Kun kuilun pohjalta ylös yrittää, ei voi tietää tyttö tää, missä onkaan määränpää

Kun tarpeeksi odottaa, saa vihdoin taas tuntea sen; eron hevosen ja ponin välillä.

Simon selkään on kiivetty kerta toisensa jälkeen. Ensin ratsastettiin vain käyntiä, mutta nyt ollaan päästy jo raviin! Ja onhan siinä valtava ero; Simon ja Kottin ravissa. Simon ravi tuntuu isolta, leijuvalta ja pehmeältä, vaikka me vain hölkkäillään. Kottilla ei samanlaista tunnetta ravissa ole, mutta sehän on selvää, sillä se on pieni ja poni. Merkityksellistä on vain se tunne, jonka tän hevosen selässä saa - ajatus siitä, että tää matka loppuun kannattaa.

Raviaskelia on otettu useamman kuskin alla, sillä laitoin selkään ensin stunttiratsastajan, ihan siltä varalta, jos vaikka herra hevonen sattuisi kuitenkin suivaantumaan raviaskeleiden ehdotuksista. No turhaanhan minä varaudun pahimpaan. Simo oli varsin mielissään päästessään vihdoikin liikkumaan ratsastajan alla eteenpäin. Ainakin pääpiirteittäin. Vaikeat paikat ovat vaikeita paikkoja, niihin liittyy vaikeiden aikojen aikana paljon kiukkua ja pahaa oloa. Ja korvista kyllä huomasi, kuinka hevonen jäi vähän odottamaan, olisiko nytkin syytä haistattaa ratsastajalle. Eli ruusuisen rennosti ei vielä kenttää ympäri mennyt. Mutta menipä kuitenkin, ainakin eteenpäin.

Seuraavana päivänä oli minun vuoroni kokeilla onneani. Oli 50/50 mahdollisuus, että hevonen on silloin yhtä ihana, tai yön yli mietiskellessään päättänyt tällä kertaa näyttää ratsastajalle närhen munat. Hevonen ei mieti, joo tiedetään, mutta jos se tuntee  kipua tai olonsa epämiellyttäväksi, se kyllä osaa yhdistää syy- ja seuraussuhteet ja näin ollen se tosiaan voisi heittää ratsastajan hetimiten tantereeseen, jos tarvetta olisi. Sillä olisi siihen täysi oikeus.

Et voi tietää, mitä korvieni välissä pohdin..

Vaan eipä ollut. Pitkällisen käyntisessiomme jälkeen, koska en saanut hevostani ravaamaan, nostimme vihdoin ravin. Ja hevonen ravasi, kaikilla neljällä jalalla eteenpäin. Se rentoutui edellispäivän ravailuita huomattavasti enemmän ja sain sitä ohjattua jo haluttuun suuntaan, siis kroppaa. Eteen ja alas. En vielä riittävästi, sillä jotenkin hirvittää antaa ohjia aivan pitkiksi, vaikkakin tuntuma säilyttäen. Meillä on full -koon ohjat, mutta hevosellani on jotenkin ison kokoinen matka säästä suunpieliin, sillä ohjissa loppuu tyystin pituus hevosen venyttäessä kunnolla oikeaan suuntaan, eteen ja alas, turpa luotiviivan etupuolelle. 

Muutaman vapaapäivän jälkeen jatkoimme taas harjoituksia. Ratsastaja selkään ja menoksi. Ja sehän tosiaan menee! Simo on ottanut ratsujutut varsin hienosti vastaan ja tänään ravailtiin jo hienosti eteenpäin niin, että pystyin tarvittaessa hidastamaan tai pyytämään eteen. Tänään tosin piti jo pääosin pyytää hevosta ravaamaan rauhallisemmin. Selvästi oikea kierros on vaikeampi kääntymisen kannalta, hevonen ei veny riittävästi hoidetulta puolelta, eli vasemmalta, jonka vuoksi kääntyminen kropan läpi taipuen on hyvin hankalaa, tai ylipäätään tasapainoinen kääntyminen. Suoralla urallakin hevonen on epävakaampi oikeassa kierroksessa, mutta eiköhän se tästä lähde parempaan suuntaan rullaamaan, kunhan vähän jumppaillaan.

Kirjaimellisesti - Tästä on vain suunta vain ylös päin!