Blogi       ::       #Gottfrid       ::       #HFG       ::       Muistoissa       ::      

29.4.2017

Mun pahin vastukseni kattoo peilistä mua

Ponit myyntiin nyt heti, tää loppuu nyt tähän. piste!




Sellainen alkuviikon agenda ja tästä aiheesta käytiin kiivaasti keskustelua, vähemmän kiivaasti myös, sillä mököttäminen alkoi tuntua toimivammalta taktiikalta. Huomaisivat jo, että minulla on paha olo!
Maanantai suorastaan vedin ranteet auki, tai olisin vetänyt, jos olisi ollut jotain terävää tai edes tylsää asetta jolla tehdä niin. Sukuvika on, jos suksi ei luista.

Ratsastin ponilla nro 1. eli Kottilla. Kotti oli ihana oma itsensä, mutta jotain jäi puuttumaan meidän treeneistä. Ja se jokin oli ratsastajan itsevarmuus. Olen asettanut itselleni riman korkealle, liian korkealle. Huonoina päivinä en vain kykene saavuttamaan tekemiselläni sitä rimaa, jonka itse itselleni asetan. Mutta en osaa ottaa olosuhteita huomioon, jotta laskisin rimaa alemmaksi. Kiusaan itseäni henkisesti. Ja siitäkös kaikki sai alkunsa.


Tiistain piti olla nollauspäivä. Ponilla piti olla estetreenit sen oman esteratsastajansa kanssa tietenkin. Mutta kuinka ollakaan, aamulla koira aloitti synnyttämään pieniä mustia pentujaan. Ensimmäinen pentu syntyi hienosti. Mutta toista odoteltiin, ja odoteltiin. Alkoi painaa iltapäivä päälle, ja estetreenit oli peruttava. Ultrassa oli näkynyt ainakin neljä pentua, joten kolme piti vielä saada ulos. Lopulta yöksi jo muuttunut päivä päättyi ikäväksemme siihen, että neljästä pennusta meillä oli vain puolet elossa ja toiset kaksi kuolivat liian pitkäksi venyneeseen synnytykseen, vaikka koiraa autettiin kätilön roolissa. Tai siis mies auttoi..

Tiistaina en siis ratsastanut ponilla, eikä ratsastanut kukaan muukaan. Sekös laittoi vielä kaiken ikävyyden päälle harmittamaan. Kun kaikki menee pieleen, niin ne todella menee!


Keskiviikkona oli edessä 1-tason koulukisat, iltakisat. Lähtökohtaisesti sitä ajattelee, että alemman tason kisoissa tuomarointi olisi kannustavaa ja vähemmän kriittistä, kuin esimerkiksi aluekisoissa. Mutta mitä vielä! Alussa lähti jo homma kusemaan verryttelyn merkeissä. Villit kisat, villit verkat. Verryttely oli ponin mielelle pahinta ikinä! Reaktiot, joita se teki mestaruuksissa ei ollut laisinkaan tällaisia, sillä poni oli silloin kuitenkin hallinnassa. Ja alkuun se oli nytkin, mutta se joutui liian monta kertaa epäreiluun tilanteeseen verryttelyn aikana, jonka vuoksi se söi poninkin viimeiset luottamuksen rippeet. Lopulta se säikkyi kaikkia vastaan tulevia tai vierestä kulkevia hevosia aivan holtittomasti. Kyllä otsaan kasvoi iso uloke, sapetti aivan mielettömästi ponin takia. Vaikka olisikin kiltti poni, ei silti tarvitsisi hännässä kiinni roikkua tai kyljet kosketuksissa ohi kulkea! Jonakin päivänä oikeasti toivon, että ponini uskaltaa varoittamatta latasta kunnolla! Ei siksi, että haluaisin toisten hevosille käyvän jotain, vaan siksi, että ratsastajat oppisivat pitämään turvavälit ilman varoitusfanfaareja myös ponien kohdalla!

Tiedostin kyllä, että poni tekee verryttelystä huolimatta tasaista jälkeä, mutta olisihan se nyt hyvä, että radalle pääsisi henkisesti voimissaan olevan ponin kanssa, eikä niin, että se huokaisee helpotuksesta ja lamaantuu käpertyen kuoreensa, kun kokee olevansa vihdoin turvassa.


Rata meni ihan ok, meillä oli hyviä pätkiä ja hieman heikompia pätkiä. Mikä itseäni pisti arvostelussa eniten sapettamaan, oli se ettei hyvien ja huonojen pätkien pisteytyksessä ollut mitään eroa! Oli siis sikäli ihan sama, miten puksautteli radalla, oli numero joko 6 tai 5,5. Yhden seiskankin saimme, mutta mielestäni täysin väärässä kohdassa.

Radan jälkeen minulla oli ihan hyvä fiilis, sellainen, että ei tämä nyt niin paskaa olekaan. Mutta tuloksen saatuamme oli kuin olisi kauhalla kaadettu paskavuori päälle. Ole hyvä, 56 ja risat! Niin siis, että mitä?!

Lopputuloksissa prosentit oli kuitenkin korjattu oikeiksi, jota en kyllä itse edes olisi arvannut muutoin tarkastaa. Mutta silti vain 58 ja risat. Ei kuulkaa paljoakaan lämmittänyt, ja haaveilin taas rustaavani myynti-ilmoituksia.. Niin ne asiat aina ratkaistaan! Paskasta sisuuntuneena laitoin korvanappiin Elastinea ja lähdin lenkille. Siinä juostessani eteenpäin, kuunnellen sanoja "hanskat ei tipahda, periks ei anneta.. Jatkan, jaksan vaikka väkisin.. Katse eteen ja suunpielet ylöspäin, teen vastoin käymisesta voimaa". Päätin, että periksi ei perhana nyt anneta!


Torstaina meillä oli heti aamusta valmennus. Sitä ennen kuitenkin ratsastin Siirin alkulämmöiksi, ja totisesti lämmin tuli! Mutta Siiri, se oli jotenkin niin hyvän tuntuinen ja kiva ratsastaa, että koko homma lähti aivan toisella tavalla käyntiin, myös oman pääni sisällä.

Valmennuksen alkuun kerroin itkuvirren ja mainitsin väistöjen kusemisesta radalla. Se oli virhe! Väistöjen inhoni olen maininnut blogissani aiemminkin. Jumaliste ne on vaikeita ja hankalia. Pyydä ihan mitä vain muuta, mutta ei väistöjä kiitos!

Alkuun teimmekin töitä aktiivisuuden saralla. Poni oli saatava kunnolla pohkeen eteen ja reagoimaan jokaiseen apuun heti! Minusta tuntuu, että Tainassa on jotain, joka saa poninkin ottamaan asiat tosissaan. En käsitä, kuinka alle viidessä minuutissa minulla on aivan eri poni jalkojeni alla, vaikka en ole edes tehnyt juuri mitään?!

Sain ponin kävelemään kunnolla, sellaista käyntiä, jota minun täytyy rueta esittämään myös radalla. Eikä se vaatinut yhtään mitään sen kummenpaa, kuin kevyen pohkeen herkäksi ratsastettuun poniin. Ravissa haettiin takaosa aktiiviseksi. En saa enää never tyytyä hölkyttelyyn. En käynnissä, enkä ravissa. Poni saa löntystellä 23 tuntia vuorokaudessa, sen tunnin, jonka vietän sen selässä, se saa luvan olla tarmokas.


Kun alkuverryttelyssä olimme saaneet ponin hyväksi, jatkoimme väistöillä. Väistöt ovat hankalia, sillä en ole koskaan onnistunut niissä. Minulla on aivan alkumetreiltä asti todella huonoja kokemuksia väistöistä. Ysärin puolessa välissä ratsastusta opetettiin alkeistasolla hieman toisella tapaa kuin nykyisin. Ja sieltä asti väistöt ovat kalvaneet päässäni mustana aukkona. Ainut asia mikä mielessäni väistöistä oli, oli ristiaskeleet ja sivuttain, väistävällä pohkeella pyytäen, liikkuva ratsu.

Minulla on väistöistä aivan vääränlainen käsitys, aivan väärät eväät ja avut. Sen sijaan, että ajattelisin eteenpäin, ajattelen ne sivuttaissuuntaan. Koska niin olin oppinut.

Taina selvensi ja avasi väistöt aivan uudella tapaa minulle. Hieman meni kyllä aluksi pää aivan sekaisin, mutta herrajesta kuinka yksinkertaista se olikaan! Minun täytyi vai muuttaa ajatusmaailmani sellaiseksi, että ratsastaisin uraa pitkin, asettaen hieman ulospäin ja siirtäen takaosaa sisälle. Kun haluan väistön diagonaalilinjalla hahmottelen kentän pitkät sivut diagonaalilinjalle, ei sen vaikeampaa.


Sain ajatuksen muuttamisen jälkeen ihan mielettömiä onnistumisia väistöissä. Niistä hävisi panikointi, epäonnistumisen pelko ja sisäpohkeella puserrus, samantien. Mietin vain, että miksei kukaan muu ole aiemmin neuvonut asiaa näin yksinkertaisesti?

Perjantaina mieheni pääsi maastoilemaan kummallakin Pioneerilaisella. Ensin Siirin kanssa vauhdikkaampi, Siirin ihka ensimmäinen maastoretki ja sen jälkeen Kottin kanssa rauhallinen käyntilenkki. Mieheni on aiemmin kummallakin ratsastanut kerran. Kottilla kaksi vuotta takaperin..

Lauantaina talvi yllätti, mutta minä jatkoin kotiläksyjen parissa väistöjen haltuunottoa ensimmäistä kertaa hymyissä suin. Poni tuntui mielettömän hyvältä, energiseltä, tarmokkaalta ja aktiiviselta. Ja ne väistöt, eivät ole enää lainkaan epämukavia!


Poneja ei myydä, ei nyt eikä koskaan, vaikka välillä mieli tekisikin!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti