssa, en yksin, en vaihtaa ponia seuraavaan liukuhihnalla. Ponissa on ainesta vaikka mihin, kunhan malttaa tehdä pohjat kunnolla. Siinä on laatua, liikettä ja luonne kohdallaan. Se on täyttä kultaa, koko paketti.


 Pitkästä aikaa videomateriaalia meidän menosta. Valmennuksesta, jonka tarkoituksena oli saada ponin etuosaa kevyemmäksi, mm. avotaivutuksien kautta. 

Aina ei suju, eikä pidäkään sujua. Ei kotona eikä valmennuksissa. Asiasta on vain päästävä eteenpäin ja siinä hyvä valmentaja on kullan arvoinen. Jos ja kun haluaa edetä tasolta seuraavalle, joutuu välillä haastavien tehtävien eteen. Jos et yritä, et voi kehittyä. Tuttu ja turvallinen ei ole tie eteenpäin. Se on tie pysyä siinä, missä juuri nyt olet. Minä olen sillä tiellä pysynyt kauan, olen vaihtanut ratsua välillä, jotta saan luvan kanssa pysyä siinä tutussa ja turvallisessa. No, ratsua on vaihdettu kyllä ratsun terveydestä johtuvista syistä, mutta silti. Nyt on aikani poistua sieltä 4-5 -vuotiaiden hevosten tasolta. On aika aloittaa ratsastaminen, sillä ponini voi olla vain niin hyvä, kuin itse olen.

Vaikka juuri aiemmassa postauksessa kerroin tavoitteistani ja siitä, että emme kiiruhda vaativalle tasolle, ei se tietenkään tarkoita sitä, ettemmekö me treenaisi sitä kohti koko ajan. Kun käy väillä turvallisen tuolla puolen, vaativien asioiden äärellä, alkaa se tuttu ja turvallinen tuntua helpommalta koko ajan. Vielä puolivuotta sitten meillä ei sujunut vastalaukkakaarteet mitenkään, nyt ponilla voi hyvin laukata pientäkin kahdeksikkoa säilyttäen laukan koko ajan samana. Jotta kehityksen näkee, täytyy vähän miettiä aiempia ongelmia. Mikä meille oli vaikeaa vuosi sitten, puolivuotta sitten, kuukausi sitten? Onko se enää vaikeaa. Se on kehittymistä, huomata missä asioissa on edistynyt!

Sen sijaan, että ajattelisi vain niitä vaikeita asioita, on ajateltava myös niitä helppoja asioita. Mikä on juuri meille helppoa? Ponin peruutukset ovat hyviä, todella hyviä. Ponin kanssa olemmekin saaneet monta kertaa paperiin maininnan erinomaisista peruutuksista. Ne on niitä asioita, joista saa radalla pisteitä kotiin ja niillä voi paikata niitä heikompia asioita tuloksissa.

Kaveruus ei oikeastaan katso kokoa. 
Olen äärimmäisen tyytyväinen tämän hetkiseen tilanteeseemme valmentajan ja valmennusten suhteen. Minulla on valmentaja joka on kiinnostunut meistä ratsukkona, valmentaja jolla on positiivista kunnianhimoa, himoa tehdä meistä juuri ponin kanssa hyviä. Koska seniori-ikäinen ratsastaja ja poniratsu eivät tämän maan tantereella ole arvostettu näky. Se on näky, jossa ratsastaja ei ole päästänyt irti teinivuosistaan ja haluaa ehdoin tahdoin tuuppailla pienellä ponillaan, kun ei muuhun kykene. Meidän valmentaja haluaa murtaa tätäkin myyttiä. Ja minä haluan olla ponini kanssa siinä kantamassa omaa kortta kekoon. Seniori voi aivan yhtä hyvin ratsastaa ponia, kuin poni-ikäinenkin. Ja edetä eteenpäin.  

1 kommentti:

  1. Ei minulla mitään varsinaista sanottavaa ole, mutta päätin silti lausua kiitokset. Näitä kirjoituksia on mukava lukea, vaikka omat ponityttöajat ovatkin kaukana takanapäin... budjetti sanoo, että yhdessä koirassa on tarpeeksi lemmikkiä ja ponikin olisi asiallista vaihtaa hieman kookkaampaan ja selkeästi vankempaan otukseen, ettei mene ratsun kiusaamisen puolelle ex ponitytön nousseen painon ja kadonneen lihaskunnon takia.

    Taidan siis jatkossakin tyytyä harrastamaan kaviokkaita näin blogeja lukemalla, joten kiitos että jaksat kirjoittaa :)

    VastaaPoista