Blogi       ::       #Gottfrid       ::       #HFG       ::       #EPPO       ::      Muistoissa       ::      

26.7.2016

kolmentuhannen iskun reissu


Porvoon hevosklinikalle on tänään suoritettu. Simo kävi ottamassa SI -alueelle shockwave-hoidoista toisen annoksen. Tällaisiin hoitoihin matkustaminen kaksi tuntia suuntaansa on vähän turhan tuntuista. Hoitoon meni noin kymmenen minuuttia. Kymmenen minuutin, 3000 iskun ja 200€ tuhlauksen takia, viikon ainoasta vapaapäivästä meni n. Viisi tuntia. Asia olisi ymmärrettävästi paljon kivempi, jos hevosessa näkyisi selkeästi heti ero. Tiedättekö, kun menette kampaajalle, istutte tunnin ja sen jälkeen olet kuin uusi ihminen. Samanlainen ero hevosessa olisi aivan mahtavaa. Mutta..

Tässä kohtaa ehkä kysytään eniten sitä kärsivällisyyttä. On helppo sanoa "stop" ennen kuin aloittaa koko leikin. Ei ole väärin luovuttaa, ennen kuin aloittaa, jos ajatus tuntuu alkuunsa mahdottomalta. Mutta jos ja kun leikkiin lähtee, kun tekee sen päätöksen, että tämäkin kortti katsotaan, on vain jaksettava odottaa. Aika, käsittämätön sana, sitä tarvitaan nyt, enemmän kuin koskaan. Ja kärsivällisyyttä. Uskoisin, ettei ihmisellä kärsivällisyyttä voi olla rajattu määrä, muuten se voisi olla jo aikalailla lopussa tässä kohtaa. Välillä tosin tuntuu juuri siltä, että viimeisetkin toivon rippeet ja kärsivällisyyden murut ovat loppuun käytetty. Juuri nyt kuitenkaan ei tunnu siltä.

Simo sai tällä kertaa hoidon kummallekin puolelle selkärankaa. Vakilekuri, joka katsoi nopeasti hevosen edelliskerran tutkimukset, totesi, että parasta on tehdä 1500 iskua kummallekin puolelle. Viimeksi Simolta hoidettiin vain vasenta puolta.

Nyt jatketaan näillä, samaan tapaan kuin aiemmin. Jaa siis miten. Simohan ei pahemmin ole täällä mainittu sitten edellisen klinikkareissun. Olemme vähän etsineet suuntaa herra herkkämielen elämälle. Voi kun se uskoisi sanoja, joissa kiellän sen tekevän niitä mustan listan asioita. Herkkämieli ei kuitenkaan juurikaan mieti mitä saa tehdä. Siksi arjen jäsjestäminen herkkämielen mukaan on ollut perheessämme aika hot-juttu.  

Kotti, tuo pieni poniotus saa Simossa aikaan melkolailla suuria tunteita. Poniotuksella on selvästi painikaverin kaipuu. Simo pärjäisi kaikkein parhaiten yksin, niin, ettei näköpiirissä olisi hevosia. Tai ponia. Ainakin sen osalta, ettei seura pääsisi yllyttämään leikkiin tai vain juoksukilpailuun. Hevoselle yksin oleminen on kuitenkin täysin lajin vastaista toimintaa. Ja loppupeleissä, mieli on kehoa tärkeämpi. Mieltä ei saa korjattua rahalla saatavilla hoidoilla. Hevonen tarvitsee seuraa, oli se iso tai pieni. Seurattomuus taas saattaisi sairastuttaa lopulta myös poninkin, eikä pelkästään vain itse potilasta. 

Niinpä olemme saaneet tehtyä näköyhteydelliset aitaukset laitumelle. Kosketuskontaktia hevosilla ei nyt ole, mutta näköyhteys on. Ja kumpikin vaikuttaa tyytyväiseltä näin. Hevoset ovat olleet yöt ulkona hyvillä keleillä. Ensin yöt vietettiin omissa tarhoissa, mutta lopulta uskalsin jättää ne myös laitumille. Sade on huono juttu Simon selälle, joten sateiset päivät ollaan takki päällä ulkona ja yöksi tullaan sisälle. Tai sateen määrästä riippuen loimen kanssa tarhassa. Pieni liikunta on aina hyvästä, jonka takia pyrimme välttämään sisällä oloa. Pahin paarma-aika on kuitenkin pyhitetty karsinalevolle, jolloin hevoset makaavatkin pitkin pituuttaan karsinoissaan. 

Simolle on tosiaan aidattu omia pieniä aitauksia, joissa ei ole houkuttelevan suuresti tilaa ottaa vauhtia kavioiden alle, sillä vauhtilajit ovat nyt kiellettyjä. Niin kuin suurin osa kaikesta muustakin mukavasta. Mutta eiköhän tämä tästä. Pian saisimme alkaa hieman ravailemaan, mutta enpä ole herkkiksellä ratsastanut kuin kerran. Tai siis kävelyttänyt selästä. Joten raviaskeleet saavat vielä odottaa.

Ja eikun suunpielet ylöspäin!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti