Blogi       ::       #Gottfrid       ::       #HFG       ::       #EPPO       ::      Muistoissa       ::      

18.9.2016

Enhän tiedä teistä, mutta meille matka on määränpää!


Kotti inhoaa kaikkea kosteaa. Kevään ensimmäiset pesut ovat jo show itsessään, mutta poni ei voi edes pahimmassa painajaisessaan kuvitella astuvansa yhteenkään vesipisaraan. Ei siis kertakaikkiaan! Menimme treenaamaan Harjun kentälle, treeneistä kerron myöhemmin, ja loppuverryttelyksi päätimme lähteä radalle kävelemään. Siellä varsin huutavasti luoksensa meitä kutsui lammikko. 

Niinpä alkoi operaatio "poni kastaa kavionsa!" Ja Kotti kertoi selvästi mielipiteensä asiasta, jämähtämällä jo ensimmäisen kerran niille sijoilleen, kun horisontissa kostea lammikko kimmelsi iltapäivän auringossa. Ratsain ei voinut kuvitellakaan saavansa ponia lähellekään lammikkoa, joten oli jalkauduttava ja talutettava poni lähemmäs. Aika lähelle pääsimmekin, mutta tarvitsin hieman apukättä, jotta takaa olisi jokin paine, joka houkuttelisi ponia menemään eteenpäin. -Ei toivottua tulosta.

Sattumalta samaan aikaan radalta löytyi tuttuja, jotka tulivat vetoavuksi. Ajatus kaverista lammikon keskellä kuulosti meistä varsin toimivalta, mutta poni oli sitä mieltä, että kaveri saa hukkua ihan rauhassa, hän ei pelasta! Poni ei puhu Suokkia, poni ymmärtää vain toista ponia. Niinpä avuksi tuli astetta vakavammin otettava kenttäratsukko, valkoinen poni, jolta Kotti on ottanut estetreeneissäkin kovasti mallia. Mm. valkoinen laatikko oli ihan ok hypätä, kun ennen treeniä näki valkoisen poninkin selviävän siitä hengissä. 

Valkoinen poni oli päivämme pelastaja, jonka hännässä kirjaimellisesti sai olla kiinni. Koska maastakäsin poni ei tohtinut astua lammikkoon, edes valkoisen ponin pyllyssä kiinni, nousin selkään, sieltä on jokseenkin helpompi kuitenkin hallita Kottia.


Minulla on kerrassaan pyöreät nolla kokemusta hevosen veteen totuttamisesta, sillä Nemo suorastaan rakasti vesilammikkoja, Simokin tykkää vesileikeistä. Niinpä astettava vakavamman kenttäratsastajan neuvot, kärsivällisyys ja kokemus tulivat tarpeeseen, todella! Kun ei naama edellä veteen houkuttanut mennä, kokeiltiin mennä perse edellä. Ja sinnehän mentiin ihan ponin huomaamatta. Kun poni tajusi olevan keskellä merta, se hätääntyi. Hukkumisen ensihetkiin liittyy aina hätä. Ja sen jälkeen lamaannus. Lamaantunut poni suorastaan unohti hengittää, sydän vielä hakkasi, välillä hurjan kovasti, mutta poni oli varma kuolemastaan. 

Lamaannuksen jälkeen poni kuitenkin päätti vielä kerran kokeilla, ollakko elossa vai ei. Ja kyllähän se happi kulki, vaikkei kidukset kasvaneetkaan. Lupa meillä oli ainoastaan mennä vastarannalle, edessä oli siis meren läpi uimista, mutta puolessa välissähän siinä olimmekin jo, siis syvimmässä kohtaa, ehkä juuri Estonian kohdalla.. 


Vastarannalle päästyämme, jotenkin hengissä selvinneenä, olisin ehkä yksin saattanut lopettaa siihen, mutta onneksi meillä oli mukana kokenutta vetoapua, joten taktiikka oli tehdä toistoja, jottei vedestä tule entistä suurempaa mörköä. Veteen mentiin aluksi monta kertaa pylly edellä, mutta joka kerta ajatus oli ponilla jo enemmän valtameren vastarannalle pääsyssä. Lopulta menimme naama edellä vetoponin perässä. Viimeisellä kerralla menimme yksin, vetoponin jäädessä odottelemaan vastarannalle. 

Ihan huippua! Poni uskalsi kohdata pelkonsa, kiitos siitä kuuluu kyllä ehdottomasti upealle apuväelle! Ehkei kenttäponin ura olekaan mahdotonta Kottin kohdalla.. Elmon ratsuksi tästä on vielä hieman matkaa, mutta askel kerrallaan..


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti