Arjen harmaus

Ne tulee varkain, hiipimällä. Ne tulee niin, ettet itse edes huomaakaan. Lopulta havahdut, kun olet jo liian syvällä suossa päästäksesi pois omin avuin. Pettymykset, pienet ja suuret kuuluvat lajiin. Jokainen kokee niitä joskus enemmän tai vähemmän, mutta niistä ei saisi tulla arkipäivää, ne ei saa vierailla kylässä useammin kuin vastakohtansa; onnistumiset. 

Muistan vihkimisestämme, papin pitkästä puheesta vain kohdan, jossa hän kertoi elämän olevan musta valkoista, mutta onnistunut, toimiva suhde sisältää harmaan erisävyjä. Se on sitä arkea, sitä oikeaa elämää. Kukaan ei jaksa elää vain mustaa tai valkoista. Harmaa on siis oletettavasti hyvä, toimiva ja toivottu asia. Avioliitto onkin varsin mallillaan, mutta kavioliitto läsipään kanssa on ollut enemmissä määrin vain sitä mustaa tai valkoista. Hevonen on joko todella hyvä tai todella huono. Rehellisesti voin kertoa, että ei sellaista tosiaan jaksa kauaa, ennemmin tuntisin sitä tasapaksua menoa kuin wow-fiiliksiä tai kurjuuden kyyneleitä. 

Matka klinikalle ei ollut turha. Vaikka siellä en saanutkaan varmuutta siitä, että menetyt rahat ovat satsaus arjen harmaisiin sävyihin, sain sentään jotain uskoa siihen. Sain ainakin varmuuden, että hevosessani todella oli jotain vikaa, eikä se kiukutellut aivan huvin vuoksi. Ja niin alkoi harmaiden sävyjen etsintä, lääkitys. Gastrogard-kuurin aikana meidän on otettava kevyesti, mutta liikunta oli sallittua. Kun viisi päivää kuuria oli syötetty, päätin kokeilla onko arkeemme tullut vähän harmautta. Täytyyhän minun pystyä raportoimaan tilanne lääkärillekin, onko hevonen parempi vai onko lääkkeellä ollenkaan vaikutusta. 

Eilen siis satuloin ratsuni pitkästä aikaa. Hevonen on syönyt kaksinkertaisesti normaaliin verrattuna, sillä siihen uppoaa päivän ja yön aikana n. 20kg kuivaheinää. Tämän kokoinen otus pärjäisi kymmenelläkin, mutta onhan sen annettava syödä, kun ruoka kerran maittaa. Missään se ei näy, tai olen sokeutunut sen lihavuuskunnolle, sillä näen sen koko ajan laihana. Asia joka ei petä, on satulavyö. Se kertoo heti, jos lisäkiloja on tullut ja ympärysmitta kasvanut. Ja olihan se!

Viime vuonna näihin aikoihin olen kirjoittanut blogiini siitä, kuinka tämä hevonen on hyvän mielen hevonen, ja sehän tämä kyllä on silloin kun on kunnossa. Viime aikoina se ei ole ollut kunnossa, enkä osannut iloita ennakkoon tulevaa ratsastusta. Oikeastaan olin peloissani. Mitä jos hevonen on vieläkin huono? Sen lisäksi, että se on vielä seisonut viikon tarhassa ja syönyt tuplamäärän sekä heinää, että öljyä. Jos energia purkautuu väärään suuntaan selässä ollessani, ei lopputulos voi olla hyvä. 

Energiaa pojassa olikin, mutta se ei purkautunut negatiivisesti säikkymällä ja säheltämällä, vaan kentälle marssi kanssani rento hevonen. Kävellessämme ympäri kenttää, ei ulkopuolella olleet pelokkeet, kuten tötteröt tai puomit tuottaneet vaikeuksia. Ei edes se portin nurkka, jossa viimeistään kyttäillään naapurustoihin ja etsitään syytä pinkaista pois paikalta. 

Uskalsin nousta selkään ja lähteä kävelemään. Hieman varautunein fiiliksin, jonka vuoksi itse en ollut niin rento. Käynti sujui kumpaankin suuntaan ongelmitta, joten päätimme ottaa ihan vähän rauhallista ravia. Vaikeampi kierros, se jossa takkuilut alkavat ensimmäisestä pohkeesta, eli vasen. Pieni maiskutus ja hevonen ravasi. Se ravasi ensimmäistä kertaa pitkään aikaan eteenpäin ensimmäisestä askeleesta. Siinä me ravailimme, hevonen intoa puhkuen. Lyhyellä sivulla erehdyin kiittämään sisäkädellä ja samalla taivuttamaan sisäjalan ympäri, jonka hevonen tulkitsi laukka-avuksi ja ampaisi innoissaan laukkaan. Eihän sitä voinut missään nimessä jarruttaa, joten jatkoimme laukalla. Muutaman ilopukin saattelemana laukkasimme kenttää ympäri. Jarrutukset menivät vähän pitkäksi, mutta minulla oli alla mielellään eteenpäin liikkuva hevonen!

Suunnanvaihto, jossa oli oikeastaan se totuuden hetki. Yleensä viimeistään tässä vaiheessa napsahtaa jarrupoljin pohjaan ja kiukuttelut alkavat. Hetken hevonen vähän kuulostelikin tilannetta, sille on jo selvästi jäänyt vähän tavaksi moinen käytös. Tällä kertaa se kuitenkin jatkoi innoissaan eteenpäin menoa ja ravissa kyseli joka askeleella, joko? Joko? Joko nyt laukataan? Siis se minun oma hevoseni, se hyvän mielen hevonen oli taas täällä! Ja laukatahan se sai.

Ei saa nuolaista ennen kuin tipahtaa. Yhdestä kerrasta ei saa vetää johtopäätöksiä suuntaan tai toiseen, mutta jotenkin uskallan toivoa ja uskoa, että tästä voisi kuitenkin alkaa vihdoinkin meidän arki, se joka on täynnä harmaan eri sävyä, ilman joka päiväistä mustaa ja valkoista.