Blogi       ::       #Gottfrid       ::       #HFG       ::       Muistoissa       ::      

29.10.2016

Välillä pelottaa näin paljon rakastaa, jos joudun sut menettää, miten kestän sitä ikävää?

Onni on pieniä asioita.
Kuten sitä, että klinikalta hevosellesi väläytellään positiivisia uutisia. 
Vaikkei kuitenkaan vielä priimaa ollakaan.


Syksy on kurjaa aikaa, sateista ja synkkää. Se on aikaa, jolloin kysytään luonteenlujuutta. Motivaatio laskee kuin lehmänhäntä jokaisesta kolauksesta, jonka harrastuksen parissa koen. Ei tarvita kuin irronnut kenkä, rikkoontunut loimi tai kerran köhäisevä otus. Toisinaan pitsityöt tai postimerkit kuulostavat mahtavalta idealta. Tässä ei tosiaan ole paljon varaa huonoihin uutisiin, oikeastaan ei ollenkaan. Olen hetivalmisnyt rustaamaan ilmoitukset otuksista "ottakaa painonsa arvosta huolta ja ongelmaa itsellenne!"

Mutta lamakausi loppuu aikanaan. Joskus riittää vain uusi loimi, tai huovan kanssa sävysävyä olevat pintelit. Toisinaan tarvitaan jotain suurempaa, jotain parempaa ja tärkeämpää. Jotain, joka kestää myös pesun ja käytön. Jotain, jonka muistaa seuraavan lamakauden aikana, kyllä tästäkin selvitään. Asioilla on tapana järjestyä eikä ikävyys voi seurata elämässä loputtomiin. Ei vain voi!

Simon kanssa vietimme laatuaikaa aivan kaksistaan  Porvoon reissun ajan, joka sujuikin yllättävän hyvin. Hevonen käyttäytyi asiallisesti, sain sen ehjänä ulos trailerista kaksi kertaa (tai oikeastaan kolme..) ja kerran sisäänkin. No problem. Kolme kertaa siksi, että kotiin saavuttua Simo kävi ulkona ja huomasi kelin olevan niin ällöttävä, että ryntäsi takaisin sisälle traileriin.. En voi tajuta, miten missään muualla ei tuullut, mutta kotiin saavuttua oli lähteä koko yhdistelmä lentoon. Karmeaa asua meren lähellä, peltojen keskellä ilman mitään tuulivallia.

Sen lisäksi otus pysyi käsissäni ja nahoissaan, jopa takkien sisälläkin. On myönnettävä, että tämä kaveri tarvitsee paljon rutiinia ja maailmaa, sillä muutoin siitä tulee hieman, no pellon takana kasvanut. Rutiinin puute aiheuttaa ylimääräisiä huolia meille kaikille. Simon todellinen luonne tulee esiin aina uusien tilanteiden kohdalla. Uusia tilanteet ovat aina, jos edellisestä kerrasta on yli kaksi kuukautta. Ja Simo todella on sanan jokaisessa merkityksessä reaktiivinen.

Klinikalla Simo klipattiin vähemmän käytännöllisesti lantionalueelta aivan nahkalle, koska ultraus ei onnistu paksun karvan läpi.Sinänsä ihan pikku juttu, mutta tällaiseen vuoden aikaan ei niin hauskaa. Lantio ei saa saada kylmää, yhtään. Eli hevonen on loimitettava hyvin, koko ajan. Myös liikutukseen. Eihän se sinällään haittaa, sillä loimitettuhan hevosta on koko ajan, mutta tuskaa aiheuttaa ajatus, että nyt on oikeasti pakko suojata otuksen selkä kunnolla. Ei niin huoletonta loimitusta, mitä se aiemmin on ollut.

Ultrauksessa näkyikin varsin kivan näköistä kuvaa, melko tasaista ja siistiä oli kaikkialla. Ihan ei vielä aivan täysin siistiä ollut, mutta eipä tässä ollakaan kuin kolmisen kuukautta hevosta hoidettu. Siihen aikaan nähden toipuminen näinkin hyväksi on jo lähes ihme. Etenkin, kun herra ei ole sitä varovaista ja tiukkalinjaista hoitosuunnitelmaa täysin noudattanut. Mutta sitä en kertonut eläinlääkärille. Joka tapauksessa tällainen maallikkokin näki eron. Kun silmä etsii ja etsii monitorilta  vaurioalueita, eikä niitä löydy. Melko huojentunut olo, kun harteilta tippuu muutama satakiloa kannettavaa klinikan lattialle, pläts. Kaikkein parasta on kuulla eläinlääkärin suusta, ettei ole enää ollenkaan huolissaan hevosen kuntoutumisesta.

Vielä lisää toipumisaikaa kahden kuukauden verran, mutta niin, että hevonen liikkuisi kolme kertaa viikossa ratsain "löysin ohjin" ravia 15-20 minuuttia seuraavan neljän viikon ajan. Ja toiset neljä viikkoa liinassa aktivoiden takaosaa kunnolla käyttöön. Alkuun toki aloitellaan pienemmällä määrällä, sillä eihän Simolla juurikaan olla ratsastettu, saati ravailtu kuin pieniä pätkiä. 

Jos motivaatio ei tälläisilla uutisilla palaa, niin ei sitten millään!



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti