Blogi       ::       #Gottfrid       ::       #HFG       ::       Muistoissa       ::      

15.9.2016

Rohkeus ei ole sitä ettei pelota, vaan et uskaltaa hyppää vaikkei tiedä selviikö elossa

 Mun täytyy luottaa, et tänään siivet kantaa

Kipusin rautiaan ratsuni selkään ensimmäisiä kertaa, sitten pitkän ajan. Kuntoutus on siis edennyt, ainakin teoriassa, siihen pisteeseen, että voisin ratsastaa hevosta käynnissä ja vähän ravissakin. Mutta käytännössä tilanne voi tietenkin olla toinen. Kaikki mitä näen, on jotain positiivista, mutta ihmisen mieli on harhaan johtava. Jos haluaa nähdä positiivisia asioita, niitä näkee vaikka paskakasassa, mutta jos haluaa nähdä vastakohtia, niitä myös sitten näkee, ihan joka asiassa.

Varmuutta en saa hevosen paranemisesta ennen kontrollikäyntiä. Ja kieltämättä, tässä matkalla olemme 95% noudattaneet hoitosuunnitelmaa. Valitettavasti 5% on sitten hevosen omia päätöksiä, jolloin se on halunnut kapinoida hoito-ohjeita vastaan. Kuinka paljon tuhoa saa aikaan yksi karkureissu, johon kuuluu ravia ja laukkaa häntä tötteröllä, sekä äkkijarrutuksia, pukkeja ja muita? Kyllä minä kirosin ja kielsin, muttei se perkele uskonut.. Saati, että näitä karkureissuja on kaksi. Ensimmäiseen kertaan sisältyi myös esteratsun treenit mm. Hyppäämällä kaksi kertaa lankojen yli.

Nyt olen kuitenkin käynyt hevoseni selässä neljä kertaa. Ensimmäinen kerta oli juuri niin kuin ponikirjoissa. Not! Simo-Petteriä alkoi hiukan jännittämään kentän ulkopuoliset asiat. Voi luoja tuota hevosta. Ajatus rentouttavasta käyntityöskentelystä selästä käsin on jossain valovuosien päässä. Herra hevosella oli maatukikin vieressä, henkinen ja fyysinen sylkykuppi, jonka möröt söisivät ensimmäiseksi, muttei sekään tuntunut täysin auttavan.

Saimme tehtyä selästä käsin kaksi isoa ympyrää, takaosaa väistättäen niin, ettei hevonen hypännyt kuuhun asti. Varsin voitokas fiilis. Olin hieman kaavaillut toisenlaista ratsautumista, mutta Simo-Petteri ei petä koskaan!

Toisella kerralla olin jo varustautunut henkisesti paskaan lopputulokseen, joten odotusten täyttöön ei paljon vaadittaisi. Simo petti taas. Okei, ei mitään ponikirjan unelmia vieläkään, mutta hevonen oli paljon parempi, rennompi ja fiksumpi. Rääkättiin taas kahden ison ympyrän verran, ratsastaja selässä. Koska kyse on kokonaisvaltaisesta kuntoutumisesta, sisältää se fyysisen kuntoutumisen lisäksi henkisen puolen. Hevonen on saatava taas tykkäämään hommasta, se on saatava haluamaan ratsastajan selkään ja tekemään töitä iloisesti sekä halukkaasti. Liikaa ei saa vaatia, eikä ahnehtia. Jos ja kun hevonen tuntuu vielä hyvältä, on osattava lopettaa, riittävän aikaisin. Hevoselle on taas opetettava, että ratsastaja on ihan kiva juttu, eikä ratsastaja ole syy siihen, että hevosella on ollut paha olla. 

Kolmannella kerralla otimme todellisen edistymisaskeleen. Ratsastin, vaikutin ja hallitsin hevosta itse, selästä käsin. Jopa ilman taluttajaa, ilman liinaa. Ilman mitään apuja maasta. Ainoastaan kerran päätin olla tiukempi ja vaativampi, että hevonen todella taipuu ja asettuu oikeaan suuntaan, siihen pisteeseen asti, että hevonen otti etuosaansa vähän pörhäkäksi. Mutta tilanne hallittiin varsin päättäväisesti. Minulla oli päättäväinen fiilis.

Neljäs kerta, on sekin nyt koettu. Minulla ei ole mitään, ennen kuin minulla on jalat, joilla ratsastaa hevosta. Jos en saa niitä, minulla ei ole yhtään mitään, muuta kuin jännitystä ja pelkoa, koska hevonen päättää, että hommat ois nyt sit siinä. Minulla ei tosiaan ollut jalkoja, joten minulla ei ollut mitään, jota olisin voinut ratsastaa kohti kättä. Siihen päälle tuulinen keli ja kaikki muu. Noh, hevonen kyllä käveli taluttajan vierellä,minä selässä, ihan hyvin, ei sitä käy kieltäminen. Mutta minun olisi pitänyt uskaltaa ratsastaa. Ottaa ne jalat, joilla ratsastan, ottaa se hevonen avuilleni. Mutta en pystynyt. En uskaltanut. Hevonen viesti minulle koko ajan, ettei ollut halukas sellaiseen yhteistyöhön. Saatoinhan tulkita väärinkin, voi olla, ettei olosuhteet, kuten tuuli, pelota hevostani ollenkaan, vaan minua.


Joka tapauksessa, me. Minä ja hevoseni yhdessä, tarvitsemme hyviä kokemuksia toisistamme. Ehkä jopa enemmän minä, kuin hevoseni.


4 kommenttia:

  1. Kirjotat tosi ihanasti:)

    VastaaPoista
  2. Tiedän niin tunteen :/ Pitkään ja hartaasti paranneltiin hankosidevammaa joulukuulta toukokuulle. Se kiva ja yhteistyöhaluinen hevonen oli välillä enemmänkin ilmapallo ja sätkynukke. Pikkuhiljaa pitkäjänteisesti mentiin vaan eteenpäin oman mielen ja hevosen mielen ja kuntoutusohjelman ehdoilla. Pitkään pitkään ja vieläkin, kun treeniin otetaan "uusia" juttuja takaisin mukaan, kuulostelee ja tunnustelee ehkä vähän liikaakin. Yhtä kaikki olen jo jonkin aikaa saanut kokea sitä harrastamisen iloa taas, samoin kuin hevonenkin, ja mikä parasta ollaan paljon parempi tiimi nykyään. Tsemppiä! Hyvä siitä tulee :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä matka on kuin vuoristorataa, mutta ehkä tästäkin selvitään. Oma henkinen kantti kärsii ehkä kaikista eniten näistä ongelmista, kun alkaa odottamaan ja jännittämään niitä kiukkuja,niin niitähän sitten myös tulee. Kun olisi vaan rento ja puhtaalla mielellä mukana, mutta..

      Minä uskon, että tämäkin lujittaa jollain tapaa selkärankaa. Joskus sen sitten ymmärtää, tarkoituksen ja asioiden yksinkertaisuuden. Mutta tässä kohtaa ei vielä :)

      Poista