Blogi       ::       #Gottfrid       ::       #HFG       ::       Muistoissa       ::      

1.4.2016

Kevätjuhlaliikkeet tsekattu valmennuksessa



Vaikka tänään onkin virallinen narrauspäivä, ei meidän osalta tarvitse aprillipäivää, jotta voisi kertoa valmennusten menneen hieman omien kuvitelmien vierestä. Meillä oli sekä eilen, että viime viikolla valmennus. Olemme Simo-Petterin kanssa päässeet hyvään rytmiin, kerta viikkoon valvovan silmän alla. Väliajat olemme humputelleet iloisesti, joskin hieman jopa liiankin vauhdikkaasti menemään. Tässä kohtaa se on kuitenkin ollut ihan sallittava asia, sillä loppuvuoden takkuiluja ei niin kaivattaisi.

"Aina, kun menee nousujohteisesti, tulee jossain kohtaa se stoppi ja alamäki alkaa. Niin se vain tässäkin harrastuksessa tuppaa menemään, sitä siis pelolla odotellessa.."

Ja nyt se pelko sitten on jollain tapaa käynyt toteen. Valmennukset eivät siis ole olleet oppikirjamaista menestystä ja kullankiillon näkemistä silmissä. Ehei, pikemmin ikävä äitiä ja itkupotkuraivareita. Miksei tuo otus anna mitään ilmaiseksi, ei edes mielelle lumetta?! 

Viimeviikon valmennus lähti hyvin käyntiin. Alkuverryttelyt kaikissa askellajeissa. Taivuttelua, asetusta, ympyröitä. Sitä perustyöskentelyä, joka vielä joku aika sitten oli kaukainen haave, sitten siitä tuli se tunnin onnistunein työnteko hetki. Ja lopuksi vain alkuverryttelyä. Joulukuusta maaliskuun loppuun on siis todella tapahtunut paljon. Pitkä nousujohteinen arkemme alkoi lupaavasti tunnin alussa. Alkuverryttelyn jälkeen jatkoimme laukassa ympyrällä. Ihan vähän enemmän vaikuttamalla hevosen laukkaan. Ihan vähän ja ihan vähän on suhteellinen käsite, ja minun ihan vähän oli Simon mielestä totaalisesti liikaa ja kone leikkasi kiinni. 

Laukassa tarkoitus oli vain saada hevosta hieman enemmän kantamaan painoaan takaosalla. "Kokoamista" kohti viisivuotiaiden ratalaukkaa, jonka kokoamisaste on todella minimaalinen. Yksi liian suuri pidäte, yhdistettynä jalkaan ja asettavaan sisäohjaan - peli oli pelattu. Tämä otus ei tosiaankaan siedä yhtään vahinkoja ratsastajan toimesta, ei epäselviä apuja eikä epäreilua kohtelua. On tottakai hyvä asia, että hevonen kertoo selvästi milloin tein virheen, eikä jää vain turtumaan. Mutta ihan vähän voisi myös sietääkin, sillä kumpikin tässä vasta opettelee, vaikka Simo selkeästi onkin sitä mieltä, että osaa jo just niin kuin pitää. Kyllä niitä hevosenkin virheitä täältä puolen hyväksytään ja katsotaan läpi sormien, että sikäli tässä ei nyt nallekarkit aivan tasan mene.. 

Joka tapauksessa yksi ainoa pidäte, ja siitä alkoi hyvin alaspäin luistava liukumäki. Stoppia, pukkia, lisää herneitä nenään ja hulluko luulet olevasi, jos kuvittelet että vielä laukataan, vaikka juuri olin tukehtua pidätteeseen!?! Lisää pukkia, stoppia ja jos et hallitse kättäsi laukassa, niin et varmasti myöskään ravissa, jos pystyisin, soittaisin jo eläinsuojeluviranomaiset, täällä pieni hevonen hätää kärsimässä julman, tappavan kovan käden omaavan ratsastajan kiusattavana.. 

Hevonen otti todella tilanteen dramaattisesti, eikä sen jälkeen enää tuohtumukseltaan kyennyt liikuttamaan jalkojaan eteenpäin, kuin askel kerrallaan, hyvin hitaassa käynnissä.. Koska eteenpäin meno ei maistunut, oli kokeiltava muuta. Siispä seisotaan, ja sitten muuten ihan oikeasti seisotaan paikallaan. Sekin oli herkkämielen aivokeskukselle lähes mahdoton tehtävä ja savu korvista suhisten se yrittii tarjota kaikkea muuta, paitsi seisomista paikallaan. Kun lopulta jo lähes siniseksi happivajeesta mennyt hevonen sai herneen suurempaan rööriin, jotta happea elimistöön pystyi hieman vetämään ja aivot rauhoitettua, seisottiin ihan oikeasti hetki hissun kissun paikallaan. 

Siitä me ei haluttukaan enää lähteä eteenpäin, vaikka Simo oli jo ihan valmis ottamaan edes semisiistejä käyntiaskelia. Me halusimme laittaa vihdoin ja viimein pakkivaihteen päälle. Peruutus, asia jota ei olla tehty ikinä selästä. Hyvin vähän maasta. Sen verran, että hevonen kyllä pääsee taaksepäin pyydettäessä, mutta ei muuuta. Nyt olikin jo aika opetella peruutuksen saloja. 

Kuva : Anna Weckman
 Simon tapa seistä on usein hieman erikoinen. Sen takajalat ovat visusti takana, ei rungon alla. Hevonen osaa kyllä seisoa paino neljällä jalalla, takajalat korrektisti kropan alla, mutta se mielellään menee tuollaiseen ajokoira-asentoon. Mitenpä siitä sitten lähdetään taaksepäin? No ei ainakaan oikeaoppisesti siirtämällä painoa takaosalle ja niiaamalla kintereistä. Hevoseni ei osaa peruuttaa, oikeasti. Taaksepäin pääseminen ja peruutus on periaatteessa samaa tarkoittava, mutta sen voi tehdä nähtävästi monella tapaa myös väärin. 

Hevonen lähti taaksepäin takajalka edelle, paino etuosalla. Tarkoitus on kuitenkin, että hevonen peruuttaa niiaten kintereillä, ottaen takaosalle painoa ja siirtyen takapuoli edelle, jalat rungon alla. Ei jalat kilometrin takana hapuillen.. Siinä me sitten askel kerrallaan opeteltiin, miten niitä jalkoja siirretään, jotta päästään taakse päin. Kun idea lopulta ymmärrettiin, jatkoimme matkaa melko sopuisasti eteenpäin. Kun meno ei eteenpäin maistunut, käänsin aivan pienen voltin ja jatkoimme taas eteenpäin. Heti, kun eteenpäin menoon tuli takkuilua, oli käännettävä voltti. Hevosella oli vaihtoehto joko liikkua helposti eteenpäin kaikissa askellajeissa, tai pyöriä pienellä voltilla. Arvaatkaa, kumman fiksu hevonen louplta valitsi? Valmennuksen loppupuolella viileteltiin taas turbomoottorilla eteenpäin kummassakin suunnassa, jokaisessa askellajissa. 

Mitä tästä opimme? 
* Peruutusharjoitukset ovat ihan hyödyllisiä, samalla hevosen päätä saatiin sotkettua edellisen kiukun jäljiltä.
* Patistaminen eteen ei tuota tulosta, tee jotain muuta, jotta saat haluamasi.
* Anna vaihtoehtoja. Fiksu hevonen valitsee kahdesta vaihtoehdosta lopulta sen helpomman. 
* Elämä oli valmennuksen loppupuolella taas todella valoisaa, voittajafiilistä, tässä henkisessä kaksintaistelussa. 

Viikko sujui hyvin humputellessa. Hevonen jäi yhtenä päivänä ratsastuksen jälkeen todella pahasti jumiin seinälle, piehtaroidessaan karsinassa. Olin jo soittamassa palokuntaa paikalle, sillä hysteerisen mamman mussukka oli todella pulassa. Mutta onneksi pelkkä naapuriapu riitti, ja saimme hevosen omin voimin pyöräytettyä väljemmille apajille, jotta hevonen pääsi nousemaan jaloilleen. Kylläpä säikäytti, minua, vaikka olen monta ja monta kertaa ollut hevosia seinältä vetämässä, ei kertaakaan sellaista ole sattunut oman hevoseni kohdalle. 

Valmennusta edeltävänä päivänä meillä oli valjasverstas Brida käymässä satula-asialla ja samalla meidän oma Zaldi lähti topattavaksi ja muutenkin runkotarkastukseen. Olin jo perumassa valmennusta, mutta valmentaja ehdotti satulan lainaamista häneltä, joten miksipä ei kokeiltaisi. Olisihan se kiva saada myös perspektiiviä muistakin satuloista, kuin omasta.. Olo olikin varsin vieras, kun Simon selässä istuin kaikkea muuta, kuin kuppimaisessa satulassa. Mutta kaikkeen tottuu, kun hetken tunnustelee. 

Simo liikkui taas alkuun varsin miellyttävällä energialla, mutta heti alkuverryttelyn laukassa iski karmea kiukku päälle ja hevonen alkoi hyppiä pystyyn. Sitä se ei ole tehnyt koskaan Äitien päivää lukuunottamatta. Koskaan. Tällä kertaa pystyyn hyppiminen ei tosin ollut mielentilaltaan samanlaista. Hevonen ei ollut paniikissa, se ei säikähtänyt tai kokenut muutakaan hätäpäivää. Tänään sitä ei vaan huvittanut liikkua eteenpäin, joten se päätti aloittaa kevätjuhlaan harjoittelun. Täti selässä oli jo hätää kärsimässä. Sen lisäksi, että kauhuskenaariot päälle kaatuvasta hevosesta pongahtivat elävästi mieleen aina, kun hevosen etupää keveni, oli minulla myös täysin turvattoman tuntuinen satula. Kun on tottunut siihen, että tukea on edessä ja takana, oli vieras satula täysi katastrofi positiivisen mielialani ylläpitämiseksi. Kun hevonen lopulta vähän rauhoittui, päätin kokeilla satulan istuvuutta, sillä Simo tekee turhamaisuuksia vain, jos jossain mättää. Etenkin silloin, jos kivasta laukasta vedetään liinat kiinni kaarteessa. Niinpä niin, romaania alle korjaamaan kuitenkin liian leveää satulaa. Miten se näyttikin istuvan kuin nenä päähän, alkuun..

En tiedä oliko vika loppupeleissä vain satulassa, mutta kerran kiukun päällensä saanut hevonen ei siitä liiemmin laantunut. Etuosan liiallista kevenemistä estettiin kääntämällä hevosta todella tiukasti sivulle, jotta se joutui takajaloillaan ottamaan ristiaskelia. Tällöin sillä ei ole mahdollisuutta ponkaista yläilmoihin. Kun hyppiminen ei enää ollut se juttu, ja tädinkin syke rauhoittui sallittaville lukemille, pääsimme askelia eteenpäin jopa ravissa. Mutta sitten intouduttiin pukittelemaan, pirusti. Taas oli ikävä omaa satulaa. Hevonen pisti täysin renttaliksi koko homman, milloin se uhmasi valmentajaa kohti korvat luimussa, milloin se vain kokeili tasapainoani ja pelkokerrointani. 

Lopulta koettiin paremmaksi palautella kevätjuhlista innostunut nuori mies takaisin nöyräksi pikkupojaksi, tekemällä maastakäsin töitä. Tai siis minä katsoin, valmentaja teki. Ensin hyvinkin uhmakkaasti pelotteleva iso äijä kokeili kuinka rohkea valmentaja todella on. Mutta lopulta nöyrä pikkupoika myönsi häviönsä ja oli aika maansa myynyt kaveri.

Meillä on kentän aidat hieman talvikunnossa, eli yksi pääty auki. Minä katsoin silmät pyöreänä, kun valmentaja irroitti kummatkin kuolainrenkaat ohjista ja laittoi ohjan kiinni miklemien turpahihnaan, leuan alle. Juuri, kun kerroin edellispäivänä, että nämä suitset on kestäneet jo vuoden, eikä mittatilaussuitsilla ole kiire.. Näin jo sieluni silmin, kuinka hevonen viilettää kohta pitkin pihoja Kottin tarhaan ja lopulta kumpikin nuorukainen juoksentelee kevät riennoilla.. 

Mutta mitä vielä. Siinä ne sitten kentällä olivat,  hevonen ja valmentaja, joka pienillä eleillä pyysi hevosta väistämään. Aluksi Simo oli haistattaa paskat, mutta huomasi pian, että nyt on kuitenkin parempi tulla alas pilvilinnoista ja totella. Tovin he siinä keskustelivat elekielellä, kumpi kertoo toiselle, miten ja kenen jalkoja siirrellään. Lopuksi kentällä seisoi varsin nöyrä, egonsa rikkonut pieni poika, joka katseli mamman suuntaan anovasti, kuin sanoen "sori, olen kiltisti ensikerralla".

Pohjimmiltaan Simo ei missään tapauksessa ole koskaan ollut tuhma, vain reaktiivinen ja kovin aktiivinen nuorimies. Se ei ole koskaan ollut ihmiselle tuhma, tehnyt ihmiselle mitään tai kiukutellut turhasta. Mutta nyt meni yli. Johtuiko se satulasta, keväästä tai ylimääräisestä energiasta? Ehkä kaikesta siitä. Tai jostain muusta. 

Koska ylihysteerinen omistaja ei voi käsittää, että mamman mussukka olisi vain keksinyt hauskan tavan pelotella mammaa, on etsittä taas vikaa muualta. Mitä jos? No nyt voin jo kertoa, että olen itsekin sen kannalla, että viisivuotias nuorukainen voi ihan vain kivasta, sateisesta kevätpäivästi riemaantua pelleilemään, sitä en missään nimessä pois sulje. Mutta onko väärin, jos kuitenkin tutkin ja etsin vaihtoehtoja muualtakin? Niinpä illalla, harjatessani hevostani huomasin, että sen lanneranka on koholla. Normaalisti se ei sitä ole.  Nopeasti mietittynä, hevosen kulunut viikko pitää sisällään pari päivää sitten jumiutumisen karsinassa, piehtaroidessa. Olisiko siitä kuitenkin tullut pieni sivuvaikutus, siihen yhdistettynä satula, joka meille hieman pitkä.. 

No, joka tapauksessa, oli syy mikä tahansa, meillä on nyt oma satula taas käytettävissä, ja valmennukset aloitetaan seuraavilla kerroilla niin, että valmentaja kertoo hevoselle sen paikan tässä laumassa, ennen kuin nousen selkään. Lisäksi hierojan kutsuminen alkaa muutenkin olla jo ajankohtaista, joten siinä samalla saan teoriaani lannerangan ongelmasta joko kannatusta, tai sitten en.

Elämä on. Me ollaan ihan just valmiita kevätjuhliin, mutta kisat saavat jäädä vielä unholaan. Juuri nyt ollaan taas niin syvällä..

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti